nyt kun on itse äiti, tajuaa omaakin äitiä paremmin..

[cella]

sitä lapsena ei tajunnut että äitikin on ihminen, nainen joka ei vaan aina jaksa jne... kun se oli vaan ÄITI!!!! mutta sillä äidilläkin on muita intressejä kuin lapsensa, se tykkää musiikista, se tykkää ehkä tanssia jne.. mä elin lapsuuteni luulossa että äiti on kaikkivoipa. olipa VAPAUTTAVAA aikuisena tajuta ettei näin ole. tajusin äitini ihmisyyden, sen mitä muut ihmiset hänessä näkevät eikä vain sitä mitä MINÄ näin...

mietin, luuleeko omat lapseni minusta samanlailla. toivon etteivät luule, yritän ollan erilainen äiti lapsilleni kuin oma äitini oli minulle. oma äitini ei paljon puhunut meille lapsille, itse puhun paljon lapsille.

mistäköhän tääkin nyt mieleen tuli...

 

[hassua]

mä olen aina aatellut että mun äidilläkin on tarpeet, siis siittä saakka mitä nyt pystyn ajatuksistani muistamaan

 

[cella]

mä olen aina aatellut että mun äidilläkin on tarpeet, siis siittä saakka mitä nyt pystyn ajatuksistani muistamaan

ihan totta? mutta sehän on hienoa!! mä en lapsena enkä teininä tajunnut sitä. vasta kun muutin pois ja aloin erilailla lähentyä äidin kanssa aloin ymmärtää häntä ja hänen elämäänsä, kuinka kamalaa ja vaikeaa se oli ollut erinäisistä syistä..

 

[VanillaVanilla]

mä en tajunnut pienenä mitään mistään äidin tarpeista. joissain asioissa ymmärrän nyt paremmin ja joissain huonommin. joitain äidin ja isän valintoja ihmettelen enkä itse valitsisi samoin. Olen kyllä päättänyt etten ole yhtä kiukkuinen kuin äitini oli usein. tosin ollut ehkä jollain tapaa rankempaa kuin mulla nyt.

 

[av]

Minä taas mietin koko ajan että toivottavasti en ole kuusikymppisenä sellainen kuin äitini on nyt. Koen, että olen ihan erilainen ajatusmaailmalta, kuin hän on.

 

[cella]

mä en tajunnut pienenä mitään mistään äidin tarpeista. joissain asioissa ymmärrän nyt paremmin ja joissain huonommin. joitain äidin ja isän valintoja ihmettelen enkä itse valitsisi samoin. Olen kyllä päättänyt etten ole yhtä kiukkuinen kuin äitini oli usein. tosin ollut ehkä jollain tapaa rankempaa kuin mulla nyt.

mun äiti oli usein poissaoleva. oli/on kyllä alkoholisti, mutta lapsena en sitä viinan kittausta niin outona edes osannut pitää, se oli vaan osa elämää. muistan kun äiti istui AINA keittiössä kun otti kuppia ja minä halusin vaan olla siellä missä äitikin ja äiti aina käännytti pois et mees nyt leikkii. äidilläni oli kyllä toooooosi rankkaa ja nyt ymmärrä paremmin miksi hän oli sellainen. en hyväksy sitä mutta kuitenkin ymmärrän.

 

[minä]

mä olen aina aatellut että mun äidilläkin on tarpeet, siis siittä saakka mitä nyt pystyn ajatuksistani muistamaan

ihan totta? mutta sehän on hienoa!! mä en lapsena enkä teininä tajunnut sitä. vasta kun muutin pois ja aloin erilailla lähentyä äidin kanssa aloin ymmärtää häntä ja hänen elämäänsä, kuinka kamalaa ja vaikeaa se oli ollut erinäisistä syistä..

Cella, hieno aihe. Minä teininä tajusin äitini inhimillisyyden, samaan aikaan tajusin kuinka hölmöjä ja juntteja maalaisia ne on ja alkoi se ns. häpeä.

Nyt rakastanut aikuisena tietysti äärettömästi heitä omina itseinään.

Luulen että lähes jokainen lapsi ajattelee vanhemmistaan juuri kuin sinä! Ja minä.

 

[cella]

mä olen aina aatellut että mun äidilläkin on tarpeet, siis siittä saakka mitä nyt pystyn ajatuksistani muistamaan

ihan totta? mutta sehän on hienoa!! mä en lapsena enkä teininä tajunnut sitä. vasta kun muutin pois ja aloin erilailla lähentyä äidin kanssa aloin ymmärtää häntä ja hänen elämäänsä, kuinka kamalaa ja vaikeaa se oli ollut erinäisistä syistä..

Cella, hieno aihe. Minä teininä tajusin äitini inhimillisyyden, samaan aikaan tajusin kuinka hölmöjä ja juntteja maalaisia ne on ja alkoi se ns. häpeä.

Nyt rakastanut aikuisena tietysti äärettömästi heitä omina itseinään.

Luulen että lähes jokainen lapsi ajattelee vanhemmistaan juuri kuin sinä! Ja minä.

mä luin jostain viisasten kirjasta joskus että ihminen on tasapainoinen vasta kun se osaa laskea vanhempansa "jumalan" jakkaralta alas...

 

[sivuhuomautus]

...nyt kun on itse äiti, tajuaa kristallinkirkkaasti miten HIRVEÄ oma äitini oli....

- salliessaan isäni jatkuvat pahoinpitelyt meihin lapsiin, laittoi vain radion kovemmalle ettei kuullut meidän lasten avunhuutoja
- haukkuessaan, mitätöidessään ja vähätellessään meitä jatkuvasti
- ilmoittaessaan olevansa pettynyt kun on niin rumat ja tyhmät lapset
- kertoessaan usein, miten tytöistä ei tule mitään koska naiset ovat niin tyhmiä ettei niistä ole mihinkään muuhun kuin miesten palvelijaksi

ja paras kaikista:
- nämä kaikki em. asiat tapahtuvat vielä tänäkin päivänä - yhä lähemmäs nelikymppisenä saan kuulla miten epäonnistunut ja tyhmä ja ruma ja onneton olen ja miten minua ja minun lapsiani, miestäni, ja elämääni pitää hävetä.

Joku muu ehkä voisi ajatella että olen onnistunut aika hyvin elämässäni, on hyvä koulutus, akateeminen ura, itse rakennettu talo, ihan OK parisuhde, mutta ehei, jos on äidin silmissä kerran hylkiö niin on sitä aina.

Terkuin traumatisoitunut

ps. sori sarkastinen tyylilaji, piti vain vähän kommentoida tuota asiaa miten todellakin oma äitiys herätti sen tietoisuuden että oma äitini ei aikanaan ollutkaan ihan muotovalio tai tasavallan presidentin kunniaäitimerkin saaja-ainesta...

 

[Kamomilla-81]

Mun on käynyt päinvastoin kuin teistä valtaosalla. Mä tajuan omaa äitiäni entistä vähemmän, olen alkanut lähestulkoon halveksimaan. Oli minunkin äidilläni tarpeet - on edelleen - jotka ajavat kaiken muun edelle. Haluan pitää huolen siitä, että tyttäreni elämä on vähän enemmän arkirutiinien siivittämää, hellyyden täyteistä ja ettei hänen tarvitse kasvaa isoksi liian varhain. Kynsin ja hampain pidän siitä kiinni että meillä eletään tavallista elämää.

 

[sama]

mä olen aina aatellut että mun äidilläkin on tarpeet, siis siittä saakka mitä nyt pystyn ajatuksistani muistamaan

ihan totta? mutta sehän on hienoa!! mä en lapsena enkä teininä tajunnut sitä. vasta kun muutin pois ja aloin erilailla lähentyä äidin kanssa aloin ymmärtää häntä ja hänen elämäänsä, kuinka kamalaa ja vaikeaa se oli ollut erinäisistä syistä..

Cella, hieno aihe. Minä teininä tajusin äitini inhimillisyyden, samaan aikaan tajusin kuinka hölmöjä ja juntteja maalaisia ne on ja alkoi se ns. häpeä.

Nyt rakastanut aikuisena tietysti äärettömästi heitä omina itseinään.

Luulen että lähes jokainen lapsi ajattelee vanhemmistaan juuri kuin sinä! Ja minä.

mä luin jostain viisasten kirjasta joskus että ihminen on tasapainoinen vasta kun se osaa laskea vanhempansa "jumalan" jakkaralta alas...

Kyllä yhdyn tähän! Aikuistuminen, napanuoran katkaisu, näkeminen vanhemmat inhimillisinä, anteeksi antaminen jne.

 

[oot hieno!]

...nyt kun on itse äiti, tajuaa kristallinkirkkaasti miten HIRVEÄ oma äitini oli....

- salliessaan isäni jatkuvat pahoinpitelyt meihin lapsiin, laittoi vain radion kovemmalle ettei kuullut meidän lasten avunhuutoja
- haukkuessaan, mitätöidessään ja vähätellessään meitä jatkuvasti
- ilmoittaessaan olevansa pettynyt kun on niin rumat ja tyhmät lapset
- kertoessaan usein, miten tytöistä ei tule mitään koska naiset ovat niin tyhmiä ettei niistä ole mihinkään muuhun kuin miesten palvelijaksi

ja paras kaikista:
- nämä kaikki em. asiat tapahtuvat vielä tänäkin päivänä - yhä lähemmäs nelikymppisenä saan kuulla miten epäonnistunut ja tyhmä ja ruma ja onneton olen ja miten minua ja minun lapsiani, miestäni, ja elämääni pitää hävetä.

Joku muu ehkä voisi ajatella että olen onnistunut aika hyvin elämässäni, on hyvä koulutus, akateeminen ura, itse rakennettu talo, ihan OK parisuhde, mutta ehei, jos on äidin silmissä kerran hylkiö niin on sitä aina.

Terkuin traumatisoitunut

ps. sori sarkastinen tyylilaji, piti vain vähän kommentoida tuota asiaa miten todellakin oma äitiys herätti sen tietoisuuden että oma äitini ei aikanaan ollutkaan ihan muotovalio tai tasavallan presidentin kunniaäitimerkin saaja-ainesta...

Otan niin osaa! Ootko käynyt terapiassa vai itseterapoitunut? Onneksi taidat nyt itsekin tietää että oot hieno ihminen!

 

[sivuhuomautus]

...nyt kun on itse äiti, tajuaa kristallinkirkkaasti miten HIRVEÄ oma äitini oli....

- salliessaan isäni jatkuvat pahoinpitelyt meihin lapsiin, laittoi vain radion kovemmalle ettei kuullut meidän lasten avunhuutoja
- haukkuessaan, mitätöidessään ja vähätellessään meitä jatkuvasti
- ilmoittaessaan olevansa pettynyt kun on niin rumat ja tyhmät lapset
- kertoessaan usein, miten tytöistä ei tule mitään koska naiset ovat niin tyhmiä ettei niistä ole mihinkään muuhun kuin miesten palvelijaksi

ja paras kaikista:
- nämä kaikki em. asiat tapahtuvat vielä tänäkin päivänä - yhä lähemmäs nelikymppisenä saan kuulla miten epäonnistunut ja tyhmä ja ruma ja onneton olen ja miten minua ja minun lapsiani, miestäni, ja elämääni pitää hävetä.

Joku muu ehkä voisi ajatella että olen onnistunut aika hyvin elämässäni, on hyvä koulutus, akateeminen ura, itse rakennettu talo, ihan OK parisuhde, mutta ehei, jos on äidin silmissä kerran hylkiö niin on sitä aina.

Terkuin traumatisoitunut

ps. sori sarkastinen tyylilaji, piti vain vähän kommentoida tuota asiaa miten todellakin oma äitiys herätti sen tietoisuuden että oma äitini ei aikanaan ollutkaan ihan muotovalio tai tasavallan presidentin kunniaäitimerkin saaja-ainesta...

Otan niin osaa! Ootko käynyt terapiassa vai itseterapoitunut? Onneksi taidat nyt itsekin tietää että oot hieno ihminen!

pari kertaa lyhytterapiassa, mutta ei mielestäni ihan kamalasti auttanut. Välit on pitänyt laittaa aika etäisiksi ja viileiksi koska haukkuminen, arvostelu ja sukupuolen mitätöiminen kohdistui tietenkin myös lapsenlapsiin... mihinkäs sitä vanha koira karvoistaan pääsee...

 

[cella]

...nyt kun on itse äiti, tajuaa kristallinkirkkaasti miten HIRVEÄ oma äitini oli....

- salliessaan isäni jatkuvat pahoinpitelyt meihin lapsiin, laittoi vain radion kovemmalle ettei kuullut meidän lasten avunhuutoja
- haukkuessaan, mitätöidessään ja vähätellessään meitä jatkuvasti
- ilmoittaessaan olevansa pettynyt kun on niin rumat ja tyhmät lapset
- kertoessaan usein, miten tytöistä ei tule mitään koska naiset ovat niin tyhmiä ettei niistä ole mihinkään muuhun kuin miesten palvelijaksi

ja paras kaikista:
- nämä kaikki em. asiat tapahtuvat vielä tänäkin päivänä - yhä lähemmäs nelikymppisenä saan kuulla miten epäonnistunut ja tyhmä ja ruma ja onneton olen ja miten minua ja minun lapsiani, miestäni, ja elämääni pitää hävetä.

Joku muu ehkä voisi ajatella että olen onnistunut aika hyvin elämässäni, on hyvä koulutus, akateeminen ura, itse rakennettu talo, ihan OK parisuhde, mutta ehei, jos on äidin silmissä kerran hylkiö niin on sitä aina.

Terkuin traumatisoitunut

ps. sori sarkastinen tyylilaji, piti vain vähän kommentoida tuota asiaa miten todellakin oma äitiys herätti sen tietoisuuden että oma äitini ei aikanaan ollutkaan ihan muotovalio tai tasavallan presidentin kunniaäitimerkin saaja-ainesta...

kyllä, näinkin päin se voi joskus mennä. minäkin olin pitkään katkera äidilleni lapsuudestani. siitä kuinka isäpuolet hakkasi, koti oli täynnä juoppoja jne... joskus vieläkin tunnen halveksuntaa äitiäni kohtaan ja en vaan voi ymmärtää miksei se vienyt meitä pois kun isäpuoli hakkasi. mutta äidilläni oli itsellään vielä kamalampi lapsuus, hänen "eväät" elämää varten olivat olemattomat. en olisi väleissä äitini kanssa nykyään ellemme olisi puhuneet tätä kaikkea läpi sataan kertaan, ellei äitini vieläkään ymmärtäisi virheitään, elli hän olisi pyytänyt anteeksi. äitini on nyt vasta aikuinen, hän katuu kaikkea niin paljon että joitain vuosia oli valmis tappamaan itsensä, hän ei voinut elää itsensä kanssa kun tajusi mitä hän laittoi meidät lapset kestämään. nyt suhteemme on erittäin hyvä. olemme päivittäin yhteydessä ihan vaikka siitä että "moi, mitä kuuluu, mä kävin just koirien kans lenkillä"

olen oikeasti tosi pahoillani puolestasi, kuulostaa rankalle tuo kertomuksesi.

 

[sivuhuomautus]

...nyt kun on itse äiti, tajuaa kristallinkirkkaasti miten HIRVEÄ oma äitini oli....

- salliessaan isäni jatkuvat pahoinpitelyt meihin lapsiin, laittoi vain radion kovemmalle ettei kuullut meidän lasten avunhuutoja
- haukkuessaan, mitätöidessään ja vähätellessään meitä jatkuvasti
- ilmoittaessaan olevansa pettynyt kun on niin rumat ja tyhmät lapset
- kertoessaan usein, miten tytöistä ei tule mitään koska naiset ovat niin tyhmiä ettei niistä ole mihinkään muuhun kuin miesten palvelijaksi

ja paras kaikista:
- nämä kaikki em. asiat tapahtuvat vielä tänäkin päivänä - yhä lähemmäs nelikymppisenä saan kuulla miten epäonnistunut ja tyhmä ja ruma ja onneton olen ja miten minua ja minun lapsiani, miestäni, ja elämääni pitää hävetä.

Joku muu ehkä voisi ajatella että olen onnistunut aika hyvin elämässäni, on hyvä koulutus, akateeminen ura, itse rakennettu talo, ihan OK parisuhde, mutta ehei, jos on äidin silmissä kerran hylkiö niin on sitä aina.

Terkuin traumatisoitunut

ps. sori sarkastinen tyylilaji, piti vain vähän kommentoida tuota asiaa miten todellakin oma äitiys herätti sen tietoisuuden että oma äitini ei aikanaan ollutkaan ihan muotovalio tai tasavallan presidentin kunniaäitimerkin saaja-ainesta...

kyllä, näinkin päin se voi joskus mennä. minäkin olin pitkään katkera äidilleni lapsuudestani. siitä kuinka isäpuolet hakkasi, koti oli täynnä juoppoja jne... joskus vieläkin tunnen halveksuntaa äitiäni kohtaan ja en vaan voi ymmärtää miksei se vienyt meitä pois kun isäpuoli hakkasi. mutta äidilläni oli itsellään vielä kamalampi lapsuus, hänen "eväät" elämää varten olivat olemattomat. en olisi väleissä äitini kanssa nykyään ellemme olisi puhuneet tätä kaikkea läpi sataan kertaan, ellei äitini vieläkään ymmärtäisi virheitään, elli hän olisi pyytänyt anteeksi. äitini on nyt vasta aikuinen, hän katuu kaikkea niin paljon että joitain vuosia oli valmis tappamaan itsensä, hän ei voinut elää itsensä kanssa kun tajusi mitä hän laittoi meidät lapset kestämään. nyt suhteemme on erittäin hyvä. olemme päivittäin yhteydessä ihan vaikka siitä että "moi, mitä kuuluu, mä kävin just koirien kans lenkillä"

olen oikeasti tosi pahoillani puolestasi, kuulostaa rankalle tuo kertomuksesi.

upeaa että oma äitis on ottanut vastuun tekemistään asioista. Uskon vakaasti että se on edellytys anteeksiannolle ja parantumiselle. Koska omat vanhempani eivät ota tekemisistään vastuuta - syyttävät vain minua kiittämättömäksi ja pahaksi lapseksi - en oikein pysty antamaan anteeksi tai unohtamaan. Muutaman kerran kun olen asiaa ottanut esiin niin se on kääntynyt melkein pahoinpitelyksi kun vanhemmat naama punaisena huutavat ja haukkuvat ja sättivät minua kilpaa. Ovat nyt itselleen selittäneet asian siten että minä olen hullu ja keksin kaiken omasta päästäni. Jännittävää vain, että sisaruksillani on tismalleen identtiset muistot kaikesta, ilmeisesti meillä kaikilla on sitten outo rinnakkaisskitsofrenia...

Onneksi nykyään terapiassa ei enää hoeta sitä mantraa että "sinun on pakko antaa anteeksi, pakko antaa anteeksi". Oma terpapeuttini sanoi ihan suoraan että ei todellakaan ole pakko antaa anteeksi varsinkaan jos toinen osapuoli ei myönnä mitään tehneensäkään tai vielä pahempaa, jos sama meno jatkuu (niinkuin minun tapauksessani onkin).

Sinun tapauksessasi on käynyt todella hienosti kun olette asiat saaneet selvitettyä. Olen oikein onnellinen puolestasi!

Voimia kaikille "ei niin ihanien äitien" lapsille!

 

[cella]

...nyt kun on itse äiti, tajuaa kristallinkirkkaasti miten HIRVEÄ oma äitini oli....

- salliessaan isäni jatkuvat pahoinpitelyt meihin lapsiin, laittoi vain radion kovemmalle ettei kuullut meidän lasten avunhuutoja
- haukkuessaan, mitätöidessään ja vähätellessään meitä jatkuvasti
- ilmoittaessaan olevansa pettynyt kun on niin rumat ja tyhmät lapset
- kertoessaan usein, miten tytöistä ei tule mitään koska naiset ovat niin tyhmiä ettei niistä ole mihinkään muuhun kuin miesten palvelijaksi

ja paras kaikista:
- nämä kaikki em. asiat tapahtuvat vielä tänäkin päivänä - yhä lähemmäs nelikymppisenä saan kuulla miten epäonnistunut ja tyhmä ja ruma ja onneton olen ja miten minua ja minun lapsiani, miestäni, ja elämääni pitää hävetä.

Joku muu ehkä voisi ajatella että olen onnistunut aika hyvin elämässäni, on hyvä koulutus, akateeminen ura, itse rakennettu talo, ihan OK parisuhde, mutta ehei, jos on äidin silmissä kerran hylkiö niin on sitä aina.

Terkuin traumatisoitunut

ps. sori sarkastinen tyylilaji, piti vain vähän kommentoida tuota asiaa miten todellakin oma äitiys herätti sen tietoisuuden että oma äitini ei aikanaan ollutkaan ihan muotovalio tai tasavallan presidentin kunniaäitimerkin saaja-ainesta...

kyllä, näinkin päin se voi joskus mennä. minäkin olin pitkään katkera äidilleni lapsuudestani. siitä kuinka isäpuolet hakkasi, koti oli täynnä juoppoja jne... joskus vieläkin tunnen halveksuntaa äitiäni kohtaan ja en vaan voi ymmärtää miksei se vienyt meitä pois kun isäpuoli hakkasi. mutta äidilläni oli itsellään vielä kamalampi lapsuus, hänen "eväät" elämää varten olivat olemattomat. en olisi väleissä äitini kanssa nykyään ellemme olisi puhuneet tätä kaikkea läpi sataan kertaan, ellei äitini vieläkään ymmärtäisi virheitään, elli hän olisi pyytänyt anteeksi. äitini on nyt vasta aikuinen, hän katuu kaikkea niin paljon että joitain vuosia oli valmis tappamaan itsensä, hän ei voinut elää itsensä kanssa kun tajusi mitä hän laittoi meidät lapset kestämään. nyt suhteemme on erittäin hyvä. olemme päivittäin yhteydessä ihan vaikka siitä että "moi, mitä kuuluu, mä kävin just koirien kans lenkillä"

olen oikeasti tosi pahoillani puolestasi, kuulostaa rankalle tuo kertomuksesi.

upeaa että oma äitis on ottanut vastuun tekemistään asioista. Uskon vakaasti että se on edellytys anteeksiannolle ja parantumiselle. Koska omat vanhempani eivät ota tekemisistään vastuuta - syyttävät vain minua kiittämättömäksi ja pahaksi lapseksi - en oikein pysty antamaan anteeksi tai unohtamaan. Muutaman kerran kun olen asiaa ottanut esiin niin se on kääntynyt melkein pahoinpitelyksi kun vanhemmat naama punaisena huutavat ja haukkuvat ja sättivät minua kilpaa. Ovat nyt itselleen selittäneet asian siten että minä olen hullu ja keksin kaiken omasta päästäni. Jännittävää vain, että sisaruksillani on tismalleen identtiset muistot kaikesta, ilmeisesti meillä kaikilla on sitten outo rinnakkaisskitsofrenia...

Onneksi nykyään terapiassa ei enää hoeta sitä mantraa että "sinun on pakko antaa anteeksi, pakko antaa anteeksi". Oma terpapeuttini sanoi ihan suoraan että ei todellakaan ole pakko antaa anteeksi varsinkaan jos toinen osapuoli ei myönnä mitään tehneensäkään tai vielä pahempaa, jos sama meno jatkuu (niinkuin minun tapauksessani onkin).

Sinun tapauksessasi on käynyt todella hienosti kun olette asiat saaneet selvitettyä. Olen oikein onnellinen puolestasi!

Voimia kaikille "ei niin ihanien äitien" lapsille!

vanhempasi kuulostavat kyllä kamalille.... olen pahoillani. ehkä on parempi ettet ole tekemisissä heidän kanssaan ja jatkat vaan omaa elämääsi.

tsemppiä!

 

[cella]

me lähdetään nyt ajelee mökille. toivon että tämä herättäisi enemmänkin keskustelua. käyn illalla kurkkaa.

mukavaa perjantaita kaikille!