Odottajat, joilla on kokemusta syntymättömän lapsensa menettämisestä

[Malla81]

Hei


Haluaisin jakaa ajatuksia ja kokemuksia muiden äitien kanssa, sellaisten jotka ovat mennettäneet syntymättömän lapsensa tavalla tai toisella ja odottavat nyt uutta vauvaa.
Raskaus on varmasti hyvin erilainen kuin niillä äideillä, jotka eivät ole samanlaista kohtaloa kokeneet.

Itselläni on 4.raskaus meneillään, esikoinen on nyt vähän reilu 2-vuotias, ja kaksi muuta lasta olen menettänyt. Ensin koin keskenmenon ja seuraavassa raskaudessa sikiöllä todettiin vaikea rakennevika, hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia elämään ja joudun tekemään raskaan päätöksen raskauden keskeyttämisestä.

Nyt olen 14.raskausviikolla, viime viikolla oli niskaturvotusultra ja ainakin tähän mennessä kaikki on sujunut hyvin. Raskauteni on myös riskiraskaus perussairauteni vuoksi, joten mikään itsestäänselvyys terveen lapsen saaminen ei ole minulle muutenkaan.

Raskauttani varjostaa tällä hetkellä pelko lapsen menettämisestä ja surulliset muistot aikaisemmista raskauksista. Elän päivä kerrallaan ja pyrin ajattelemaan positiivisesti, mutta menetyksen tuska oli sen verran kova viime kerralla, ettei sitä niin vain unohda. Raskaudenkeskeytys tehtiin toukokuussa 2009, joten kovin pitkää aikaakaan siitä ei vielä ole.

Miten muut samankaltaisen kohtalon kokeneet äidit, miten olette jaksaneet uuden raskauden tuoman tunteiden kirjon kanssa ja ihan muutenkin?

Minulle voi laittaa myös yksäriä.

Hyvää vointia kaikille odottajille!

 

[Malla81]

Nosto

 

[heitu]

Heippa!
En kylläkään ole odottaja, mutta ajattelin vastata silti. Eli itse sain keskenmenon raskauden ollessa viikolla 20. Raskaus oli vaikea aluksi, mutta kaikki vaivat olivat loppuneet ja keskenmeno tuli aivan yllättäen, menin neuvolaan kun oli vaan niin vahva tunne ettei kaikki ole hyvin, sydänäänet kuului hyvin mutta tunne oli vaan tosi vahva ja menimme päivystykseen jossa huomattiin ettei poikamme sydän enää lyö. Synnyttäminen ym oli aivan kamala kokemus josta toipuminen oli pitkää. Tämä tapahtui elokuussa-08. Emme uskaltaneet edes ajatella uutta raskautta, tulin kumminkin raskaaksi marraskuussa-08. Odotusaika oli ihan kamalaa, en uskaltanut nauttia, koko ajan odotin ja luulin että helpottais jos päästäisiin yli 20 viikon. Pelko jatkui kumminkin loppuun asti ja vielä synnytyksessäkin pelkäsin, en uskonut että saadaan vauva syliin. Terve poika meille kumminkin syntyi, mutta koko vauva ajan pelkäsinkin sit esim kätkytkuolemaa tms eli mulla ei pelot hävinny vieläkään ja poika nyt 8kk reipas pieni-mies.
Enää en päivittäin ajattele menneitä, mutta viikottain kyllä ja esim jos mietinkin uutta raskautta alan pelkäämään. Jotenkin pelon kanssa oppii elämään vaan ja aika helpottaa.
todella paljon voimia teille, yritä nauttia raskaudesta vaikka vaikeaa olisikin :hug:

 

[Malla81]

Heitu, kiitos viestistäsi.

Olen todellani pahoillani kokemastasi kohtalosta, mutta myös onnittelen Sinua suuresti ihanasta 8 kuukautisesta pojasta! Kyyneleet silmissä luin kirjoituksesi, tuo kuolleen sikiön/vauvan synnyttäminen on niin järkyttävää, ettei sitä toivoisi kenenkään muun kokevan. Ja toipuminen ainakin henkisesti on todella pitkää.


Mulla on nyt menossa pian 19.rv ja alan pikkuhiljaa jo toivoa, että saan pitää tämän vauvan. Miltein joka päivä mietin enkelipoikaamme, mutta muisto hänestä ei tee enää niin kipeää kuin aikaisemmin.
Pelkoja tähän raskauteen liittyy kyllä edelleen, mutta jotenkin ainakin tällä hetkellä olen melko seesteinen. Sanotaan näin, että kun riskiraskauteeni ilmaantui uusi riski kuin salama kirkkaalta taivaalta (multa löytyi veriryhmävasta-aineita jotka ovat koko ajan nousussa, sikiöllä on riski anemisoitua),ensi järkytyksen jälkeen jotenkin lopetin ajattelemasta kaikkia riskejä. Tottakai ne pyörivät mielessä välillä, mutta kun en (valitettavasti) itse asiaan voi mitenkään vaikuttaa, yritän olla stressaamatta. Helppoa se ei tällä mun taustalla ole, mutta yritystä löytyy kuitenkin.
Raskaudesta en pysty nauttimaan täysin, sen voin myöntää. Jos mua onnitellaan raskaudesta, en ole vielä kertaakaan onnesta hehkuen hymyillyt ja kiittänyt. Olen vain tyynesti sanonut kiitos ja toivonut, ettei muutkaan hehkuta asiasta sen enempää. Kai tässä taustalla on ajatus, että jos nyt annan itselleni luvan nauttia, onni otetaan multa pois.

Ehkä sitten kun vauva on sylissäni, uskallan taas hengittää. Toivottavasti niin.

Hyviä vointeja Sinulle ja perheellesi :hug: