Nyt apua! masennuksesta kärsivät

Mulla on huomenna lääkärille aika ja aion siellä ensi kertaa puhua masennuksestani.

Nyt haluaisin että muut saman kokeneet kertoisivat kokemuksiaan. Miten sait puhuttua masennuksesta, oliko vaikea kertoa "oireista"? Mitä jos mä alan itkeä? Oliko lääkäri tms. ymmärtäväinen? Otettiinko sinut tosissaan vai vähäteltiinkö tuntemuksiasi? Mitä seuraavaksi jos lääkärin mielestäkin olen masentunut?

Toivottavasti joku vastaa. Tää olis tosi tärkeetä mulle :´( Kiitos!!

 

Puhut vaan rohkeasti tuntemuksistasi, ja lääkärissä saa itkeä, ei haittaa.

Jatko riippuu varmaan lääkäristä ja sinusta. Voit saada esim lähetteen mtt:hen, keskusteluapua ja lääkityksen. Tsemppiä, aina kannattaa hakea apua.

 

puhut asiat niin ku ne o lääkärille. totuus on valtti asiassa, mie ku sairastuin masennukseen, häpesin kertoa, mutta lopulta oli pakko ottaaa itteään niskasta kiinni ja kertoa. ja toinen ota kaikki apu vastaan mitä annetaan. kyl sie pystyt vaikka se hävättäkin ja / tai pelottaa. :hug:

 

ja onko kauan ollut? oletko perheellinen, eli onko lasten hoito kuitenkin taattu vaikka itse et jaksaisi nousta sängystä? lääkäri saattaa tuollaisiakin kysyä.

 

Eiköhän ne lääkärit oo tuohon itkemiseen tottuneet Itse itkeä vollotin jo puhelimessa kun soitin psykologille ensimäistä aikaa perheneuvolaan. Siellä olen sitten itkenyt enemmän tai vähemmän, mielestäni jopa yllättävistä asioista puhuessa, mutta ei se psykologi oo siitä koskaa mitää numeroa tehny. Aluksi kaivo kaapista nenäliinoja jos tuli tarve, nykyään siellä on aina paketti pöydällä odottamassa kun käyn.

Todennäköisesti teettää sinulla masennustestin, ihan paperille siis merkkaat tuntemuksiasi tietyistä asioista ja lopulta lasketaan pisteet jonka mukaan arvioidaan tilanteesi. Hyvä lääkäri myös käy tämän jälkeen kohta kohdalta läpi ajatuksesi eikä tuijota pelkkiä pisteitä. Mielestäni tämä testin tekeminen helpottaa niistä oireista puhumista, kun ne ensin on paperille laittanut.

Itselle oli melko helppoa kertoa mikä tuntuu ja miltä tuntuu, niin kovin halusin apua. Ekoilla kerroilla antoi aina jotain kotitehtäviä ja niistä oli helppo sitten seuraavalla kerralla aina aloittaa. Jossain vaiheessa minusta alkoi tuntumaan, että psykologi vain odotti, että aukaisen suuni ja jos en keksinyt mitään sanomista, oli vain hiljaista. Todella vähän siis kommentoi minun juttuja, välillä jopa "kauhisteli" asioitani joita olin kokenut. Sitten minusta alkoi tuntumaan, että halusi että jatkan käyntejä siellä traumaattisen lapsuuteni takia, ei itse masennuksen vuoksi minkä takia sinne alunperin menin.

Oletko menossa ihan tk-lääkärille? Jos hänkin toteaa sinulla masennusta, voi ehdottaa lääkitystä, kannattaa siis miettiä etukäteen mitä niistä ajattelee. Keskustelu-apua ei kuulemma joka paikassa yhtä helpolla saa kuin lääkkeitä, toivottavasti ohjaa sinut myös psykologille, vaikka ei varsinaista masennusta olisikaan, sillä myös mahdolliset paniikki-kohtaukset, ahdistukset, väsymykset on joskus hyvä purkaa sanoiksi jollekkin. Itselläni ei lääkitystä ole lainkaan, vaikka sitä jossain vaiheessa pidin tärkeänä.

Tsemppiä ja haleja huomiseen, hienoa että olet saanut voimia hakea apua!

 

hävetti kertoa. Koko lääkärireissun taisin tuijotella ja rapata kynsiäni ja vastailla hiljaa kysymyksiin. sekä pelotti se, että miten suhtautuu siihen kun yksinhuoltaja olen ja on päiviä jolloin sohvalta vessaan kävelykin tuntuu työläältä..

Mutta iloinen olen kuitenkin että sain asiasta kerrottua ja nyt kaikki läheiset tietää. On helpompi olla kun ei tarvitse edes yrittää esittää mitään muuta kuin on ja saa tarvittavaa ammattiapua ja vielä enempi apua läheisiltäkin.

 

No mä olen 24-vuotias ja musta tuntuu että tää masennus on jatkunut jo yläasteelta saakka. Nyt on pakko tehdä jotain kun tuntuu että lapset "kärsivät". Siskoni joutui sairaalahoitoon juuri masennuksen ja paniikkihäiriön vuoksi ja se jotenkin avasi silmäni. Ei tämä mene itsestään ohi. Mies on kyllä ja antaa lapsille sitä hoitoa jota en itse pysty.

Mä olen jotenkin niin tottunut valehtelemaan neuvolassa yms. Tuntuu niin vaikealta puhua kenellekään.

 

Hienoa, että olet jo menossa lääkäriin. Se on hyvä alku!

Oma kokemukseni on psykiatrista, joka lähinnä vain kuunteli ja oli hiljaa. Antoi minun kertoa omista tuntemuksistani ja kokemuksistani. Teki muutamia tarkentavia kysymyksiä mutta ei varsinaisesti ottanut mitään kantaa ensi alkuun. Kummasti sain kaiken ulos ja tulihan siinä itkukin, kun olin jo niin täysin uupunut ja helpotti niin, kun tiesi avun jo olevan lähellä. Lääkäri oli hyvin ymmärtäväinen eikä tullut hetkeksikään mieleenkään, että olisi ollut huono ratkaisu hakea lääkärin apua.

Ensi alkuun sain sairauslomaa työstä (kyseessä oli työuupumus ja sen aiheuttama keskivaikea masennus) ja ns. vanhan sukupolven mielialalääkettä.

Oli todella iso helpotus saada virallinen lupa sairastaa ja olla vaan. Siitä se paraneminen lähti liikkeelle ja lääkkeistä oli myös apua mielialan kohottamiseen ja ahdistusoireista pääsemiseen (tosin lääkkeen vaikutus alkoi vasta muutaman viikon päästä).

Kerro vaan ihmeessä avoimesti kaikesta, mitä tunnet ja mitä olet kokenut. Muuten lääkäri ei voi päästä tilanteen tasalle ja voi jopa vähätellä asiaa (sellaistakin olen kuullut tapahtuvan).

Toivottavasti sinullekin löytyy apu pian ja pääset eroon ikävistä tuntemuksistasi!

 

Minä en itse edes tajunnut olevani masentunut. Lääkäri totes sen mulle ja laittoi eteenpäin hoitoon.

 

Kiitos tuhannesti !! Tosi helpottavaa kuulla toisten kokemuksia. Mä niin pelkään ja vihaan kaikkia sosiaalisia tilanteita muutenkin...

 

Tsemppiä ja voimia sinulle! Ensimmäinen kerta on varmasti hankalaa puhua tuntemuksista lääkärille tai psykologille mutta varmasti helpottaa! *hali*

 

No mä olen 24-vuotias ja musta tuntuu että tää masennus on jatkunut jo yläasteelta saakka. Nyt on pakko tehdä jotain kun tuntuu että lapset "kärsivät". Siskoni joutui sairaalahoitoon juuri masennuksen ja paniikkihäiriön vuoksi ja se jotenkin avasi silmäni. Ei tämä mene itsestään ohi. Mies on kyllä ja antaa lapsille sitä hoitoa jota en itse pysty.

Mä olen jotenkin niin tottunut valehtelemaan neuvolassa yms. Tuntuu niin vaikealta puhua kenellekään.

Mullakin oli vaikeaa neuvolassa aluksi edes tunnustaa, että tuntuu masentuneelta. Aina oli muka joku syy; A) sattui juuri silloin olemaan parempi päivä eikä tuntunut niin tärkeältä ottaa asiaa esille.
B) Ihan tottumuksesta vastaan lähes poikkeuksetta miten voit tai mitä kuuluu- kysymyksiin, että ihan hyvin. Tämän jälkeen ei enää kehtaa sanoa, miltä oikeasti tuntuu
C) Neuvolantäti saattoi ensimäisenä sanoa, kun sinne menin, että voi kun näytät ihanan pirteältä (?) ei todellakaan ollut pokkaa sanoa, että olo on kaikkea muuta kuin ihana.
D) Neuvolassa tehty masennustesti tuntui minusta hölmöltä ja "osasin" vastasta niin, että pisteitä ei "tarpeeksi" kertynyt (jäi pari pistettä alle raja-arvon, joten terkan mielestä asiat oli minulla ok.

Onneksi minulla vaihtui terkka neuvolassa ja uudelle sain avauduttua paljon helpommin.

 

[/quote]

Mullakin oli vaikeaa neuvolassa aluksi edes tunnustaa, että tuntuu masentuneelta. Aina oli muka joku syy; A) sattui juuri silloin olemaan parempi päivä eikä tuntunut niin tärkeältä ottaa asiaa esille.
B) Ihan tottumuksesta vastaan lähes poikkeuksetta miten voit tai mitä kuuluu- kysymyksiin, että ihan hyvin. Tämän jälkeen ei enää kehtaa sanoa, miltä oikeasti tuntuu
C) Neuvolantäti saattoi ensimäisenä sanoa, kun sinne menin, että voi kun näytät ihanan pirteältä (?) ei todellakaan ollut pokkaa sanoa, että olo on kaikkea muuta kuin ihana.
D) Neuvolassa tehty masennustesti tuntui minusta hölmöltä ja "osasin" vastasta niin, että pisteitä ei "tarpeeksi" kertynyt (jäi pari pistettä alle raja-arvon, joten terkan mielestä asiat oli minulla ok.
[/quote]

Mulla ihan samoin!! Ja monta kertaa kuvittelin että sit ens kerralla avaan suuni. Nyt meen tk lääkärille. En vieläkään pysty neuvolan th:lle puhumaan... On ihan mukava ja ymmärtäväinen mutta varmaan just sen takia ei pysty.

 

****

 

sanot vaikka, ettet tiedä mistä aloittaisit, niin kyllä se lääkäri kyselee. yleensä he ovat empaattisia ja itku ei haittaa mitään. koita ajatella tunteistasi, että ne ovat kuin pilviä taivaalla: tulevat ja menevät eikä sinun tarvitse tehdä mitään vaikka niitä tulee ja menee. teot ovat siis eri asia kuin tunteet. vaikka minäkin tänä aamuna vajaa 2 veelle olin vihainen tossa ulkona, niin en tehnyt asialle mitään. en huutanut, enkä mitään. olin vain. tunne meni ohi ja nyt en kohta muista koko juttua. älä ota siis itseäsi niin vakavasti, jooko? mutta todella upeaa, että haet apua. pisteet siitä ja paljon voimia sinulle!

 

Minä vein kirjeen neuvolaan kun pelkäsin etten pysty puhumaan. Sitten sain lähetteen mielenterveysneuvolaan ja oli tapaaminen psykiatrin kanssa ja aloitin lääkityksen.