Oikea aika vauvalle?

[Rouvakas]

Pistänpä tässä uutta ketjua liikkeelle tämmösestä topiikista kuin "Koska on se OIKEA aika vauvantekoon?". Olen itse 26 vuotta täyttänyt, ollut puolisen vuotta naimisissa. Lapsetkin tietysti ovat olleet puheenaiheina, ja että ne tulevat kun tulevat, sen kummemmin suunnitelematta. Itse olen loppusuoran opiskelija, ja haaveissa vielä jatkokoulutus, tällä hetkellä tosin työssä. Mieheni on ammatiltaan urheilija, ja koskaan ei tiedä mihin hänen uransa meidät seuraavaksi kuljettaa asumaan.

Viimeaikoina olen kovasti miettinyt, osittain siksikin että oma elämä tuntuu jotenkin päämäärättömältä uran suhteen; opintoja on vielä jäljellä, ja työt joita olen tehnyt, ovat pätkähommia. Tietysti toivon pääseväni siihen "unelmajobiin" jossakin vaiheessa. Mutta nyt, jotenkin on niin väsynyt vuosien opiskeluputkeen ja kituuttamiseen, ainaiseen stressiin ja väsymykseen. Mieheni on maailman positiivisin henkilö ja uskoo että asiat lutviutuu aina, tulee eteen mitä tahansa. Itsekin ole miettinyt että voihan opintoja jatkaa äitiyslomallakin, ja myös se, että omat vanhemmat vanhenevat ja alkavat sairastelemaan, vaikuttaa yhtälöön. Toivoisi että omat vanhemmat, jotka ovat todella läheisiä, saisivat nauttia meidänkin lapsista kun ovat vielä terveydeltään OK-kunnossa. Niin ja tietysti, tässä itsekin lähentelee jo kolmeakymppiä, enkä haluaisi lapsia alkaa tekemään seniori-iällä, riskien yms. vuoksi.

Onko minulta unohtunut ne OIKEAT syyt miksi lapsia tehdä? Vai ovatko nämä juuri niitä oikeita syitä? Osa ystävistä sanoo että "eiiiii, tehkää lapsia sitten kun olosuhteet ovat otolliset, kun on se talo ja se titteli ja rahaa tilillä". Osa sanoo että lapset kulkevat kompaktisti mukana eivätkä pyydä ylimääräistä ollessaan pieniä.

Tuosta "lapset tulevat kun ovat tullakseen", niin, olemme siis mieheni kanssa puhuneet että jos tulen raskaaksi, tietysti otamme perheenjäsenen ilolla vastaan. Mutta eihän tässä kovin paljon riskejä ole koska käytän ehk.rengasta.. Eli kyllä se olisi tavallaan jonkinasteista suunnittelua sekin että lopettaisin ehkäisyn käytön? Harmittaa osin sekin että olen aina hormonaalista ehkäisyä käyttäessäni kuin toinen ihminen; pinna kireällä eikä tee lainkaan mieli rakastella... Mitä olette mieltä?

 

[Niimi]

Varmaanmonelle tuo 25-26v on sellainen ikä, kun rupee tulemaan viimeistään vauvahaaveita. Mä olin 26v, kun sain vauvelini. Olin ollut jo yli 5v töissä ja olimme saaneet talomme valmiiksi. Sitten sen hetki tuntui NIIN oikealta. Sit oli pakko saada ja heti!=)

 

[Titityy]

Mulla taas ei ollut minkäänlaista vauvakuumetta vielä 25-26-vuotiaana. Ekan kerran aloin asiaa kunnolla pohtimaan 28-vuotiaana, ja raskauduin nyt, kun täytän pian 30. Olen ollut kolmisen vuotta työelämässä, enkä siis opiskeluaikana vielä ajatellut lasten saamista ollenkaan. Myös mies sai opinnot valmiiksi pari vuotta sitten ja on vakituisessa työpaikassa.
Ei mulla siis nytkään vielä ollut mitään hirveää vauvakuumetta, mutta vain semmonen olo, että "nyt tai ei koskaan". Ja tottakai nyt raskauduttuani haluan ja odotan tätä vauvaa ihan hirveästi!!!

 

[Hepsankeikka]

Itselläni oli vielä vuosi sitten vallalla ajatus, että tähän perheeseen (minä+avomies) EI tule IKINÄ lapsia. Pärjätään kyllä kahdestaankin, ne vievät aikaa, rahaa, vaivaa. Ikinä ei voi lähteä mihinkään extempore......jne.
Viimeisen vuoden aikana olen enemmän alkanut puhua siihen suuntaan, että mitäs jos meillekin. Vielä syön ehkäisyä, mutta kaipa sekin olisi jossain vaiheessa lopetettava ja mietittävä asiaa tosissaan. Lähenen meinaan 30 ja eipä tässä enää kovin montaa vuotta voi odotella.

 

[Äityli :)]

Jos teistä yhtään tuntuu siltä, että olette valmiita lapsen kasvattamiseen, niin antakaa mennä vaan. Liian tarkasti ajankohtaa ei kannata suunnitella, sillä lapsi ei välttämättä tule heti. Siihen voi mennä aikaa enemmän tai vähemmän. Omalla kohdallani 3,5 vuotta. Eikä kannata suunnitella tekevänsä mitään äitiyslomalla, sillä nimestään huolimatta se EI ole lomaa. Kaikki se aika todellakin menee lapsen hoitamiseen.

Tsemppiä, minkä päätöksen teettekin.

 

[*.*.*]

Itse aloin kuumeilla n. 23-vuotiaana. Olin silloin vielä opiskelija. Kun olin 24v menimme mieheni kanssa naimisiin. Nyt olen 26v eikä lasta vaan kuulu, vaikka "lupa" on ollut tulla jo 2v. Muutama kuukausi ennen häitä lopetettiin ehkäisy. Nyt ollaan yksityisen lapsettomuusklinikan asiakkaita oltu kohta vuosi eikä loppua eli sitä "palkintoa" kuulu, eikä näy... Että ei kannata liikaa suunnitella, ja jos hetki tuntuu oikealta (?) niin antaa palaa vaan, koska tosiaan tämä juttu ei ole välttämättä niin yksinkertaista ja asiat kyllä lutviutuvat lapsen myötä, haluan ainakin itsekin uskoa niin. Vaikka yhä enemmän olen kyllä alkanut miettiä niitä hyviä puolia tässä kaksin elämisessä... :~(

 

[Rouvakas]

... mietin tuota myös että eihän se ole koskaan kuulutettua että heti tulee raskaaksi kun lopettaa ehkäisyn käytön. En tiedä kuinka periytyvää on kyky tulla raskaaksi (voiko tätä kyvyksi kutsua?), mutta omalla äidilläni kesti 8 vuotta tehdä minua veljeni syntymän jälkeen? Osa kun tulee raskaaksi niiiiiin helposti, ja toisilla vaatii vuositolkulla aikaa ennenkuin onnaa. Aikamoista ajatella tämmösiä, kun eikös näiden asioiden pitäisi vaan antaa mennä painollaan?

 

[Titityy]

Toisaalta, eihän sitä voi aloittaa yrittämistä jos ei ole varmasti valmis. Se raskautuminen nimittäin voi tapahtua myös heti. Mun mielestä ei voi siis ajatella niinkään, että "kokeillaan tässä nyt, kun ei se ehkä heti tapahdu, vaikka ei me nyt varsinaisesti vielä oltais ihan valmiita". Me aloitettiin yrittäminen vasta kun mieskin oli päässään asian tarkasti ajatellut ja koki olevansa valmis. Ei yhtään aiemmin.

 

[***MIRELLA***]

Me päätettiin kerran "kokeilla" ilman ehkäisyä. Olimme kyllä puhuneet, et vauva olis tosi kiva. Ja saman tien "pamahdin paksuksi"! Ja voi sitä onnen päivää, ku 2 viivaa näky testissä. Ei voinu uskoa, et tapahtuis näin helpolla. Varsinkin, kun 3 muuta kaveriani joutui yrittämään vuoden verran!

 

[nat]

Minä myös pohdiskelen kovasti samaa asiaa. Olen naimissa oleva 27-vuotias nainen, jolla on vakityö ja ihana omakotitalo. Mies täyttää tänä vuonna 31 v. ja olisi jo kovasti halukas tulemaan isäksi ja minäkin toisinaan äidiksi... Silti vielä jarruttelen, koska pelkään etten ole kuitenkaan sataprosenttisesti valmis. Tuntuu, että nykyisen kahden hengen arjen pyörittäminenkin on jo tarpeeksi työlästä kun työ vie niin paljon aikaa ja mehuja. Pelkään kai etten selviäkään lapsen hoidosta ja jos se on niin työlästä kuin se näytää en ole varma haluankokaan ryhtyä siihen...vielä?!

Haluan uskoa, että kun/jos tulee se "oikea aika" lapselle olen sen hankinnasta täysin varma ja nämä nykyiset tuntemukset viittaavat siihen, että se aika ei ole vielä minun kohdallani. Mitäs tähän kommentoisitte?

 

[Satumarja]

Nat: täälläkin jarruttelee se, että työ, harrastukset ja kodinhoito tuntuu vievän jo nyt kaiken ajan. Harrastukset tukee mulla työtä niin, että ne on oikeastaan työpäivän luonnollinen jatke monta kertaa viikossa (alallani on huono työtilanne, ja järjestöaktiivisuus parantaa olennaisesti omaa asemaa työmarkkinoilla. Mun alalla ei oikein pärjää, jos ei hae meriittejä järjestöhommista.) ja sit kun tulen illalla kotiin, lenkitän koiran ja teen oman osani kotitöistä niin oon kyllä aika sippi.

Jotenkin tuntuu, että näin nuorena ei edes sais olla väsynyt, ja siksi hirvittää, että miten pärjäisin äitinä, kun nytkin väsyttää vaikka meidän elämä onkin periaatteessa tosi helppoa. Mun pitäis vielä opiskella toinen tutkintokin tässä jossain välissä. Suoritan osaa tulevista opinnoista avoimessa, ja senkin koen aika rankkana, vaikka mielenkiintoista onkin. En jaksa uskoa, että jaksaisin tässä vielä lastakin hoitaa ja venyä kaikkeen. Joko kävis niin, että lapsi sais jotain hirveitä tunne- elämän traumoja huonosta äidistään tai niin, että minä tippuisin työelämästä enkä pääsisi kehittymään ja etenmään, kun en ole riittävän reipas ja jaksava. Ikää on 27 myös, kaikki elämässä muuten ok, mutta jos äidiksi ryhtyisin niin vuorokauteen pitäisi saada toiset 24 tuntia lisää ja mulle vähän enemmän kapasiteettia selvitä tästä elämästä.

 

[Zzzzzzz]

Se kai siinä onkin, että kun lapsen saa, pitäisi olla valmis LUOPUMAAN jostakin. Ei pystykään samalla tavalla enää harrastamaan ja menemään kuin ennen. Urakin kärsii monesti, kun lapsi tulee (tai pitäisi tulla) etusijalla. Eli jos ei ole mistään valmis luopumaan, ei varmasti ole valmis äidiksikään.

 

[Satumarja]

No kyse ei nyt olekkaan siitä, ettenkö olisi valmis luopumaan, vaan siitä, että ei sitä tavallinen ihminen oikeasti voi loputtomiin päättää, mihin aikansa kuluttaa, ja että nämä pakolliset hommat vie jo niitä voimia niin, että epäilen jäiskö niitä jäljelle niin suureen urakkaan kuin lapsen hoito. Äitienkin on pakko käydä töissä täydet työpäivät, koira tarvii lapsen jälkeenkin päivittäiset lenkkinsä (samoin minä, jos meinaan jossakin fyysisessä kunnossa pysyä!) ja jotta niitä töitä näinä pätkäsuhteiden aikana haluaa saada, on ihan PAKKO yrittää kehittää itseään. Hullua kuvitella, että tekisin esimerkiksi järjestöhommia, koska se on niin kivaa, helppoa, ihanaa ja itsekästä, tai opiskelisin koska siitä tulee niin kivat fiilarit. Kyllä ne kaikki on työtä, jolla tähdätään siihen, että elämässä olisi enemmän jatkuvuutta ja perusturvaa, ja että mulla tämänkin pätkäsopimuksen jälkeen olis töitä. Ja mun voimat ei välttämättä riitä tämän edellä mainitun lisäksi vielä hoitamaan lastakin. Minusta on ihan kohtuutonta, että tässä pitäisi olla valmis luopumaan käytännössä töistä ja palkastaan ja vapaaehtoisesti syrjäytyä yhteiskunnasta jos haluaa perheen perustaa. Tietenkin, jos liittyisi niinhin äiteihin, jotka näkee lastaan max kaksi tuntia päivässä, ja senkin aikaa vaan rähisevät näille omaa väsymystään, niin kaikki olisi ok. Mutta, kun näitä äitejä on tässä kaveripiirissä jo sen verran kauan katseltu, niin on tullut selväksi, etten sitäkään halua, että joku muu hoitaa minun lastani suurimman osan lapsen valveillaoloajasta, kuule ensimmäiset sanat ja näkee ekat askeleet.

 

[Rouvakas]

Juu, vähän samassa venessä kuin Satumarja, ala samansorttinen ja myöskin kahta tutkintoa duunailen. Lähinnä kyllä on vuosien opiskelujen (ja vaikka olenkin todella kunnianhimoinen) jälkeen muovautuneet suuntaan "onko elämässä työnteko ja opiskelu kaikki kaikessa?". Oon ruvennut miettimään että oikeasti on olemassa tärkeämpiäkin asioita jotka voivat minut määritellä, ei tutkintojen määrä vaan elämisen laatu. Ei ole omakotitaloa, miehen tulevaisuuden suhteen tulee aina olemaan epävarmaa hänen ammattinsa puolesta, plus että hän ei ole suomen kansalainen (ainaiset oleskelulupa-hässäkät) jne jne. Syitähän löytyy aina MIKSi lykätä, kunnes huomaa olevansa 35-vuotias ja edelleen mahdollisesti samassa veneessä; kolmatta tutkintoa tekemässä ja pätkätöitä tehden jne. Kysynkin siis, mitkä ovat ne syyt jonka vuoksi lapsia aletaan tehdä ja perhettä perustaa? Onhan noita rikkaita pariskuntia omissa taloissaan kolmen auton kanssa, ja lopulta osoittautuvat niiksi vanhemmiksi jotka eivät ole koskaan kotona vaan höyryävät harrastustensa ja oman "itsenäisyytensä" perässä, laiminlyöden ns. normaalia perhe-elämää. Ja sitten on ne perheet joissa eletään tiukilla, mutta rakastetaan sitäkin enemmän... ???

 

[Hmpsh]

. Äitienkin on pakko käydä töissä täydet työpäivät, koira tarvii lapsen jälkeenkin päivittäiset lenkkinsä (samoin minä, jos meinaan jossakin fyysisessä kunnossa pysyä!) ja jotta niitä töitä näinä pätkäsuhteiden aikana haluaa saada, on ihan PAKKO yrittää kehittää itseään.

Ei millään pahalla, mutta järki käteen nyt. Käy vaikka tuolla vauvanhoitopalstalla. Lapsen kanssa elämä on erilaista. Ellet sitä pysty edes ajatuksissani kestämään, kannattaa varmasti miettiä asiaa ihan uudemman kerran.

Toisaalta se ei ole "paljon" erilaista. Lapsi lähtee lenkille mukaan äidin ja koiran kanssa. Äiti ei voi tehdä täyttä työpäivää, mutta netin ja puhelimen avulla on helppo pysyä kiinni siitä missä noin pääpiirteissään mennään. Se on vanhempainVAPAA, jolloin et teet töitä. Itsensä kehittäminen taas... Mikä nyt olisi sen kehittävämpää kuin uuden ihmisen kasvattaminen? Ellei se riitä, voit taas ottaa avuksi vaikka netin. Kyllähän nyt hitto aikuinen nainen pystyy lukemaan kirjoja ja lehtiä ilman pomon ohjaustakin.

Se on valintakysymys. Minua kiukuttaa, että nykyään halutaan kaikki, mitä on, eikä olla valmiita luopumaan mistään. Silti halutaan vielä se iihana vauvvva, koska muillakin on.

 

[Vaati rohkeutta kulkea vastavirtaan.]

Muistakaa hyvät siskot, että perhettä ei oikeasti ole mikään pakko perustaa. Kyllä sitä voi elää miehensä kanssa ihan kaksistaankin, jos se tuntuu hyvältä.

 

[Rouvakas]

Minusta on ihan kohtuutonta, että tässä pitäisi olla valmis luopumaan käytännössä töistä ja palkastaan ja vapaaehtoisesti syrjäytyä yhteiskunnasta jos haluaa perheen perustaa.

Hmm, millä tavalla äidit syrjäytyvät yhteiskunnasta?

 

[...]

Äidiksi ei voi koskaan olla täysin valmis, ennen raskaaksituloa. Äidiksi kun ei synnytä, vaan kasvetaan! Se kasvu tapahtuu väistämättä sen 9 kk:n aikana, joka on tarkoitettu nimenomaan kasvu- ja kehitysvaiheeksi. Sekä lapsen, että äidin. Mahdollinen imetys myös lisää ja syventää äiti-lapsi-suhdetta.

Lapsen syntymän jälkeen elämänarvot usein muuttuvat täysin. Ennen niin tärkeät "omat menot" eivät yhtäkkiä tunnukaan niin tärkeiltä, vaan aikansa haluaa käyttää kotona ja lapsen kanssa olemiseen. Tämä on yleensä ohimenevä vaihe, jonka jälkeen elämään mahtuu taas kaikkea muutakin enemmän.

Kaikki raskaudet ja lapset ovat erilaisia. Niihin täydellinen valmistautuminen on vaikeaa ja jopa mahdotonta. Yksi lapsien mukanaan tuoma rikkaus onkin mielestäni juuri se, että lapset opettavat ottamaan kaiken vastaan juuri sellaisina, kun ne meille on tarkoitettu. Koskaan ei voi esimerkiksi tietää, onko oma lapsi terve vai ei. Silti sitä rakastaa enemmän kuin mitään. Ja taas muuttuvat elämänarvot!

itse kohta puolivuotiaan tytön äitinä, uskallan myöntää, että elämä muuttui. Täysin. Tyttäreni ja mieheni ovat minulle tärkeintä maailmassa. Itseäni tai läheisiäni en silti ole unohtanut tai laiminlyönyt. Ikinä en lapsettomana voinut kuvitella, mistä olin jäänyt paitsi. Onneksi kolmen vuoden yrittämisen jälkeen meitä kuitenkin siunattiin lapsella.

Rohkeutta vain vauvantekohaaveisiin. Ei sitä tarvitse omistaa taloa, autoa ja ammattia, ennen kuin voi perustaa perheen. Halua siinä kyllä tarvitaan. Molemmilta. Vauva-arki ei aina ole ruusuilla tanssimista. Se jos mikä, on kovaa työtä ja valvottuja öitä. Mutta enpä tosin tiedä mitään muuta yhtä palkitsevaa, kuin äitinä tai isänä oleminen! =)

Aurinkoista kevättä kaikille! =)

 

[Satumarja]

Rouvakas; en väittänyt, että _äidit_ syrjäytyvät yhteiskunnassa, vaan että _minulla_ on suuri riski jäädä työelämän ulkopuolelle, jos jään vanhempainvapaalle niin, ettei minulla ole sen jälkeen työsuhdetta, johon palata. Ja tämä ei ole mitään omaa kuvitelmaani, vaan monta kertaa nähty tilanne. Kun alalla on kova kilpailu, ei se pienen lapsen äiti ole kovin vahvoilla työhaastatteluissa. Jos minulla olisi vakiduuni tai edes hyvät työnäkymät, tai, kuten monilla kavereillani, hyvin tienaava mies, eipä tässä olisi hätäpäivää. Silloin minäkin voisin aivan hyvin elellä vauvahaaveissa ja moittia itsekkäiksi ja lapsellisiksi niitä, jotka yrittävät jostakin sitä leipää repiä, ja ovat sen vuoksi stressaantuneita ja väsyneitä ja epäilevät omia voimavarojaan.(Ja rautalangasta; en siis nytkään väitä, etteikö kaikilla olisi stressiä ja omia ongelmia. Vaan yritän selittää, että tilanne, jossa elän, tuo elämään perusturvallisuuden puutetta, jonka minä koen kaikista suurimmaksi stressiksi. On ihan eri asia kohdata haasteita tilanteessa, jossa voi edes jotenkin kuvitella voivansa hallita elämäänsä, kuin tilanteessa, jossa joka päivä on muistutus siitä, kuinka lyhytjänteistä ja hektistä elämä tällä hetkellä on, ja kuinka vähän voin omaan tilanteeseeni vaikuttaa.)

Minä nimenomaan en mieti, että voitaisiinko olla hankkimassa vauvaa, vaan lasta. Siis lapsethan on vauvoja alle vuoden, ja sen jälkeen edessä on tavattoman pitkä aika, jolloin lapsi tarvitsee valtavasti huolenpitoa. Ei siinä joku vanhempainvapaa kesää tee oman jaksamisen kannalta. Kyllä kai kaikki vauvoja haluaa, mutta minusta pitää olla valmis kohtaamaan kaikki lapsen kehitysvaiheet kaikkine kasvukipuineen ja pystyä luottamaan siihen, että jaksaa tukea lapsen kehitystä näidenkin vaiheiden yli.

Mutta, tän ketjun tarkoitus on keskustella ap:n asioista joten en tän enempää ala omista asioistani riehumaan.

 

[Elina1]

Oon itsekin ns. pätkäalalla, mutta en tunne olevani mitenkään työelämästä syrjäytynyt, vaikka teenkin tällä hetkellä aika vähän töitä (just lapsenhoidon takia). Pakkohan munkin on repiä leipää jostain, Satumarjan ilmausta käyttääkseni, mutta ei siihen ihan koko valveillaoloaikaa tarvitse käyttää, vähempikin riittää perustoimeentuloon. Mies ei meilläkään tienaa juuri mitään (on opiskelija). Mutta monella kaverillani, joilla ei ole lapsia, on juuri tuo PAKKO tehdä töitä ja muuta siihen liittyvää niin paljon ettei muuta elämää ehdi elämään ollenkaan, kun kuulemma muuten ei pärjää. Mä kyllä luulen, että lapsen saaminen asettaa asiat tärkeysjärjestykseen monella. Ei se hengissä pysyminen ihan oikeasti vaadi, että koko elämä on uhrattava työlle, väittäkää mitä väitätte! Eikä mullakaan ole mikään korkeapalkkainen ala, vaikka koulutusta vaatiikin ja tokaa tutkintoa opiskelen jo myös. Kyllä niitä hommia saa muutkin kuin kokonaan työelämälle omistautuneet, tosin ei ehkä ihan niin paljon, mutta en haluakaan ihan niin paljon tehdä töitä, sen verran vaan että vuokran saa maksettua ja ruokaa ja vaatteita ostettua. Jos haluan tehdä uraa, ehtii sen vielä myöhemminkin! En tiedä menikö tääkin nyt vähän sivuun ap:n kysymyksestä, mutta mielenkiintoinen aihe joka tapauksessa...

 

[neitonen26]

Moi,
Olen jo kauan ajatellut asian niin, että lasten"tekoa" kannattaa lykätä vain niin kauan, kun tietää varmasti, ettei syyttäisi itseään hidastelusta, jos sitä vauvaa ei jostain syystä kuulukaan. Yleensähän kaikki menee hyvin, mutta joskus ei kuitenkaan ihan niin kuin odottaisi. Se on mielestäni hyvä testi siihen, onko valmis. Jos tietää varmasti, ettei jälkikäteen kaduta, jos vauvaa ei tulekaan, voi vielä mietiskellä asiaa, muutoin kannattaa ryhtyä tuumasta toimeen.

Itse valitettavasti kohtasimme pieniä haasteita vauvahaaveissamme, mutta toisaalta en voi nyt ainakaan syyttää itseäni vitkastelusta, koska millään muotoa ei se olisi aikaisemmin ollut järkevää + en kuitenkaan vieläkään ole kovin vanha, joten vaikeudet eivät ainakaan johdu iästä.

Onnea päätöksellenne! =)

 

[neitonen26]

Moi,
Olen jo kauan ajatellut asian niin, että lasten"tekoa" kannattaa lykätä vain niin kauan, kun tietää varmasti, ettei syyttäisi itseään hidastelusta, jos sitä vauvaa ei jostain syystä kuulukaan. Yleensähän kaikki menee hyvin, mutta joskus ei kuitenkaan ihan niin kuin odottaisi. Se on mielestäni hyvä testi siihen, onko valmis. Jos tietää varmasti, ettei jälkikäteen kaduta, jos vauvaa ei tulekaan, voi vielä mietiskellä asiaa, muutoin kannattaa ryhtyä tuumasta toimeen.

Itse valitettavasti kohtasimme pieniä haasteita vauvahaaveissamme, mutta toisaalta en voi nyt ainakaan syyttää itseäni vitkastelusta, koska millään muotoa ei se olisi aikaisemmin ollut järkevää + en kuitenkaan vieläkään ole kovin vanha, joten vaikeudet eivät ainakaan johdu iästä.

Onnea päätöksellenne! =)

 

[???]

Itsekin olen aina odottanut sitä "täydellistä" hetkeä lasten hankintaan. Nyt kun useampi ystäväni on päättänyt perheen perustaa jouduin ottamaan asian uudelleen esille. Siskoni sanoi, että ei kaikille tule ylitsepääsemätöntä vauvakuumetta vaan päätöksen voi tehdä ilman sitäkin. Itse olen kokoajan asettanut itselleni ja vauvan hankinnalle vaatimuksia "sitten kun ollaan naimisissa", "sitten kun on tarpeeksi iso koti", "sitten kun on vakituinen työpaikka"... Nyt havahduin ajatukseen että täyttyvätkö nuo asiat ikinä ja vaikka täyttyisivätkin niin keksinkö niitä aina lisää?

Itse uskon että lapsen saaminen muuttaa elämää ainakin arvojärjestykseltään paljon ja juuri sitä odotankin. Odotan juuri sitä, että elämällä on jokin suurempi merkitys eikä täydy elää vain työlle. Ja varmasti omat odotukset ja haaveetkin ovat erilaisia sen jälkeen kun palaa työelämään. Olisikohan sitä tyytyväinen hieman vähempään? Joku jossain sanoi että ei tunne yhtään ketä olisi lapsien hankintaa katunut, mutta tuntee useita jotka katuvat kun niitä ei ole hankittu...

Itse luulen nyt olevani valmis tekemään niitä uhrauksia jota perheen hankkiminen vaatii...ja olen myös valmis saamaan sen kaiken ihanan mitä se tuo mukanaan Nyt vaan sitten keskustelemaan asia miehen kanssa ja rauhallisesti odottamaan.

 

[MissPiggy]

Itse siirsin ajatusta aina "parempaan" aikaan, nuorempana en ollut varma ollenkaan lapsiasiasta ja sitten kun jätin ehkäisyn, menikin muutama vuosi ennen kuin tärppäsi. Luulin jo ajan ajaneen ohi... onneksi vielä sain tilaisuuden.

 

[Kolmen Äippä]

Kyllä se vaan niin on,
että koskaan ei tunnu olevan oikea aika lapselle,
jos jää miettimään taloudellista tai opiskelupuolta, tai työpaikkaa.
Ihan täytyy vaan rauhassa miettiä omaa+puoliskonsa ajatusmaailmaa ja yhteistä elämää. Muuten ei kukaan tekis enää lapsia,
jos noita miettis vaan päänsä puhki ;O)