L
Loppuväsynyt tytär
Vieras
Äidilläni todettiin muutama vuosi sitten dementoiva sairaus, joka on nyt edennyt melko pitkälle. Sairaus vaikuttaa joillain osa-alueilla enemmän kuin toisilla, esim. rahankäyttö ja kotityöt tuottavat jo todella suuria vaikeuksia, mutta esimerkiksi sosiaaliset taidot ovat vielä melko hyvät. Minulle äiti tiuskii, paiskoo luuria korvaan ja on todella julmalla tavalla ilkeä. Seuraavassa hetkessä asia unohtuu ja hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Asian unohtaminen johtuu varmasti osin sairaudesta, mutta ilkeys ei ole mitään uutta. Olen aina tiennyt, että äiti ei juuri minusta perusta, ja hän on sen käyttäytymisellään osoittanut, mutta nyt hän sanoo sen aivan suoraan.
Äidilläni on ollut melko paha alkoholiongelma, ja nyt hän on ruvennut käyttämään alkoholia uudestaan ainakin jossain määrin oltuaan muutaman vuoden kuivilla. Oman elämän eläminen (johon kuuluvat viina ja toinen toistaan kummallisemmat miessuhteet) on ollut äidille tärkeämpää kuin me lapset. Olen saanut selvitä monista asioista yksin, ilman aikuisen tukea, apua ja rakkautta, ja kotoa lähtiessäni olin melkoisen rikki. Sain tehdä todella paljon töitä eheytyäkseni, ja tunsin silloin olevani todella yksin. Perheen tukea minulla ei ollut, niin kuin yleensä itsenäistyvillä nuorilla on.
Nyt tuntuu, että en jaksa enää äitiä. En hänen haukkuja ja ymmärtämättömyyttään. Sitä, ettei hän näe minua sellaisena kuin todella olen. Hänen iänikuista juomistaan. Yhtään mitään.
Olen yrittänyt auttaa ja järjestää hänen asioitaan, mutta hän on ollut enimmäkseen vain inhottava ja ilkeä. Keväällä jaksamiseni loppui, enkä ole ollut äitiin yhteydessä. Olen kuitenkin kuullut muilta sukulaisilta hänen kuulumisiaan ja ollut yhteydessä tarvittaviin viranomaisiin ja yrittänyt hoitaa äidin asioita tätä kautta. (Auttaminen on tosin mahdotonta, koska äiti ei huoli apua sen enempää ystäviltä, sukulaisilta kuin viranomaisiltakaan.)
Olenko paha ihminen, kun olen tällä tavalla hylännyt äitini? Ymmärrän, että hän ei ole paha, vaikka on monessa kohtaa toiminut väärin. Ymmärrän myös, että hän on sairas. Tuntuu kuitenkin, että äiti vie viimeisetkin voimani ja on koko elämäni ajan vain heittänyt kiviä ja piikkejä tielleni.
Kiitos, jos joku jaksoi lukea ja jaksaa vielä kommentoidakin.
Äidilläni on ollut melko paha alkoholiongelma, ja nyt hän on ruvennut käyttämään alkoholia uudestaan ainakin jossain määrin oltuaan muutaman vuoden kuivilla. Oman elämän eläminen (johon kuuluvat viina ja toinen toistaan kummallisemmat miessuhteet) on ollut äidille tärkeämpää kuin me lapset. Olen saanut selvitä monista asioista yksin, ilman aikuisen tukea, apua ja rakkautta, ja kotoa lähtiessäni olin melkoisen rikki. Sain tehdä todella paljon töitä eheytyäkseni, ja tunsin silloin olevani todella yksin. Perheen tukea minulla ei ollut, niin kuin yleensä itsenäistyvillä nuorilla on.
Nyt tuntuu, että en jaksa enää äitiä. En hänen haukkuja ja ymmärtämättömyyttään. Sitä, ettei hän näe minua sellaisena kuin todella olen. Hänen iänikuista juomistaan. Yhtään mitään.
Olen yrittänyt auttaa ja järjestää hänen asioitaan, mutta hän on ollut enimmäkseen vain inhottava ja ilkeä. Keväällä jaksamiseni loppui, enkä ole ollut äitiin yhteydessä. Olen kuitenkin kuullut muilta sukulaisilta hänen kuulumisiaan ja ollut yhteydessä tarvittaviin viranomaisiin ja yrittänyt hoitaa äidin asioita tätä kautta. (Auttaminen on tosin mahdotonta, koska äiti ei huoli apua sen enempää ystäviltä, sukulaisilta kuin viranomaisiltakaan.)
Olenko paha ihminen, kun olen tällä tavalla hylännyt äitini? Ymmärrän, että hän ei ole paha, vaikka on monessa kohtaa toiminut väärin. Ymmärrän myös, että hän on sairas. Tuntuu kuitenkin, että äiti vie viimeisetkin voimani ja on koko elämäni ajan vain heittänyt kiviä ja piikkejä tielleni.
Kiitos, jos joku jaksoi lukea ja jaksaa vielä kommentoidakin.