Olen varmaan luulotautinen!!

Apua!
Onko jollain muullakin niin, että PELKÄÄ HIRVITTÄVÄSTI SAIRASTUVANSA JOHONKIN VAKAVAAN SAIRAUTEEN, esim. syöpään?
Itse PELKÄÄN suunnattomasti kyseistä sairautta ja olen vielä varma että minulla on se, ja että kuolen siihen.
Minkäänlaista luottamusta siihen, että elämä kantaa ei ole.
Meillä on perheessä ollut paljon sairauksia ja tapahtunut paljon pahoja asioita että nämä pelkoni ovat sieltä varmasti peräisin. Uuvuttavaa vain, kun suren päivittäin sairautta jota minulla ei välttämättä edes ole!

 

sama täällä.alkoi kesän alussa tämä valtava sairauksien(syövän)pelko, ja vähän meni kesä pilalle tämän takia.Kun yhdestä vaivasta pääsin niin löysin seuraavan ja ravasin eri kokeissa..Nyt syön masennuslääkettä ja olo on jo parempi. Liittyy varmasti myös siihen että sain syksyllä pojan ja jotenki se semmonen menettämisen pelko vaikuttaa minuun tällä tavoin. Välillä pelkään myös poikani, tai mieheni sairastuvan..tai jonkun tärkeän läheisen ja sit alkaa miettiä mitä järkeä tällä elämällä oikeastaan on ku ikinä ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo..Mutta kyllä se siitä :hug: Hyvää syksyn jatkoa ja muuten, käy juttelee ko.ongelmasta jollekin ammatti-ihmielle ni sekin jo auttaa..ainakin minulla

 

Onpa lohduttavaa kuulla, että muitakin löytyy. Mulla ollut jo vuoden verran tätä "luulotautia". On vaan todella kurjaa, kun ei oikein osaa nauttia elämästä eikä tehdä varsinkaan mitään pidemmälle tähtääviä suunnitelmia elämässä. Kunpa osaisi olla murehtimatta...
olisko jollain hyviä ideoita miten päästä tästä yli?

 

Onpa lohduttavaa kuulla, että muitakin löytyy. Mulla ollut jo vuoden verran tätä "luulotautia". On vaan todella kurjaa, kun ei oikein osaa nauttia elämästä eikä tehdä varsinkaan mitään pidemmälle tähtääviä suunnitelmia elämässä. Kunpa osaisi olla murehtimatta...
olisko jollain hyviä ideoita miten päästä tästä yli?

 

oho, tuli pariin kertaan...kone temppuilee..

 

tuo on ahdistuneisuushäiriön oire. mä kukn sairastuin paniikkihäiriöön, niin alussa olin juurikin vauhko kaikista fyys sairauksista. voimia tilanteeseen, tiedä, miten kuluttavaa se voi olla.

 

\

tuo on ahdistuneisuushäiriön oire. mä kukn sairastuin paniikkihäiriöön, niin alussa olin juurikin vauhko kaikista fyys sairauksista. voimia tilanteeseen, tiedä, miten kuluttavaa se voi olla.

Ei pelkästään sen. Muitakin syitä löytyy.
Mulla on oman sairastumisen pelko ollut jo vuoden verran ja se sai alkunsa siitä, kun mun äiti sairasti tosi vakavasti pari vuotta. Aina kun yksi sairaus oli hoidettu, tuli uusi.. Aloin aina pelkäämään et mikä on tuleva sairaus. Nyt kun äiti on kunnossa, niin pelkään itse sairastuvani- jokainen kipu ja tunne elimistössäni on merkki syövästä... :/ Mutta tähänkin tottuu. Syön mieliala lääkkeitä muuhun sairauteen (masennus dg jo seitsemiten vuotta), mutta niistä ei ole apua tähän "ongelmaan".

 

Ihana kuulla että on muitakin samanlaisia kuin itse. olen luullut että olen ainoa ihminen joka pelkää syöpää.

Mulla tämä alkoi kun ioli voimakasta henkistä stressiä ja jotenkin varmaan monet asiat oli päällekäin ja sopivasti jouduin katseleen nuorena n25-26v kuolleen nuoren miehen hautajaiskuvia ja kuulemaan hänen sairaskertomustaan ja sinä iltana sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Se oli syksyä 2003. Siitä aloin pelkäämään samaa aivokasvainta, ravasin lääkärissä ja verikokeissa ja neurologisissa testeissä, mitään poikkeavaa ei löytynyt. Silti pelkäsin paniikinomaisesti aivokasvainta. Makasin päivät pitkät sängyssä, en syönyt juuri mitään, en pystynyt käymään luennoilla, laihduin useita kiloja. Tilanne helpottui kun joskus sain raahattua itseni harrastuksiin josta löysin poikaystäväni.

Keväällä 2004 aloin lisäksi pelkäämään aivoverenvuotoa, veritulppia jne. Kesällä 2004 tulin raskaaksi, raskausaika oli todella rankkaa, välit miehen vanhempiin olivat huonot ja aloin entistä enemmän pelkäämään syöpiä ja lisäksi olin 100%varma että kuolen synnytykseen. No, synnytin 2005 keväällä enkä kuollut synnytykseen. Pari kuukautta meni synnytyksen jälkeen ok, sitten satuin lukemaan kaksplus lehdestä eräästä naisesta jonka aviopuoliso oli kuollut luusyöpään, nuori mies siis. Sen jälkeen aloin pelätä luusyöpää, ramppasin tutkimuksissa jne. Ei ollut luusyöpää. Lisäksi kun oli paha anärästystä kävin elämäni ensimmäisessä gastroskopiassa, diagnoosina mahakatarri ja ruokatorven tulehdus. Sitten kerran isälläni luin jostain vanhemmasta kirjasta (kai 90-luvulta) kuinka eräällä lääkärillä oli potilaana nainen, 28v, jolta leikattiin aivokasvain ja tutkimuksissa selvisi että se olikin mahasyövän etäpesäke. Sitten aloin pelkäämään mahasyöpää. Edelleen pelkään mahasyöpää todella paljon. Mahaa on tähystetty useamman kerran, aina tuloksena mahakatarri ja ruokatorven tulehdus.

Lisäksi on tullut pelättyä munasarjan syöpää, virtsarakon syöpää, rintasyöpää (tosin kaksi kertaa on patti löydetty rinnasta ja kerran kainalosta ja aina on pistetty lähete mammografiaan ja ultraan ja koskaan ei ole löytynyt mitään), ruokatorven syöpää, suusyöpää jne.

Josta kusta tämä voisi kuullostaa hauskalta, mutta tämä on kyllä kaukana hauskuudesta. menee aikaa ja rahaa tutkimuksissa ramppaamisiin, energia menee pohtimiseen ja itsensä tarkkailuun, ei osaa nauttia elämästä, aviomiehestä ja lapsista, ei oikein osaa nauttia mistään.

En tiedä mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä. neuvolapsykologilla kävin aikoinani säännöllisesti juttelemassa, mutta se jäi siihen kun joka kerta piti ruveta pohtiin mun välejä mihene vanhempiin. Kuitenkin nämä pelot alkoi jo ennen kuin tunsin koko miestä tai hänen vanhempiaan.

Tällainen on mun tarinani.

 

Ihmisen mieli on ihmeellinen. Jos menee ok, niin alkaa miettiä, että eipä tätä onnea kauaa kestä, kohta tulee joku syöpä tms. itselle tai lapsille tai miehelle jne. Mulla on ollu tätä oiretta ihan nuoruudesta asti ja aina olen ajatellu, että en varmaan elä vanhaksi. Iltasin nukkumaan mennessä uni ei tule, kun miettii mitä kaikkia sairauksia voi tulla tai mitä muuta kamalaa voi tapahtua. Ahdistaa siis. Ja jos lopulta nukahtaa, yöllä herää taas ja samat asiat alkaa pyöriä päässä. Päivät sentään menee suht hyvin. Siinä vaiheessa jos alkaa päivälläkin olla ongelmia, niin sit menen lääkäriin. Mulla siis ilm. jotain lievää ahdistuneisuutta...

 

Minulla tuollaiset oireet olivat merkki synnytyksen jälkeisen masennuksen puhkeamisesta. Suosittelen käymään sivustolla www.aima.fi

 

mulla viime talvena aloin ensin kuvittelemaan että mulla on aivokasvain ja aina kun vähänki särki päätä niin pelästyin.sen jälkeen aloin kuvitella että mulla on kurkkusyöpä ja mun oli pakko koko ajan tunnustella kaulaani että löytyykö sieltä mitään epämääräsiä patteja ja jos luen lehdestä tai kuulen telkkarista jostain sairaudesta niin alan heti kuvitella että mulla on se kesän aikana olin niin luulosairas et ramppasin terkkaris jopa 2-3 kertaa viikossa ja jo alko sukulaisia ja kavereita hymyillyttään tää mun touhu mut nyt on pikkuhiljaa tää mun luulosairaus alkanu hellittään ja olen vain yrittänyt itseni kanssa käydä näitä asioita läpi päässäni koska mieheni ei enään yhtään jaksa kuunnella mun sairauksia..

 

\

Ihana kuulla että on muitakin samanlaisia kuin itse. olen luullut että olen ainoa ihminen joka pelkää syöpää.

Mulla tämä alkoi kun ioli voimakasta henkistä stressiä ja jotenkin varmaan monet asiat oli päällekäin ja sopivasti jouduin katseleen nuorena n25-26v kuolleen nuoren miehen hautajaiskuvia ja kuulemaan hänen sairaskertomustaan ja sinä iltana sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Se oli syksyä 2003. Siitä aloin pelkäämään samaa aivokasvainta, ravasin lääkärissä ja verikokeissa ja neurologisissa testeissä, mitään poikkeavaa ei löytynyt. Silti pelkäsin paniikinomaisesti aivokasvainta. Makasin päivät pitkät sängyssä, en syönyt juuri mitään, en pystynyt käymään luennoilla, laihduin useita kiloja. Tilanne helpottui kun joskus sain raahattua itseni harrastuksiin josta löysin poikaystäväni.

Keväällä 2004 aloin lisäksi pelkäämään aivoverenvuotoa, veritulppia jne. Kesällä 2004 tulin raskaaksi, raskausaika oli todella rankkaa, välit miehen vanhempiin olivat huonot ja aloin entistä enemmän pelkäämään syöpiä ja lisäksi olin 100%varma että kuolen synnytykseen. No, synnytin 2005 keväällä enkä kuollut synnytykseen. Pari kuukautta meni synnytyksen jälkeen ok, sitten satuin lukemaan kaksplus lehdestä eräästä naisesta jonka aviopuoliso oli kuollut luusyöpään, nuori mies siis. Sen jälkeen aloin pelätä luusyöpää, ramppasin tutkimuksissa jne. Ei ollut luusyöpää. Lisäksi kun oli paha anärästystä kävin elämäni ensimmäisessä gastroskopiassa, diagnoosina mahakatarri ja ruokatorven tulehdus. Sitten kerran isälläni luin jostain vanhemmasta kirjasta (kai 90-luvulta) kuinka eräällä lääkärillä oli potilaana nainen, 28v, jolta leikattiin aivokasvain ja tutkimuksissa selvisi että se olikin mahasyövän etäpesäke. Sitten aloin pelkäämään mahasyöpää. Edelleen pelkään mahasyöpää todella paljon. Mahaa on tähystetty useamman kerran, aina tuloksena mahakatarri ja ruokatorven tulehdus.

Lisäksi on tullut pelättyä munasarjan syöpää, virtsarakon syöpää, rintasyöpää (tosin kaksi kertaa on patti löydetty rinnasta ja kerran kainalosta ja aina on pistetty lähete mammografiaan ja ultraan ja koskaan ei ole löytynyt mitään), ruokatorven syöpää, suusyöpää jne.

Josta kusta tämä voisi kuullostaa hauskalta, mutta tämä on kyllä kaukana hauskuudesta. menee aikaa ja rahaa tutkimuksissa ramppaamisiin, energia menee pohtimiseen ja itsensä tarkkailuun, ei osaa nauttia elämästä, aviomiehestä ja lapsista, ei oikein osaa nauttia mistään.

En tiedä mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä. neuvolapsykologilla kävin aikoinani säännöllisesti juttelemassa, mutta se jäi siihen kun joka kerta piti ruveta pohtiin mun välejä mihene vanhempiin. Kuitenkin nämä pelot alkoi jo ennen kuin tunsin koko miestä tai hänen vanhempiaan.

Tällainen on mun tarinani.

Voisitko laittaa minulle yv:tä tai sähköpostia haluisin kysellä sinulta parista asiasta. Itsekkin pohdin mahdollisiasairauksia...

Sähköpösti olisi Lenni_lokinpoika@hotmail.com

 

Mulla oli monenlaisen sairauden pelkoa n.3v sitten ja siitä jatkuvasti lisääntyen, kunnes puolitoista vuotta sitten sain ekat paniikkikohtaukset. Viime tammikuussa romahdin täysin, diagn. vaikea masennus. Olen siitä asti käynyt terapiassa ja masennuslääkkeellä. Jo vain on uusi elämä alkamassa, saan palan kerrallaan jättää mieltä kahlitsevat asiat ja riippuvuudet (esim.takertuminen omiin lapsiin ja mieheen). Tuntuu kuin olisin lintu, joka ekaa kartaa saa siivet alleen ja pääsee vapauteen. Elämä onkin edessäpäin, älä jää pelkojesi vangiksi!

 

Voiko sairauksien pelko liittyä masentuneisuuteen?
Itse ajattelen syöpää koko ajan.
Viime talvena olin masentunut, mutta keväällä helpotti. Olen saanut elämänhalun takaisin ja nautin elämästä. Masennuksen tilalle on tullut syövän järjetön pelko.

 

Minulla taas ihan järjetön pelko että saan sydärin, siis ihan koko ajan. Joskus voin puoleksi tunniksi unohtaa asian ja sitten se taas palaa mieleen. Yöllä jos satun heräämään kesken unien, en saa enää unta sillä alan välittömästi miettiä tuota. Pienikin muljahdus tms sydämmessä saa minut uskomaan että se on menoa nyt. Tämä kaikki alkoi viime syksynä, esikoiseni silloin reilu puolitoistavuotias.

Voi kuulostaa huvittavalta, mutta jos lähden esim. mökille tai anoppilaan maaseudulle tai ihan mihin vain muualle, jossa sairaalaa ei ole ihan lähettyvillä, alkaa heti paniikki. Olen aivan varma että sitten varsinkin tapahtuu jotain kamalaa kun apua ei ole saatavilla

Tämä kyllä todella häiritsee jokopäiväistä elämää, en osaa nauttia enää mistään. Olen miettinyt lääkärille menoa, muuta en oikein tiedä kuuluuko tällainen työterveyshuollon piiriin, pitäisikö mennä psykologin juttusille vai minne?

 

\

Minulla taas ihan järjetön pelko että saan sydärin, siis ihan koko ajan. Joskus voin puoleksi tunniksi unohtaa asian ja sitten se taas palaa mieleen. Yöllä jos satun heräämään kesken unien, en saa enää unta sillä alan välittömästi miettiä tuota. Pienikin muljahdus tms sydämmessä saa minut uskomaan että se on menoa nyt. Tämä kaikki alkoi viime syksynä, esikoiseni silloin reilu puolitoistavuotias.

Voi kuulostaa huvittavalta, mutta jos lähden esim. mökille tai anoppilaan maaseudulle tai ihan mihin vain muualle, jossa sairaalaa ei ole ihan lähettyvillä, alkaa heti paniikki. Olen aivan varma että sitten varsinkin tapahtuu jotain kamalaa kun apua ei ole saatavilla

Tämä kyllä todella häiritsee jokopäiväistä elämää, en osaa nauttia enää mistään. Olen miettinyt lääkärille menoa, muuta en oikein tiedä kuuluuko tällainen työterveyshuollon piiriin, pitäisikö mennä psykologin juttusille vai minne?

Mulla on ihan sama tilanne.Pelkään sydänkohtausta,veritulppaa ja verisuonen katkeamista päässä.Tiedän että tilani ei ole normaali,ei lähimainkaan.Pelko omasta terveydestä haittaa paljon elämistäni.Joskus tuntuu,että pelkään kuolemaa niin paljon etten kohta uskalla elää :'(

Uskon että tämä kaikki liittyy iän tuomaan aikaan.Nyt kolmikymppisenä tietää jo elämän rajallisuuden ja sen että joskus elämä päättyy.Kuolema on oikeastaa mielessäni joka päivä.Ja tietysti tämä kaikki "vatvominen" johtaa siihen että ahdistun. Seuraavaksi alan lukemaan netistä ahdistuksesta,luulotaudista,paniikkihäiriöstä,pakkoajatuksista ja masennuksista ja olen aivan varma että olen nyt sitten masentunut tai jos en vielä niin pian olen.Kolemenkympinkriisiäkö sit,tiedä häntä.

Sukulaiseni itsemurhan jälkeen ahdistuin todella pahasti ja kävinkin juttelemassa pari kertaa erään ihanan ihmisen kanssa joka on psykiatrinen sairaanhoitaja. Hän sanoi että olen herkkä ihminen joka sisimmässään elää toisen ihmisen tuskaa,siis sen sukuilaiseni joka päätyi itsemurhaan masennuksen jälkeen. Tämän ammattiauttajan mielestä en ole masentunut. Se mitä nyt itse pelkään on että masennun tämän kaiken sairauspelkojen ja ahdistuksen perään :'(

Täytyy kuiten muistaa että tämä on vain elämää ja hyvään elämään kuuluu myös negatiiviset tunteet.Jos ei tunne surua ei voi myöskään tuntea iloa ja onnea.

 

\

\

Minulla taas ihan järjetön pelko että saan sydärin, siis ihan koko ajan. Joskus voin puoleksi tunniksi unohtaa asian ja sitten se taas palaa mieleen. Yöllä jos satun heräämään kesken unien, en saa enää unta sillä alan välittömästi miettiä tuota. Pienikin muljahdus tms sydämmessä saa minut uskomaan että se on menoa nyt. Tämä kaikki alkoi viime syksynä, esikoiseni silloin reilu puolitoistavuotias.

Voi kuulostaa huvittavalta, mutta jos lähden esim. mökille tai anoppilaan maaseudulle tai ihan mihin vain muualle, jossa sairaalaa ei ole ihan lähettyvillä, alkaa heti paniikki. Olen aivan varma että sitten varsinkin tapahtuu jotain kamalaa kun apua ei ole saatavilla

Tämä kyllä todella häiritsee jokopäiväistä elämää, en osaa nauttia enää mistään. Olen miettinyt lääkärille menoa, muuta en oikein tiedä kuuluuko tällainen työterveyshuollon piiriin, pitäisikö mennä psykologin juttusille vai minne?

Mulla on ihan sama tilanne.Pelkään sydänkohtausta,veritulppaa ja verisuonen katkeamista päässä.Tiedän että tilani ei ole normaali,ei lähimainkaan.Pelko omasta terveydestä haittaa paljon elämistäni.Joskus tuntuu,että pelkään kuolemaa niin paljon etten kohta uskalla elää :'(

Uskon että tämä kaikki liittyy iän tuomaan aikaan.Nyt kolmikymppisenä tietää jo elämän rajallisuuden ja sen että joskus elämä päättyy.Kuolema on oikeastaa mielessäni joka päivä.Ja tietysti tämä kaikki "vatvominen" johtaa siihen että ahdistun. Seuraavaksi alan lukemaan netistä ahdistuksesta,luulotaudista,paniikkihäiriöstä,pakkoajatuksista ja masennuksista ja olen aivan varma että olen nyt sitten masentunut tai jos en vielä niin pian olen.Kolemenkympinkriisiäkö sit,tiedä häntä.

Sukulaiseni itsemurhan jälkeen ahdistuin todella pahasti ja kävinkin juttelemassa pari kertaa erään ihanan ihmisen kanssa joka on psykiatrinen sairaanhoitaja. Hän sanoi että olen herkkä ihminen joka sisimmässään elää toisen ihmisen tuskaa,siis sen sukuilaiseni joka päätyi itsemurhaan masennuksen jälkeen. Tämän ammattiauttajan mielestä en ole masentunut. Se mitä nyt itse pelkään on että masennun tämän kaiken sairauspelkojen ja ahdistuksen perään :'(

Täytyy kuiten muistaa että tämä on vain elämää ja hyvään elämään kuuluu myös negatiiviset tunteet.Jos ei tunne surua ei voi myöskään tuntea iloa ja onnea.

Huojentavaa lukea, etten ole ainut maailmassa joka painii näiden tunteiden ja ajatusten kanssa.
Luulen itsekin, että tällä on jotain tekemistä kolmenkympin kriisin kanssa, ainakín ajoittuu siihen itsellänikin ihan täysin.
Toivon kaikkea hyvää kanssasisarille. Yritetään jaksaa ja nauttia tästä uskomattoman upeasta syksystä!