N
niin...
Vieras
En oikein tiedä, mtä tehdä... Tuntuu, että keikun koko ajan normaalin elämän ja syvän, onnettoman olotilan välillä. Erosin miehestäni vuosi sitten, meillä on nyt 2v. tytär. Ero johtui miehen juomisesta ja lohteli mua muutenkin välillä huonosti. Miehessä on selvästi narsistisia piirteitä. Koko vuosi on ollut ajoittain ihan helvettiä, exä käyttäytyy ajoittain kuin ystävä ja vetää sitten taas maton jalkojeni alta. Saan lähes viikoittain kuulla olevani huora, mun pitäisi kuolla ja sellaisia henkilökohtaisia loukkauksia, joita en edes osaa selittää. Exä on tehnyt myös jonkin verran ohareita kun on ollut niin kännissä/krapulassa, ettei ole voinut olla tytön kanssa. Kuitenkin haluaa olla lapsen kanssa paljon ja ollessaan lapsen kanssa, on hyvä isä.
Jatkuva taistelu ja haukkujen kuunteleminen on alkanut verottaa voimiani. Lisäksi tuntuu kurjalta, kun yksikään kaksilahkeinen ei ole musta kiinnostunut. Olen nätti, hyvässä kunnossa, fiksu ja huumorintajuinen, mutta kukaan ei edes flirttaile. En väitä että uusi mies olisi tässä nyt tärkeintä, mutta tuntuu, että elämäni jää ikuisiksi ajoiksi tähän: olen yksin, kuuntelen exän haukkuja ja kehuja hänen uudesta naisestaan. Joka viikko joudun miettimään, joudunko selittämään lapselle, että isi ei pääsekään ja joudun perumaan omat suunnitelmani. Enkä saa kokonaista onnellista perhettä.
En edes osaa kunnolla selittää, miksi tuntuu niin pahalta, mulla on kuitenkin ystäviä ja kiva työ ja tietysti ihana tyttäreni. Tyttäreni on ainoa asia josta nautin aidosti, mikään muu ei tunnu miltään.
Kiitos jos jaksoit lukea. Kai tämä kirjoittaminenkin edes vähän auttoi.
Jatkuva taistelu ja haukkujen kuunteleminen on alkanut verottaa voimiani. Lisäksi tuntuu kurjalta, kun yksikään kaksilahkeinen ei ole musta kiinnostunut. Olen nätti, hyvässä kunnossa, fiksu ja huumorintajuinen, mutta kukaan ei edes flirttaile. En väitä että uusi mies olisi tässä nyt tärkeintä, mutta tuntuu, että elämäni jää ikuisiksi ajoiksi tähän: olen yksin, kuuntelen exän haukkuja ja kehuja hänen uudesta naisestaan. Joka viikko joudun miettimään, joudunko selittämään lapselle, että isi ei pääsekään ja joudun perumaan omat suunnitelmani. Enkä saa kokonaista onnellista perhettä.
En edes osaa kunnolla selittää, miksi tuntuu niin pahalta, mulla on kuitenkin ystäviä ja kiva työ ja tietysti ihana tyttäreni. Tyttäreni on ainoa asia josta nautin aidosti, mikään muu ei tunnu miltään.
Kiitos jos jaksoit lukea. Kai tämä kirjoittaminenkin edes vähän auttoi.