usein tuntuu siltä, että olisi suuri helpotus jos keskimmäiseni isää ei olisi...tytön isä on ollut jo monta vuotta päihdeongelmainen, eikä hänestä ole juuri isäksi ollut. Lisäksi hänellä on myös mielenterveysongelmia.
Kun aloin odottaa tyttöä, silloin alkoi helvetti, mies oli kyllä töissä, mutta kaiken vapaa-aikansa pehmitti päätään kaikilla mahdollisilla aineilla, kahdesti jouduin lähtemään turvakotiin hänen takiaan. Asuin näet 1. kerroksessa, ja mies pisti ikkunat säpäleiksi ja tunkeutui sisään.
Vielä tytön ollessa noin vuoden, isänsä kävi häiriköimässä, sytytti mm. eteisemme tuleen jne.
Jossain välissä hän katosi elämästämme lähes kokonaan, onneksi, koska hän oli jo niin syvälle uponnut ns. ala-maailmaan. Välillä oli kuivakin kausi, jolloin tapasi tyttöä ja kaikki sujui ok, viime kesään asti.
Sen jälkeen alkoi juominen ja nyt kuluneen kesän aikana on tullut muutkin aineet kuvioihin taas.
Ikävä kyllä hänellä on tapana aika ajoin ilmaantua tähän meidän kulmille, ja jos näkee meidät, tulee juttelemaan tytölle, joka pelkää kaikkia vieraitakin känniäisä, eikä halua puhua isälleen vaan alkaa itkeä hysteerisenä, vaikka isä ei siis mitenkään uhkaavasti käyttäydykään.
Tyttöä ahdistaa niin kovasti pelkkä ajatuskin isän näkemisestä, kun tämä on ns. sekaisin, ettei uskaltaisi mennä pihallekaan ilman minua. Nyt tällä viikolla hän on taas ilmaantunut kulmille, ja tiedän, että jos tyttö näkee hänet, eihän uskalla mennä edes kouluun, sitten kun koulu taas alkaa.
En saa millään tytön isää ymmärtämään, että vaikka hän haluaakin tavata lasta, ei lasta voi pakottaa eikä lasta voi myöskään pakottaa tottumaan ja hyväksymään isänsä päihde-ongelmia.
Tänään sitten tytön isä soitti ja ilmoitti jopa asuvansa tässä jossain lähellä, ja mainitsi kaverinaan olevan jokin rikollinen...ei hän minua uhkaillut,tai mitään, mutta silti jäi vähän sellainen tunne, että olisi parempi jos saisin tytön suostumaan tapaamiseen.
Kun tyttö kuuli että isänsä soittaa, hän alkoi itkeä ja sanoi, että jos isä on täällä, hän haluaa muuttaa pois...
Sitä minäkin mietin, että pakko se on varmaan tästä muuttaa, jos alkaa notkua tässä liian lähellä. Mitkään lähestymiskiellot ei pure häneen.
Olisin niin helpottunut jos koko ukon saisi siististi pois päiväjärjestyksestä, vaikka hän lapseni isä onkin.
Toisaalta olen niin väsynyt kun tämä ei koskaan lopu, ikinä emme saa elää rauhassa.niin että olen jopa miettinyt, että itsekö minun pitää mies poistaa elävien kirjoista, että tulisi rauha.
Mutta kuka se huolehtisi lapsista jos itse istuisin linnassa...
Joskus tämä tuntuu niin toivottomalta.
Kun aloin odottaa tyttöä, silloin alkoi helvetti, mies oli kyllä töissä, mutta kaiken vapaa-aikansa pehmitti päätään kaikilla mahdollisilla aineilla, kahdesti jouduin lähtemään turvakotiin hänen takiaan. Asuin näet 1. kerroksessa, ja mies pisti ikkunat säpäleiksi ja tunkeutui sisään.
Vielä tytön ollessa noin vuoden, isänsä kävi häiriköimässä, sytytti mm. eteisemme tuleen jne.
Jossain välissä hän katosi elämästämme lähes kokonaan, onneksi, koska hän oli jo niin syvälle uponnut ns. ala-maailmaan. Välillä oli kuivakin kausi, jolloin tapasi tyttöä ja kaikki sujui ok, viime kesään asti.
Sen jälkeen alkoi juominen ja nyt kuluneen kesän aikana on tullut muutkin aineet kuvioihin taas.
Ikävä kyllä hänellä on tapana aika ajoin ilmaantua tähän meidän kulmille, ja jos näkee meidät, tulee juttelemaan tytölle, joka pelkää kaikkia vieraitakin känniäisä, eikä halua puhua isälleen vaan alkaa itkeä hysteerisenä, vaikka isä ei siis mitenkään uhkaavasti käyttäydykään.
Tyttöä ahdistaa niin kovasti pelkkä ajatuskin isän näkemisestä, kun tämä on ns. sekaisin, ettei uskaltaisi mennä pihallekaan ilman minua. Nyt tällä viikolla hän on taas ilmaantunut kulmille, ja tiedän, että jos tyttö näkee hänet, eihän uskalla mennä edes kouluun, sitten kun koulu taas alkaa.
En saa millään tytön isää ymmärtämään, että vaikka hän haluaakin tavata lasta, ei lasta voi pakottaa eikä lasta voi myöskään pakottaa tottumaan ja hyväksymään isänsä päihde-ongelmia.
Tänään sitten tytön isä soitti ja ilmoitti jopa asuvansa tässä jossain lähellä, ja mainitsi kaverinaan olevan jokin rikollinen...ei hän minua uhkaillut,tai mitään, mutta silti jäi vähän sellainen tunne, että olisi parempi jos saisin tytön suostumaan tapaamiseen.
Kun tyttö kuuli että isänsä soittaa, hän alkoi itkeä ja sanoi, että jos isä on täällä, hän haluaa muuttaa pois...
Sitä minäkin mietin, että pakko se on varmaan tästä muuttaa, jos alkaa notkua tässä liian lähellä. Mitkään lähestymiskiellot ei pure häneen.
Olisin niin helpottunut jos koko ukon saisi siististi pois päiväjärjestyksestä, vaikka hän lapseni isä onkin.
Toisaalta olen niin väsynyt kun tämä ei koskaan lopu, ikinä emme saa elää rauhassa.niin että olen jopa miettinyt, että itsekö minun pitää mies poistaa elävien kirjoista, että tulisi rauha.
Mutta kuka se huolehtisi lapsista jos itse istuisin linnassa...
Joskus tämä tuntuu niin toivottomalta.
