olen toivonut lapseni kuolemaa

Jotenkin sun tekstiä lukiessa tulee se tunne, et oot tosi uupunut. Omasta kokemuksesta sanoisin myös, että eka vuosi oli kaikkein rankin. Olen ihminen, jolla on suht suuri unen tarve ja jolle yövalvominen on aina ollut vaikeaa. Vauvan rytmissä eläminen oli todellinen haaste. Muistan, että kaikkien uupunein olo oli just silloin kun vauva oli 6kk - 1,5 v. Ajattelin, että saanko enää koskaan olla minä itse - mulle on luovuus tosi tärkee juttu ja tuona aikana tuntui, että mulla ei oo yhtään tunnetta jäljellä - vaan väsymys päivästä toiseen. Olo alkoi helpottua tosi nopeesti sen jälken, kun lapsi alkoi nukkua paremmin ja mieskin alkoi vapaa-aikana touhuta enemmän lapsen kun lapsi oli 1,5v. Halusin sanoa sulle, että saat omaa elämääsi enemmän takaisin, kun lapsi kasvaa. Jos oot nyt tosi uupunut, mistä noi sun ajatukset kertoo, niin hae oikeesti asiantuntijan apua ja ole hyvässä mielessä itsekäs ja vie lapsi isovanhemmille muutamaksi vuorokaudeksi hoitoon.

 

Tai no joo kaikenlaista on Mutta ajattelee jos hän kuolee et sä ikinä saat takaisin samanlaista lasta.Kerro sen heti lääkärille.Ei se enää ole ihan normaalia

 

tollaselle "hullulle" niitä haleja vielä viitsitte jaella.. mikä hitto teitä vaivaa??!!!

Jaksatko sinä hoitaa lapsiasi päivästä toiseen hymyillen? Mitä sun mielestä ap kaipaisi? Lapset pois ja nainen suljetulle, eikä ikinä näkisi enää lasta?

Tähän en saanut vastausta... :wave:

 

Ja miksi et ostaa itselle enää mitään?Lapsen kans elämää ei muutu jos et siitä itse halua ja jos olet niin uppunut niin lasta hoitoon ja itseä kuntoon,kyllä ajattella voi ihan mitä vaan mutta ei tommosta toivoa kenelle saa ja varsinkin omalle lapselle

 

Voi hyvä Jumala, Hae nyt ja pian apua itsellesi! Ihan itsesi, lapsesi, miehesi ja läheistesi vuoksi. Ennenkaikkea itsesi ja lapsesi vuoksi!!! Tiedän itsekin tapauksen, jossa äiti myönsi ettei osannut rakastaa lastaan heti syntymästä asti. Hän myönsi aikojen kuluttua, että masentunut oli. Ei hän sitä silloin myöntänyt, kun tyhjin tuntein lastaan päivät tuijotti. Mua ihan tosissaan pelottaa sun lapsesi vuoksi. Hän ei ole tehnyt mitään pahaa sinulle. Pahat ajatukset eivät satuta fyysisesti, mutta oletko ihan varma että kaikki pysyy sinulla vain ajatuksen tasolla. Nyt joko soitat apua tai menet sitä esim. mielenterveystoimistosta hakemaan. Tietääkö miehesi näistä ajatuksista?

On muuten täysin normaalia ettei lasta rakasta heti kun se syntyy. Oli amsennus tai ei. Eivät liity toisiinsa.

Näin minullekin kävi esikoisen kanssa. Rakkauden tunne alkoi syntyä kunnolla vasta sitten, kun sain kunnolla muutakin kontaktia kuin sen jatkuvan koliikkihuudon vauvaani. Toinen lapsi oli helpompi vauva ja tiesin, mikä tunnemyrsky oli odotettavissa, joten en masentunut enää samalla lailla. Osasin jopa nauttia siitä vauva-ajasta.
Olen rehellisesti puhunut muiden tuttavapiiriini kuuluvien lapsiperheiden äitien kanssa näistä tuntemuksistani, ja yllättävän monet ovat tunnustaneet kokeneensa samaa etenkin sen esikoisen kanssa, jolloin se elämänmuutos on ollut suurin.
Minusta täällä on aika vaarallista kenenkään tehdä diagnoosia kenelläkään. Diagnoosin tekevät ammatti-ihmiset.

hienosti sanottu!

 

Jotenkin sun tekstiä lukiessa tulee se tunne, et oot tosi uupunut. Omasta kokemuksesta sanoisin myös, että eka vuosi oli kaikkein rankin. Olen ihminen, jolla on suht suuri unen tarve ja jolle yövalvominen on aina ollut vaikeaa. Vauvan rytmissä eläminen oli todellinen haaste. Muistan, että kaikkien uupunein olo oli just silloin kun vauva oli 6kk - 1,5 v. Ajattelin, että saanko enää koskaan olla minä itse - mulle on luovuus tosi tärkee juttu ja tuona aikana tuntui, että mulla ei oo yhtään tunnetta jäljellä - vaan väsymys päivästä toiseen. Olo alkoi helpottua tosi nopeesti sen jälken, kun lapsi alkoi nukkua paremmin ja mieskin alkoi vapaa-aikana touhuta enemmän lapsen kun lapsi oli 1,5v. Halusin sanoa sulle, että saat omaa elämääsi enemmän takaisin, kun lapsi kasvaa. Jos oot nyt tosi uupunut, mistä noi sun ajatukset kertoo, niin hae oikeesti asiantuntijan apua ja ole hyvässä mielessä itsekäs ja vie lapsi isovanhemmille muutamaksi vuorokaudeksi hoitoon.

näin.tuo aika on rankinta,varsinkin,jos lapsi heräilee öisin ,on vaativa muutenkin..kummasti helpottaa ,kun mennään kohti 2v.sitä tuntee olevansa välillä muutakin ,kun vaipanvaihtaja
toki lapsilla on uhmaikä,uhmaikä ,uhmaikä ja murrosikä,aina jotain. mutta kuinka ei päivääkään vaihtais pois.

mä uskon ap:ee ,et sun elämä helpottuu.rakkaus lapseen kypsyy. :heart:
Mut ota uusiks siellä neuvolassa tuo pahaolosi puheeksi.jos vaikka löytyis tähän kohtaan helpotusta.

 

Hei!

Älä välitä näistä "normaaleista" äideistä jotka eivät kykene ymmärtämään. Siksi heillä ei ole empatiakykyä. Itse rakastan valtavasti lapsiani ja olen nauttinut vauva-ajasta todella paljon mutta siitä huolimatta joskus vaikeina hetkinä ajattelen että kun aamulla herään niin olisipa tuo esikoinen kadonnut jonnekkin. Joskus vauvaa nukuttaessa mietin että kun työntäis vaunut vaikka jokeen niin nukkuis ainakin. Todella hetkellisiä tunteita väsyneenä. Meillä ei ole tukiverkkoa, joka on raskasta.
Mutta puhu ihmeessä neuvolassa! Itse juttelin ja neukkutäti sanoi että synnytyksen jälkeinen masennus ja uupuneisuus on TODELLA yleistä eli se voi koskettaa ihan näitä "täydellisiä" äitejäkin vaikka nyt niin hulluksi haukkuvatkin. Neuvolasta sitten ohjaavat eteen päin vaikka mielenterveystoimistoon. Hae apua lastesi takia.

 

Samaa mieltä, tälläiset ajatukset koskevat nimenomaan täydellisyyteen pyrkiviä, pelottaa että menettää kontrollin. Mutta kuten mulle psykologi sanoi ajatukset ja teot on kuitenkin eri asia. Itseäni myöskin häiritsee että teen vauvalle jotain mutta en ole tehnyt. Pitäisi vaan saada ne pääkopasta pois. Psykologi sanoi että rakkaus lapseen syttyy pikkuhiljaa, ei kaikki ole heti yhtä rakkaudellisia hetkiä. Vaikeeta on mutta tärkeää olisi että pääsisit välillä pois kotiympäristöstä ja uskon että kun töihin palaan niin se helpottaa kun on muuta ajateltavaa kuin se vauva ja ajatukset. Hyvä että sait purettua ajatuksesi

 

eikö kukaan muu ole toivonut lapsensa kuolemaa? Tai ehkä ennemminkin häviämistä, siis niin ettei lasta ois koskaan ollutkaan?

Olen toivonut, esikoisen muutaman ekan kuukauden aikana useanakin iltana. Se oli synnytyksen jälkestä masennusta. Kesti ehkä 7 viikkoa. Oli elämäni kamalinta aikaa. Päivät voin hyvin, illat itkin ja toivoin ettei lasta olisi.

 

Äideiltä odotetaan täydellisyyttä (näkeehän sen jo tässäkin ketjussa) eikä negatiivisista tunteista etenkään lasta kohtaan saisi edes puhua. :/
Sen takia monella (itseni mukaan lukien) avun hakemiseen on todella iso kynnys, pelko siitä että pidetään ihan hulluna ja voi menettää lapsensa jne.
Äiditkin ovat vain ihmisiä, saavat väsyä ja tuntea vihaakin lasta kohtaan. On vaan eriasia tunnistaa ongelmat ja hakea apua, ja vaikka sanoa ääneenkin ne tunteet, kuin toteuttaa tekonsa.

Ap:lle tsemppiä avun hakemiseen.

 

viestissäsi sanoit ettet tunne itseäsi masentuneeksi, kuitenkin oireet kertoo muuta: et jaksa leikkiä ja olla läsnä (olet siis poissaoleva, et huomaa/kiinnostu pienistä asioista jotka voisivat ilahduttaa sinua).
sanoit ettet halua laittaa lastasi hoitoon isovanhemmille tms. mitä jos pyytäisit jonkun ystävän vierailulle vaikka joka päivä. kertoisit hänelle kuinka kaipaat muutakin kuin vauvan seuraa (sitä minä ainakin kaipasin kotiäitinä ollessani, tyhjät seinät kun eivät anna mitään vastakaikua, kaipaa aikuista seuraa - juttukaveria).
tai lähde vauvasi kanssa yhdessä sinne mummolaan päivisin. siellä sinä voit levätä tarvittaessa ja sinun ei tarvitse kuitenkaan laittaa vauvaa hoitoon, plussana vielä aikuisen seura.
nyt syksyllä kokoontuu taas monenlaiset perhekerhot, katsasta paikkakuntasi tarjonta ja lähde rohkeasti joukkoon mukaan, siellä tapaat muita äitejä ja pääset jakamaan kokemuksia sekä saat juttuseuraa ja hyvällä säkällä uusia tosiystäviä.

 

Ihana lukea että teitä muitakin "ei täydellisiä" äitejä on. jos sitä sitten uskaltaisi hakea apua, ilman että saa hullun papereita. Lähipiirille olen yrittänyt puhua, mutta se aina lopahtaa kun kaikki vähättelee, en sitten enää ole viitsinyt asiasta heille puhua.

 

Ihana lukea että teitä muitakin "ei täydellisiä" äitejä on. jos sitä sitten uskaltaisi hakea apua, ilman että saa hullun papereita. Lähipiirille olen yrittänyt puhua, mutta se aina lopahtaa kun kaikki vähättelee, en sitten enää ole viitsinyt asiasta heille puhua.

Eli vaikuttaa sille, ettei lähipiiristä ole apua. Siinätapauksessa saat avun varmasti n.s. "viralliselta taholta". Soita het huomenna aamulla omalle neuvolantätille ja sano, että mulla on sulle nyt heti asiaa. Se auttaa sua menemään asiassa eteenpäin.
Eikä hullunpapereita nykyään mistään saa. Tai jos saa ni jokaiselle pientenlasten äideille niitä sais jaella, ihan ilmatteeks, on se elämä välillä sellasta "hulluuden partaalla " olemista

Pää pystyyn. Kato sun lastas toiselta suunnatla. Mieti mitää hyvää hänessä on. =)

 

Voi kun tekis mieli sanoa että anna mulle se vauva!

Meillä käynnistyy kohta neljäs vuosi yritystä... :'(

Mutta ei kai niin voi tehdä, toivottavasti sullaon vain BabyBlues joka menee ohi kun hormonitasapaino palautuu, ja pystyt sitten nauttimaan äitiydestäsi. :hug:

-Rva B

 

PIkkulapsiperheissä pitäisi oikeasti panostaa äidin jaksamiseen. Liian monissa perheissä tämä laiminlyödään. Ja äiti itsekin helposti ajautuu samaan - panee lapset aina etusijalle ihan kaikessa silläkin hinnalla, että siitä maksaa omalla terveydellään. Arjen helpotuksi apitäisi kehittää edes jotenkin. Moni sanoo, ettei vaan ole rahaa ja aikaa, mutta toisinaan tämä ei ole kuin järjestelykysymys ja asioiden laittamista tärkesyjärjestykseen. (Miettikääpä, paljonko kotiapua irtois esim niillä rahoilla, mitä monissa perheissä menee röökiin vuoden aikana). Eikä äidin vointi ole ollenkaan tärkeysjärjestyksessä huonoin. Ilman hyvin voivaa äitiä lapsilla voi olla aika kamalaa. Äitillä pitäisi olla pieni mahdollisuus muuhunkin kuin pelkään lasten kanssa oloon. Silloin kun elämässä on muutakin sisältöä, arki maistuu hienosti ja sitä jaksaa ihan toisella lailla.


Voisiko perheet järjestää:
- lastenhoitoapua edes joskus
- jos ei lastenhoitoapua, niin siivousapua sitten
- äitille jonkun oman vapaan arki-illan viikossa tai puolikkaan vapaapäivän viikonloppuna.
- voisiko äiti vaikka harrastaa jotain itselleen mieluista.

Mä en tykkää jättää lapsia muille hoidettavaksi, mutta meillä on ollut hoitaja sen jälkeen kun lapset on nukutettu yöunille. Vielä kertaakaan eivät ole heränneet. Olemme päässeet kavereiden kanssa ulos, kokeilemaan jotain kivaa ravintolaa tai menneet vaikkapa leffaan. Itse aloittelen pian salsakurssin vaikken ole koskaan aikaisemmin ihmeemmin tanssinut. Ihan vaan kun musta tuntuu, etten voi elää loputtomiin omista tarpeista täysin tinkien. Olen ollut kotona kohta 3 vuotta ja oma aika on ollu kieltämättä tosi vähissä. Mutta pikku hiljaa olen onnistunut ottamaan omaa aikaakin ja yllättäin siitä saa uudenlaista virtaa tähän äidinrooliinkin ja nautin siitä kovasti. Musta äidin pitää kokea, että on muutakin kuin äiti.

 

eilen koitin sitten puhua miehelle asiasta ja tänäänkin mutta joko se ei kuunnellut taikka halunnut kuulla. ja se suuttuu siitäkin jos korotan ääntäni lapselle tai sanon "ole nyt jo hiljaa" jos on kauan huutanut. ja mun mies ihan tosissaan suuttuu mulle tästä kun tuo lapsi on kerran niin pieni ja viaton. mutta kun välillä vaan hermo ei kestä sitä huutoa.

tänään koitin soittaa neuvolaan mutta se meijän täti oli lomalla, joten en halunnut sitten vieraalle puhua. maanantaina sitten uudestaan.