olen toivonut lapseni kuolemaa

:hug:
Eikö oo ketään muuta teitä auttamassa?

niin justiin näille kyllä haleja jaellan jotka toivovat lapsensa kuolemaa sitte jos joku on väsynyt haluaa viedä lapsen vaikka kahdeksi päiväksi viikossa hoitoon hyökätään kimppuun kun mitkäki hyeenat!!!

siis oikeasti jotku täällä palstalla on ihan sairaita... huh.

ja valonkantaja en sua nyt tarkoita välttis tällä kaikella!!

mä olen aivan samaa mieltä..palstalla olen törmänny sellasiin juttuihin ja ihmisiin mitä tosielämässä en edes tiennyt olevan

 

eikö kukaan muu ole toivonut lapsensa kuolemaa? Tai ehkä ennemminkin häviämistä, siis niin ettei lasta ois koskaan ollutkaan?

 

:headwall: ikinä en oo toivonut lapsieni kuolevan!!! huh huh :headwall: tai saatika muuta pahaa niille

 

eikö kukaan muu ole toivonut lapsensa kuolemaa? Tai ehkä ennemminkin häviämistä, siis niin ettei lasta ois koskaan ollutkaan?

Joskus on tullu mietittyä, että miksi hemmetissä halusin äidiksi. Mutta silti samalla olen tiennyt, etten tekisi toisin, enkä voisi luopua noista kenestäkään.

 

Hullu-sana on aika ikävä kaiultaan, mutta apua tarvitset ja saat varmasti . Vaikka nyt tuntuukin tuolta, se ei todellakaan tee sinusta jatkossa "huonoa äitiä" tms. Masennusta voi nykyisin hoitaa erittäin tehokkaasti ja uskon, että elämä alkaa pikkuhiljaa hoidon käynnistyttyä tuntua ihan toiselta. Hae apua mielenterveystoimistosta, neuvolasta tms., mikä luontevalta tuntuu, mutta älä turhaan viivytä asiaa.

Ja teille, joilla on asiaan kärkkäitä mielipiteitä, voin kertoa faktana, että meistä ns. kunnon äideistä varsin monella on ollut synnytyksenjälkeistä masennusta, pakonomaisia kielteisiä ajatuksia vauvaa tai esim. puolisoa kohtaan ja silti tilanne hoidettuna on ihan kuten kenellä tahansa teistäkin. Ei siis kannata lyödä lyötyä tai tehdä tässä vaiheessa ehdotuksia toisen lapsiluvusta tai terveydentilasta asiaa tuntematta. Sympatia ja konkreettinen neuvo tai tuki voi auttaa, arvostelu harvemmin .

 

Voi kiesus! ja mä kulutan yöni vahtimalla, että poika varmasti hengittää. Varmaan jokaisella äidillä käy ajoittain mielessä, että onlenkohan ollut ihan viisas, mutta jos fiilikset ovat joka päiväisiä, niin todellakin tarvitset apua. Soita vaikka paikkakuntanne mielenterveystoimistoon.

 

eikö kukaan muu ole toivonut lapsensa kuolemaa? Tai ehkä ennemminkin häviämistä, siis niin ettei lasta ois koskaan ollutkaan?

EN TODELLAKAAN OLE!!! sitä olen pelännyt että lapseni kuolisi koska mun elämä loppus myös siihen, en voisi kuvitelekkaan eläväni ilman rakasta lastani..ennemmin se menettämisen pelko saa mut välillä hysteeriseksi.

en voi tajuta miten joku voi toivoa tuollaista... oikeasti olet sairas!!

 

Hae apua,et ole nyt ihan kunnossa. Olet masentunut ja et nyt selviä tästä ilman ammattiauttajia. Lapsen kuoleman ja häviämisen toivominen ei ole normaalia.

 

eikö kukaan muu ole toivonut lapsensa kuolemaa? Tai ehkä ennemminkin häviämistä, siis niin ettei lasta ois koskaan ollutkaan?

Minä olen, silloin kun olin vielä raskaana ja masennus iski todella pahana. Tiedostin itsekin ettei se ole normaalia, tunsin syyllisyyttä ajatuksistani ja itkin vain, menin lääkäriin ja sain apua (psykologi ja lääkitys synnytyksen jälkeen). Sinä kuulostat myös masentuneelta, välinpitämättömällä tavalla. Hae apua, lapsesi takia.

 

tollaselle "hullulle" niitä haleja vielä viitsitte jaella.. mikä hitto teitä vaivaa??!!!

 

taas kerran joukko tarkkaan valikoituneita äitejä tuomitsee... Nyt voi vaan miettiä miksi ne äitien kielletyt tunteet on nimen omaan kiellettyjä. Niistähän ei missään nimessä voi puhua, ettei tule leimatuksi hulluksi. Sen sanon, että on jo paljon kun saa sanottua tunteensa ääneen. Silloin on jo ajatellut ja tehnyt aloitteen parempaan.

Apua sinä tarvitset ja sitä kyllä saa. Neuvolassa voi olla hyvä ottaa puheeksi. Jos kotikaupungissasi toimii psykologi jolle on puhelinaika, niin hänellekin voi soittaa ja kertoa arjen olevan raskasta. Kyllä se varmasti helpottaa!

 

tollaselle "hullulle" niitä haleja vielä viitsitte jaella.. mikä hitto teitä vaivaa??!!!

Jaksatko sinä hoitaa lapsiasi päivästä toiseen hymyillen? Mitä sun mielestä ap kaipaisi? Lapset pois ja nainen suljetulle, eikä ikinä näkisi enää lasta?

 

minä olen ja puhuin jopa neuvolassa tästä, mutta nuori lääkärin kloppi ei sanonut tähän sanaakaan. Ymmärrän hyvin tuntosi minulla meni pari vuotta ennen kuin pystyin /opin rakastamaan lastani . Kaikkihan muut tällä palstalla ovat täydellisiä äitejä joidenka armaat lapset nukkuvat heti synnyttyään 16 tuntia putkeen eivätkä sairasta koskaan, ovat kuvan kauniita seksikoneita heti synnytettyään jne jne

 

Pistää miettimään, että olisiko tämä voitu estää.
http://iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1570319

Täällä kun moralisoidaan aina ja tässäkin ketjussa ihmeteltiin, että annetaan virtuaalihalia ja -tukea... Olisikohan tuossa tapauksessa käynyt toisin, jos olisi saanut tukea?

 

Just niin, YÖKÖTTÄÄ tekopyhyys. Ne "täydelliset" äidit jotka tekee orjallisesti kaikki siten kuten kulloinkin STM suosittaa ovat niitä suorittajia jotka tipahtavat masennukseen sitten kun ovat vuosien varrella täydellisyyden pyrkimyksessään uupuneet. Kärjistettynä, vähän liian provosoiva lause mutta menköön.

TUo lapsen kuoleman toivominen on kuitenkin vakava asia -- pitää hakea apua oikeasta paikasta. Joskus ehkä se terveydenhoitaja joka on joskus vanhempi ja kokeneempi elämässään voi olla parempi auttaja kuin ihan nuori lääkäri. Vaikka olisi kyllästynyt vauvan hoitoon (sitä minä ainakin joskus olen kun univelassansa yrittää päivän pyörittää läpi) niin kuoleman toivominen on jo eri asia kuin arkipäiväinen väsyminen. Soita pliis mielenterveystoimistoon tai terveyskeskukseen lapsesi, perheesi ja itsesi vuoksi.

 

Pistää miettimään, että olisiko tämä voitu estää.
http://iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1570319

Täällä kun moralisoidaan aina ja tässäkin ketjussa ihmeteltiin, että annetaan virtuaalihalia ja -tukea... Olisikohan tuossa tapauksessa käynyt toisin, jos olisi saanut tukea?

Ja jos oikeasti olisi ihmisillä ymmärtämystä enemmän, näitä yllättävän yleisiä (!) tunnelmia voisi paremmin purkaa läheisille ja ystäville eikä heti lyötäisi asialla. Jos tietäisitte kuinka MONELLA ihan keskivertoäidillä on vaikka miten kammottavia ajatuksia, jotka helpottuvat, kun saa puhua saa ymmärtämystä ja tarpeen mukaan myös tehokasta lääkitystä. Koska tuomio näkyy olevan tällainen, ei ihme, että ihmiset pitävät aihetta tabuna ja vain ammatti-ihmisille jää tiedoksi kuinka monella meistä todella tällaisiakin ajatuksia on...

Oletteko muuten huomanneet, että aika monesti joku on vitsinä myymässä lapsiaan tai miestään tai muuten miettii mihin on tullut ryhtyneeksi. Ja tämäkin on oikeastaan vain rakentava tapa purkaa ULOS itsestä turhautumista ja pettymystä, jokta toki on ap:n tekstiä tavanomaisempaa ja lievempää vuodatusta .

 

Voi hyvä Jumala, Hae nyt ja pian apua itsellesi! Ihan itsesi, lapsesi, miehesi ja läheistesi vuoksi. Ennenkaikkea itsesi ja lapsesi vuoksi!!! Tiedän itsekin tapauksen, jossa äiti myönsi ettei osannut rakastaa lastaan heti syntymästä asti. Hän myönsi aikojen kuluttua, että masentunut oli. Ei hän sitä silloin myöntänyt, kun tyhjin tuntein lastaan päivät tuijotti. Mua ihan tosissaan pelottaa sun lapsesi vuoksi. Hän ei ole tehnyt mitään pahaa sinulle. Pahat ajatukset eivät satuta fyysisesti, mutta oletko ihan varma että kaikki pysyy sinulla vain ajatuksen tasolla. Nyt joko soitat apua tai menet sitä esim. mielenterveystoimistosta hakemaan. Tietääkö miehesi näistä ajatuksista?

 

Ota yhteyttä neuvolaan tai mielenterveystoimistoon. Joskus, kun on ihan poikkipuhki ja masentunut, niin tuollaisia ajatuksia voi tulla. On kuitenkin hyvä, ette vaan pado niitä sisääsi vaan tajuat sen, että tällaista ei varmaan kaikilla ole ja mietit mitä asialle voisi tehdä.
Vie vaan lapsi hoitoon, saat nukkua sen ajan kunnolla. Sekin saattaa auttaa. Tosin tietysti saatat olla niin väsynyt, ettei unikaan tule, mutta kokeilisit.

Täällä ne, jotka sanovat heti hulluksi tms, eivät oikein käsitä tilannetta. Jätä heidän sanomisensa omaan arvoonsa.

 

minä en ole koskaan ollut äiti, jonka rakkaus lapseen syntyy jo odotusaikana tai lapsen syntyessä. Rakkaus syntyy pikkuhiljaa ja kasvaa päivä päivältä. Voin myöntää, että rakastan tätä vauvaa ihan eri tavalla kuin jo 14-vuotiasta. Voin myös myöntää, että esikon aikaan todellakin pari kertaa kävi mielessä pahimpaan koliikkiaikaan, että heitän ikkunasta pihalle. En tietenkään tehnyt mitää siihen viittavaa, mutta jo sen myöntäminen, että minulla on oikeus ajatella noin, sai oloni paremmaksi.

 

Olet masentunut ja tarvitset apua.
Lohdutan sinua toteamalla, että esikoisen kanssa ensimmäiset kaksi kuukautta valvoessani ajatukseni olivat vähintäänkin itsetuhoisia. Joskus minuakin kadutti, kun tuli koko lapsi tehtyä, mutta nuo ajatukset olivat hetkittäisiä ja todellakin rakastin lastani. Jonnekin naapurin postiluukkuun hänet olisi voinut joskus tiputtaa...

 

eikö kukaan muu ole toivonut lapsensa kuolemaa? Tai ehkä ennemminkin häviämistä, siis niin ettei lasta ois koskaan ollutkaan?

Mäkin sain ekan lapsen 29v. Ja sitä ennen oli helppoa elämää kaksin miehen kanssa. Tuli ja meni mielen mukaan. Myönnän kokeneeni samanlaisia tunteita kun sitte vauva tulikin. Totaalinen seinääntörmäys. Tuntui todella ettei ole enää minua, elän lapsen (nykyään lasTEN... ) elämää. Ei mitään omaa. Ja vielä siitä kuuluisi jostain syystä nauttia. Olen jo melko hyvin sopeutunut olooni, mut toisinaan kun mukulat oikein v.. mäisellä päällä, tekisi mieli hypätä muutama vuosi taaksepäin ja miettiä homma uusiksi. Ja mulla myös toi, että vaikka olen väsynyt ja loppu, niin mielummin hoidan heidät itse kuin annan muille, luotettavillekin hoitajille. Jonkunlaista hulluutta siis tämäkin Täältä sympatiat, et ole yksin. Jaksa vielä, ehkä me tästä nousemme

 

Voi hyvä Jumala, Hae nyt ja pian apua itsellesi! Ihan itsesi, lapsesi, miehesi ja läheistesi vuoksi. Ennenkaikkea itsesi ja lapsesi vuoksi!!! Tiedän itsekin tapauksen, jossa äiti myönsi ettei osannut rakastaa lastaan heti syntymästä asti. Hän myönsi aikojen kuluttua, että masentunut oli. Ei hän sitä silloin myöntänyt, kun tyhjin tuntein lastaan päivät tuijotti. Mua ihan tosissaan pelottaa sun lapsesi vuoksi. Hän ei ole tehnyt mitään pahaa sinulle. Pahat ajatukset eivät satuta fyysisesti, mutta oletko ihan varma että kaikki pysyy sinulla vain ajatuksen tasolla. Nyt joko soitat apua tai menet sitä esim. mielenterveystoimistosta hakemaan. Tietääkö miehesi näistä ajatuksista?

On muuten täysin normaalia ettei lasta rakasta heti kun se syntyy. Oli amsennus tai ei. Eivät liity toisiinsa.

 

Mäkin ajattelin aina, kun lapset sairasti, että ja tähän vielä lisää lapsia, kiitos ei. Kun ne (kaksoset) oli vauvoja pelkäsin joskus yöllä itkevää vauvaa hoitaessani, että ravistelisin vauvaa, kun olin niin väsynyt ja raivoissani huutavalle vauvalle. En koskaan ravistellut. Pelotti kuitenkin, että jos jotenkin napsahdan ja satutan lasta.

Mieheni kuolemaa olen toivonut. Näin jälkeenpäin ajateltuna suhteemme oli huono, vaikka silloin en sitä täysin tajunnut. Jotenkin se kuolema olis ollut helppo ratkaisu tilanteeseen. Olemme nyt eronneet. Sinäkin haet ratkaisua/helpotusta tilanteeseen, siksi sitä lapsen kuolemaa toivot. Mutta apua löytyy, kun sitä pyytää ja saat tilanteen helpottumaan ilman, että lapsi kuolisi. Ota yhteyttä neuvolaan tai lääkäriin ja kerro ajatuksistasi. Saat varmasti apua. Kuulostat nimittäin kyllä masentuneelta. Eikä se, että on masentunut tarkoita sitä, että on surullinen vaan sitä, että on iloton.

 

Voi hyvä Jumala, Hae nyt ja pian apua itsellesi! Ihan itsesi, lapsesi, miehesi ja läheistesi vuoksi. Ennenkaikkea itsesi ja lapsesi vuoksi!!! Tiedän itsekin tapauksen, jossa äiti myönsi ettei osannut rakastaa lastaan heti syntymästä asti. Hän myönsi aikojen kuluttua, että masentunut oli. Ei hän sitä silloin myöntänyt, kun tyhjin tuntein lastaan päivät tuijotti. Mua ihan tosissaan pelottaa sun lapsesi vuoksi. Hän ei ole tehnyt mitään pahaa sinulle. Pahat ajatukset eivät satuta fyysisesti, mutta oletko ihan varma että kaikki pysyy sinulla vain ajatuksen tasolla. Nyt joko soitat apua tai menet sitä esim. mielenterveystoimistosta hakemaan. Tietääkö miehesi näistä ajatuksista?

On muuten täysin normaalia ettei lasta rakasta heti kun se syntyy. Oli amsennus tai ei. Eivät liity toisiinsa.

Näin minullekin kävi esikoisen kanssa. Rakkauden tunne alkoi syntyä kunnolla vasta sitten, kun sain kunnolla muutakin kontaktia kuin sen jatkuvan koliikkihuudon vauvaani. Toinen lapsi oli helpompi vauva ja tiesin, mikä tunnemyrsky oli odotettavissa, joten en masentunut enää samalla lailla. Osasin jopa nauttia siitä vauva-ajasta.
Olen rehellisesti puhunut muiden tuttavapiiriini kuuluvien lapsiperheiden äitien kanssa näistä tuntemuksistani, ja yllättävän monet ovat tunnustaneet kokeneensa samaa etenkin sen esikoisen kanssa, jolloin se elämänmuutos on ollut suurin.
Minusta täällä on aika vaarallista kenenkään tehdä diagnoosia kenelläkään. Diagnoosin tekevät ammatti-ihmiset.

 

Mäkin ajattelin aina, kun lapset sairasti, että ja tähän vielä lisää lapsia, kiitos ei. Kun ne (kaksoset) oli vauvoja pelkäsin joskus yöllä itkevää vauvaa hoitaessani, että ravistelisin vauvaa, kun olin niin väsynyt ja raivoissani huutavalle vauvalle. En koskaan ravistellut. Pelotti kuitenkin, että jos jotenkin napsahdan ja satutan lasta.

Mieheni kuolemaa olen toivonut. Näin jälkeenpäin ajateltuna suhteemme oli huono, vaikka silloin en sitä täysin tajunnut. Jotenkin se kuolema olis ollut helppo ratkaisu tilanteeseen. Olemme nyt eronneet. Sinäkin haet ratkaisua/helpotusta tilanteeseen, siksi sitä lapsen kuolemaa toivot. Mutta apua löytyy, kun sitä pyytää ja saat tilanteen helpottumaan ilman, että lapsi kuolisi. Ota yhteyttä neuvolaan tai lääkäriin ja kerro ajatuksistasi. Saat varmasti apua. Kuulostat nimittäin kyllä masentuneelta. Eikä se, että on masentunut tarkoita sitä, että on surullinen vaan sitä, että on iloton.

Olipas hyvä kirjoitus . Varsinkin tuo viimeinen lause oli tosi hyvin sanottu! Jotkut ovat surullisia, mutta joillekin vain mikään ei tunnu miltään ja silloin masennus on vaikeampi itse tajuta.