oiskohan jo aika luovuttaa

[kaikki menee päin persettä, eikä tämä tästä muuksi]

Naimisissa ei onneksi olla, kihloissa kylläkin. Ollaan koettu yhdessä niin myötä kuin vastoinkäymiset... elämäämme on sävyttänyt suurimmaksi osaksi ne vastoinkäymiset.

Ei kaikki ole minun syytä, vaikka paljon pahaa olen saanut aikaan. Ei kaikki ole mieheni syytä, enkä häntä kaikesta syytäkkään. Kaikki nyt vain on ollut niin kauan "solmussa" ja elämä on ollut yhtä riitojen ja ongelmien selvittelyä.

Minulla on tunne, että tukehdun. Opiskelin aikaisemmin lähihoitajaksi. olen keskeyttänyt monta kertaa, kun elämä on ollut niin sekaisin ja olen melkein hulluksi tullut. Nyt keskeytin taas pitkäksi aikaa ja päätän kokeilla kerrankin jotakin muuta. Viimeiset kuukaudet ennen lähes vuoden pituista sairaslomaani opiskelin vain siksi, että mieheni painosti jatkamaan opiskelua. Hän on painostanut koko kesän jälleen aloittamaan opiskelut, mutta itse tiedän, etten voi, enkä halua enää opiskella tätä alaa. Jokin muu ammatti sopii ehkä paremmin.

Olen päätökseni tehnyt jo kauan aikaa sitten, mutta lähes joka puolelta painostus opiskelun jatkamiseen on ollut aivan sietämätöntä. Ai ketkä painostavat? Pienet vihreät miehet? Ehei, en minä niin hullu ole. Mieheni kaveritkin tietävät näköjään asiani paremmin kuin minä itse.

Moni muukin asia, lähes kaikki asiat menee niinkuin mieheni päättää. Minulla ei juurikaan ole valtaa omiin asioihin tai omaan elämääni. Tuntuu kuin joku muu eläisi elämääni ja minä vain "roikkuisin kyydissä".

En jaksa enää. En jaksa suhdettamme. En jaksa opiskelua, kun alunperinkin taisin ammatin valita aivan väärin. En jaksa enää turhaa elämääni. Itsemurha on käynyt monesti mielessä. Viimeksi tänää. Näin ei voi jatkua.

Olen todellakin päättänyt tehdä jotain tälle tilanteelle. Kokeilen jotakin muuta alaa.

Suhteellamme ei mielestäni ole mitään tulevaisuutta. Olemme kyllä menossa pariterapiaan, mutta en jaksa enää uskoa meidän pysyvän yhdessä. (Tai siis toisaalta toivon sitä...) pariterapian tarkoitus on auttaa meitä johonkin suuntaan, joko pysymään yhdessä tai eroamaan. Nyt vain kierrämme kehää paikoillamme. Samat tappelut tapellaan ja sovitaan yhä uudestaan. Samat ongelmat tulevat ja menevät yhä uudestaan. Näin on ollut ainakin puolitoista vuotta. En jaksa. En sitli osaa nyt lähteäkään, vaikka haluaisin.

Tänää viimeksi tosissani yritin sanoa miehelleni, ettei meillä ehkä ole tulevaisuutta. Meidän kannattaisi erota. Niin olisi parempi. En näe mitään järkeä suhteessa, jossa molemmilla on koko ajan vain paha olla. Ja näin on jatkunut pitkään. Pitäiskö jo luovuttaa. Ehkei me oltukkaan toisillemme luotu. totuus sattuu silti niin paljon, että luulen kuolevani tähän.

 

[Koita kestää]

Parisuhdeasiat vaikuttavat ihmisen elämään todella voimakkaasti. Jos suhde ei ole kunnossa, kaikki muukin tuntuu menevän pieleen. Olen kokenut saman ja olen itseasiassa samassa tilanteessa kuin sinä tällä hetkellä. Koko ajan on paha olla eikä asiat tunnu menevän parempaan suuntaan sitten millään. Silti revin itseni eteenpäin vaikka vähän allapäin ja pahoilla mielin mutta olen ajatellut että joka tapauksessa elämän on jatkuttava vaikka sitten tulisikin se tilanne eteen että emme enää voi jatkaa yhdessä.

Olen miettinyt mikä on se voima mikä pitää meitäkin yhdessä kun juoksemme päin seinää koko ajan. Tappelemme samoista asioista aina vaan uudestaan ja kiukuttelemme tahoillamme. Sitten taas sovitaan kunnes jälleen räjähtää. Tätä tapahtuu liian usein. Vuoden verran olemme tapelleet, alkaa puhti loppua. Tappelu on rankkaa ja vie kaiken energian kaikesta muustakin. Miksi sitten vielä olemme yhdessä? Ehkä olemme tavallaan riippuvaisia toisistamme ja ainakin minä olen ajatellut niin että on mukavampaa olla suhteessa kuin yksin. Mutta nyt alan olla eri mieltä. Tässä ei ole mitään järkeä enää...

Koitetaan kestää ja ajatellaan vain että parempaa on tulossa vielä kunhan jaksaa yrittää. Ja ellei se toteudu tässä suhteessa, sitten on tehtävä kipeä päätös ja lähteä jatkamaan matkaa. Ei se helppoa ole, mutta henkisesti raskas suhdekaan ei ole helppo.

 

[ldkkfdkj]

ois