Olen hölmö - tiedän sen itsekin. Mutta jotenkin tätä toista odotusta on koko ajan

[tokan odottaja]

varjostanut tietynlainen huoli ja pelko. Ekaa kun odotin - ei sitä silloin osannut pelätä ja murehtia mitään. Lähinnä nyt pelottaa, kun tällä puolella vuotta jo ollaan ja toukokuun lopussa on laskettu aika, että saadaanko todella nyytti elävänä syliin asti? Pelottaa, että tässä vielä käy jotain ikävää. Aika menee niin hitaasti....

Mielessä on myös, ja tämähän se vasta naurettavaa onkin, sen yhden julkkiksen odotus viime vuodelta. Miten hän menetti juhannuksen jälkeen - vain viikkoa ennen laskettua aikaa - pienokaisensa. Kamalaa, juuri kun olisi pienen syliinsä saanut, hän olikin jo mennyt pois. Tuota varsinkin tässä pohdin ja mietin. Että hänkin on tässä kevättalvella ja keväällä viime vuonna taatusti vauvan potkuja tuntenut, kanssa odottanut yhteisiä hetkiä vauvansa kanssa ja niitä hetkiä ei koskaan tullutkaan.

Itselläkin on tässä sekin vielä, kun täällä kotona vauvaa vartoo myös innokkaasti tuleva isoveli. Että jos tässä jotain ikävää sattuisi, olisi todella vaikeaa ja hankalaa hälle kertoa, että miksi vauva ei kuitenkaan kotiin asti tullutkaan?

Sekin minua tässä jännittää, kun perjantaina on rakenneultra, että toivottavasti siinä on kaikki kunnossa. Olisi ikävää, jos tuosta jotakin huolestuttavaa löydettäisiin.

 

[---]

Toisen odottamisesta pelokkaampaa ehkä tekee se, että tietää mitä voi menettää. Ensimmäisen kohdalla se ei ollut niin "tiedossa". Mutta elemässä ei koskaan tiedä mitään varmaksi, ei auta kuin odotella .