Kävi mahtava juttu...Olen 19-vuotias nainen.
Mieheni joutui yllättäen vankilaan. Tuomiosta tulee 2-10vuotta.
Olen 4kk raskaana. Aijempia lapsia ei ole.
Mua huolettaa tilanne. Mulla on niin ikävä miestäni. Asun nyt yksin. Tukiverkostoa on vähän. Mulla ei ole perhettä, mutta hyvä ystävä joka on lupautunut olemaan tukenani ja ihmisiä on lupautunut auttaa myös lastenhoidossa.
Tiesin aikaisemmin, että mieheni on elämäntapa rikollinen, mutta olin todella uskonut että hän on lopettamassa kaikkea toimintaansa ja aidosti onnellinen tulevasta lapsesta joka toisi molemmille jotain pysyvyyttä elämään. Pidän itteeni ihan saatanan tyhmänä ja mun täytyykin.
Mulla on ollut jonkunasteinen huume ongelma mieheni tapaamisesta asti. Kuitenkin raskaudestani kuultuani olen lopettanut ja elänyt rauhottavien varassa niitäkin pikkuhiljaa vähentäen. Tilanteeni ei kuullosta vakuuttavalta.
Olen varma että pitäisin lapsestani kyllä huolta, mutta oma vointini on niin helvetin huono. Psyyke tuntuu täysin hajoavan. En tiedä kuinka selviän yksin. Tekisi mieli etsiä köysi ja tukeva oksa...Lapsen terveyskin huolettaa en pysty lopettaa tupakointiani ja lääkkeet joita syön ei tee hyvää pienelle sikiölle.
Mulla on niin ikävä miestäni syön suuria määriä masennuslääkkeitä ja alkujärkytys ei tunnu laantuvan millään. Asun yksin. Rahatilanteeni on ihan OK, mutta en todellakaan ole mikään varakas. En käy vakituisesti töissä, mutta teen keikkaluontoista työtä jolla pärjään. Ihan sama oikeestaan raha ja muu...mutta menetin mun rakkaan ja voin todella huonosti.
Kenen puoleen käännyn? Kuka auttaa. Onko kenelläkään vinkkejä?
Olin ennen itsevarma pärjäävä positiivinen ihminen, mutta vuoden kestävä huumeidenkäyttö ja nyt tämä paska on syönyt voimani loppuun. Olin onnellinen lapsesta ja olen onnellinen edelleenkin. Luulin että lapsen tuoma ilo olisi muuttanut elämäni, joka oli menossa väärään suuntaan. Luulen edelleenkin että kun lapsen saisin syliini pääsisin vihdoinkin kauan kadotettuun onneeni kiinni. Enkä mokaisi sitä tilaisuutta. Mutta olenko tekemässä väärin kun pidän lapsen? En kaipaa moralisointia.
Kaikki sanoo että kuuntele sydäntäsi, mutta sydämmeni ei sano mitään ja järkeä(ni) en aijo enään luottaa ja kuunnella. En ole penaalin terävin kynä.
Mieheni joutui yllättäen vankilaan. Tuomiosta tulee 2-10vuotta.
Olen 4kk raskaana. Aijempia lapsia ei ole.
Mua huolettaa tilanne. Mulla on niin ikävä miestäni. Asun nyt yksin. Tukiverkostoa on vähän. Mulla ei ole perhettä, mutta hyvä ystävä joka on lupautunut olemaan tukenani ja ihmisiä on lupautunut auttaa myös lastenhoidossa.
Tiesin aikaisemmin, että mieheni on elämäntapa rikollinen, mutta olin todella uskonut että hän on lopettamassa kaikkea toimintaansa ja aidosti onnellinen tulevasta lapsesta joka toisi molemmille jotain pysyvyyttä elämään. Pidän itteeni ihan saatanan tyhmänä ja mun täytyykin.
Mulla on ollut jonkunasteinen huume ongelma mieheni tapaamisesta asti. Kuitenkin raskaudestani kuultuani olen lopettanut ja elänyt rauhottavien varassa niitäkin pikkuhiljaa vähentäen. Tilanteeni ei kuullosta vakuuttavalta.
Olen varma että pitäisin lapsestani kyllä huolta, mutta oma vointini on niin helvetin huono. Psyyke tuntuu täysin hajoavan. En tiedä kuinka selviän yksin. Tekisi mieli etsiä köysi ja tukeva oksa...Lapsen terveyskin huolettaa en pysty lopettaa tupakointiani ja lääkkeet joita syön ei tee hyvää pienelle sikiölle.
Mulla on niin ikävä miestäni syön suuria määriä masennuslääkkeitä ja alkujärkytys ei tunnu laantuvan millään. Asun yksin. Rahatilanteeni on ihan OK, mutta en todellakaan ole mikään varakas. En käy vakituisesti töissä, mutta teen keikkaluontoista työtä jolla pärjään. Ihan sama oikeestaan raha ja muu...mutta menetin mun rakkaan ja voin todella huonosti.
Kenen puoleen käännyn? Kuka auttaa. Onko kenelläkään vinkkejä?
Olin ennen itsevarma pärjäävä positiivinen ihminen, mutta vuoden kestävä huumeidenkäyttö ja nyt tämä paska on syönyt voimani loppuun. Olin onnellinen lapsesta ja olen onnellinen edelleenkin. Luulin että lapsen tuoma ilo olisi muuttanut elämäni, joka oli menossa väärään suuntaan. Luulen edelleenkin että kun lapsen saisin syliini pääsisin vihdoinkin kauan kadotettuun onneeni kiinni. Enkä mokaisi sitä tilaisuutta. Mutta olenko tekemässä väärin kun pidän lapsen? En kaipaa moralisointia.
Kaikki sanoo että kuuntele sydäntäsi, mutta sydämmeni ei sano mitään ja järkeä(ni) en aijo enään luottaa ja kuunnella. En ole penaalin terävin kynä.