Olenko aivan hirveä?

[minä]

Normaalisti olen ilonen, avoin ja sosiaalinen. Olen naimisissa ja kaksi pientä lasta. Nyt olen ollut surullinen, apaattinen ja itseinhoni on suuri. (löytyy mm. ylipainoa) Olen hoitovapaalla ja tykkään touhuilla lasten kanssa. Rakastan heitä ja parisuhde kunnossa. Käymme viikolla lasten kanssa kerhoissa. Kauheata tässä on se, että olen muutaman kerran läpsäissyt vanhinta lastani, hänen kiukutellessaan. Yksinkertaisesti pinnani on pettänyt! :'( Se on hirveää! Halveksin itseäni sen vuoksi!
En oikein tiedä mitä tehdä? Näistä läpsäisyistä en ole uskaltanut aiemmin kertoa kenellekään.
Äidilläni on alkoholiongelma ja masennus, isälläni on ollut avioeron jälkeen ollut myös alkoholiongelmaa ja liikaa alkoholin käyttöä, nyt tosin piristynyt selväsi, siskollani ollut masennusta. Minä olen aina ollut se joka on heistä pitänyt huolta ja järjestellyt asioita. Olenkin aina mm. heille ja ystävilleni sanonut puoliksi vitsillä, että seuraavaksi on varmastikin minun vuoroni. Onkohan näin nyt sitten tapahtunut? Mitä minä teen? Olen juuri sellainen, että näytän ulospäin että kaikki kunnossa, mutta sisältä tuntuu aivan toiselle. Tämä on hirveää.

 

[nöppis]

Hei Minä! Kaikista varmasti välillä tuntuu ettei jaksa ym. Apua saa kunhan vain pyytää! Puhuminen jollekin on varmasti paras lääke...? Itse en ainakaan kannata "väkivaltaa" kasvatuksessa. En siis vielä ole äiti mutta olen jo varautunut että väsymys ym tulee kunhan esikoiseni syntyy. Jos minusta tuntuu että hermoni alkavat sitten pettää, parasta viedä lapsi jollekin hoitoon hetkeksi ja keskittyä vain itseen ja saada ajatukset kasaan. Ajatele kuinka ihania lapsesi ovat etkä KOSKAAN haluaisi tahallasi satuttaa heitä! Pyydä rohkeasti apua äläkä yksin murehdi! Silloin kaikki vain pahenee! Voimia sinulle!!

 

[nöppis]

Niin ja masennukseen saa hyvät hoidot varsinkin kun aikaisessa vaiheessa sen tiedostaa! Saat kyllä varmasti asiasi kuntoon! :hug:

 

[minä]

Niin, apua varmasti saa. Voisin kenties ajatella meneväni puhumaan jollekin ulkopuoliselle ihmiselle. Tuntuu vaan, että en halua rasittaa enempää isääni, äitiäni ja siskoani minun ongelmillani. Täytyy myöntää, että mieheni ei oikein tätä minun tunnettani tajua. Olen yrittänyt puhua hänen kanssaan, mutta ei hän oikein ymmärrä.

 

[nöppis]

Miehen jos jonku pitäis olla tukena ja edes yrittää ymmärtää! Yksin ei voi jaksaa! En usko että sukulaisesi ottaa puhumisesi rasituksena. Varsinkaan jos ymmärtävät että sulla on oikeesti hätä...? Et sä mikään hirveä ole! Väsynyt vain. Kannattaa hakea todellista apua niin kaikki helpottaa paljon nopeammin eikä asia pääse paisumaan. Mistäs päin muuten olet? Onhan muuten auttavia puhelimiakin joissa kuunellaan ilman että ketään tarvii nähdä! Olisko se parempi vaihtoehto? Niihin voi soittaa millon vain ja aina on joku joka kuuntelee! Usko pois, kaikki kääntyy vielä hyväksi! :heart:

 

[taustalla]

Saatko hyvin nukutuksi? Onko sinulla omaa aikaa? Nuo kaksi asiaa ovat minulle edellytyksiä siihen, että jaksan lasten kiukkuja hermostumatta kokopäiväisesti.

 

[nöppis]

Vanhempainpuhelin: ma-pe 9-12, 17-20 ja su 17-20. Nro 0600-12277. Maksaa 8snt/min+pvm

 

[Mnä]

Saan nukuttua ihan hyvin. Minusta tuntuu, että yleensäkin näin syksyn alla tuntuu niin kovin ankealta. Se jotenkin lisää tätä apatiaa. Eilen yhden kaverin kanssa juteltiin, kun kävi kyläilemässä ja tarkoituksenamme on alkaa käydä viikottain "jutustelu lenkillä". Kenties se piristää. Olen miettinyt tuonne vanhempain puhelimeen soittamista, mutta tiedän yhden ihmisen joka siellä on vapaaehtoisena, joten ymmärrettävästi en sinne "ilkeä" soittaa. Tuo läpsiminen tuntuu kyllä kaikista ahdistavimmalta!! Pitää kait päänupissa keksiä joku "strategia" miten tunnistaa se tietylainen suuttumus ja vain yksinkertaisesti poistua hetkeksi hengähtämään toiseen huoneeseen. En halua kertaakaan enään tehdä niin! Jälkeenpäin kyllä lapsen kanssa puhuin asiasta ja pyysin anteeksi, lisäksi selitin että se on väärin, eikä kukaan saa tehdä toiselle niin. Kiitos teille tosi kovasti!!! Jotenkin helpottaa pelkkä tämä kirjoittaminen. Kiitos. :hug:

 

[nöppis]

Ihana kuulla että juttelit lapsesi kanssa siitä ettei koskaan ole oikein läpsiä ettei lapsi luule sen olevan tavallista ja tee niin toisille! Puhelimeen voi soittaa nimettömänä ja yritä vaikka vähän muuttaa ääntäsi....? Tosiaan jos tunnistaisit tunteen jota seuraa halu läimäistä niin voisit keksiä siihen jonkun keinon ettei niin tapahtuisi. Ihan mikä vaan sinut saa rauhoittumaan: laske mielessä ja hengitä syvään, pistä seinälle jokin ihana kuva sinusta ja lapsestasi ja mene aina katsomaan sitä kun olo tuntuu pahalta, käske lapsesi vaikka omaan huoneeseen hetkeksi ja mene juttelemaan hänelle kunhan olet rauhoittunut.... Tee kaikkesi ettet satuttaisi lastasi. Tänne voit kyllä aina "purkaa" jos puhelimeen soittaminen ei tunnu hyvältä! :heart: Lasten kanssa on aina rankkaa ja hermot kiristyy. Pitää vaan aina muistaa että itse on se vanhempi ja lapsi on lapsi eikä ymmärrä kaikkea mitä tekee! Hyvin sinä pärjäät mutta älä jää yksin huoliesi kanssa!! :hug: Voimia ja mitä syksyyn tulee, nauti ihanista väreistä ja pimentyvistä illoista! Pistä kynttilöitä palamaan ja ota kuumaa juotavaa ja lue vaikka hyvää kirjaa niin saat rentoutuakin välillä. Pimeys voi masentaa mutta huomaa myös kaikki ihanat asiat! =)

 

[Titu]

Hei, kaikille varmasti joskus sattuu tilanne, että pinna palaa... Minusta on hienoa, että olet säikähtänyt itse tilannetta ja olet harmissasi siitä. Ei lapsi "mene pilalle" kerrallisesta läpsäisystä, antaa äidille kyllä sen anteeksi ja kasvaa terveeksi ihmiseksi sen puolesta. Älä enää soimaa itseäsi sillä asialla, vaan katso eteenpäin. Muuten uupumukseen jokainen tarvii apua, hoitoapua ja omaa aikaa!

 

[minä]

Kaitpa sitä jokainen äiti on vähän liiankin ankara välillä itselleen... :/ Olen tässä asiasssa aika vaativa, pyrin täydellisyyteen. Pitäsi kait yrittää hieman hellittää, ehkä se sitten myös helpottaisi muutenkin oloa. En tiedä onko tämä kaikki myös merkki, että olisi hyvä lähteä jopa töihin. Jaksaisinkohan siten paremmin, kun olisi jotakin kodin ulkopuolellakin? Toiveenani on ollut, että olisin kotona, kunnes nuorempi täyttää kolme. Kenties kuitenkin olisi viisasta oman pääkopan kannalta lähteä töihin. Kait tähän minun muutenkin ahdistavaan oloon vaikuttaa sekin, että yksinkertaisesti rahat ovat aika tiukilla.

 

[nöppis]

Raha-asit pitää kyllä pinnan tiukilla! Töihin meno vois todellaki piristää sinua kunhan työ on jotain josta nautit eikä mitään "pakkopullaa"! Kukaan ei ole täydellinen ja kannattaa ottaa omat virheet lähinnä huumorilla... Sitä paitsi olis varmasti tosi tylsää olla kaikessa hyvä ku koskaan ei olis tarvetta yrittää uudelleen ja parantaa suoritusta. Mitään ei kiinnostaisi tehdä jos sen tasan varmasti osaisi todella hyvin, joskus on ainakin minusta kiva katsoa miten käy ja miten onnistun! =) Kokeile ihmeessä jos työ piristäisi koska jotakin täytyy tehdä jos olo tuntuu pahalta ja ahdistavalta! Onnea sinulle mihin ikinä ryhdytkin! :heart:

 

[vieras2]

\

Normaalisti olen ilonen, avoin ja sosiaalinen. Olen naimisissa ja kaksi pientä lasta. Nyt olen ollut surullinen, apaattinen ja itseinhoni on suuri. (löytyy mm. ylipainoa) Olen hoitovapaalla ja tykkään touhuilla lasten kanssa. Rakastan heitä ja parisuhde kunnossa. Käymme viikolla lasten kanssa kerhoissa. Kauheata tässä on se, että olen muutaman kerran läpsäissyt vanhinta lastani, hänen kiukutellessaan. Yksinkertaisesti pinnani on pettänyt! :'( Se on hirveää! Halveksin itseäni sen vuoksi!
En oikein tiedä mitä tehdä? Näistä läpsäisyistä en ole uskaltanut aiemmin kertoa kenellekään.
Äidilläni on alkoholiongelma ja masennus, isälläni on ollut avioeron jälkeen ollut myös alkoholiongelmaa ja liikaa alkoholin käyttöä, nyt tosin piristynyt selväsi, siskollani ollut masennusta. Minä olen aina ollut se joka on heistä pitänyt huolta ja järjestellyt asioita. Olenkin aina mm. heille ja ystävilleni sanonut puoliksi vitsillä, että seuraavaksi on varmastikin minun vuoroni. Onkohan näin nyt sitten tapahtunut? Mitä minä teen? Olen juuri sellainen, että näytän ulospäin että kaikki kunnossa, mutta sisältä tuntuu aivan toiselle. Tämä on hirveää.

hei. tarinasi on lähes omaani vastaava. molemmat vanhemmat alkoholisteja, isäni sairastui vakavasti viinan takia, eikä parane koskaan, ja samalla tavalla minä (vaikka olen töissä ) koen elämäni menevän kkuin sinäkin.
Huomasin sitten että lapset katselee raivoavaa äitiä alta kulmain, ja menin lääkäriin viime viikolla. Sain masennustestistä tuloksen vakava masennus , vaikka en kyllä kokenut sitä niin, inhosinj vain itseäni ja raivoamistani. Lääkäri erveli, että olen aivan jumissa, sain mielialaläkkeet, ja kahden viikon päästä kontrolliaika, ja sitten psukiatrille terapiaan.
jo pelkästään diagnoosi helpotti, vielähän lääke tuskin tehoaa.. mutta eikähän tämä elämä tästä. Hae vain apua,ennen kuin on myöhäsitä