Nuoren naisen parisuhdehuolet...

[janna_]

Olen kakskymppinen naisenalku ja minua vaivaa, kun mietin jo tässä iässä isoja kysymyksiä. Varsinkin parisuhteita.

Seurustelen tällä hetkellä ihanan ja huomaavaisen minua pari vuotta vanhemman miehen kanssa. Suhteessa ei ole mitään vikaa, eikä poikaystävässäkään. Paitsi että mietin koko ajan, onko hän sittenkään se juuri oikea minulle. Olen aika räväkkä ja menevä tyyppi toisin kuin mieheni. Hän on hyvin rauhallinen ja tykkää koti-illoista. Lisäksi hän on vähän ujo, eikä todellakaan mikään suupaltti. Tunnen, että kaikki meidän ihanat hetket ovat vähän sellaisia lässynlää-hetkiä ja puhumme todella paljon suhteestamme ja tulevaisuudesta. Hän on valmis sitoutumaan minuun loppuelämäksi, mutta minä en ole niin varma. Vertaan häntä edelliseen poikaystävääni, joka sai minut koko ajan nauramaan ja oli muutenki menevämpää sorttia.

Kuitenkaan en halua erota poikaystävästäni, hän on muuten niin täydellinen. Lisäksi panikoin hetkeä, että olisin yhtäkkiä sinkku, entä jos en löydä ikinä ketään, onko edes olemassa parempaa poikaystävää kuin mieheni, mistä tietää että joku on se oikea? Nuo kysymykset pyörii mielessäni jatkuvasti.

Täällä kulkee varmasti vanhempaa ja kokeneempaa porukkaa, joten haluaisinki kuulla mielipiteitänne, onko teillä tullut samanlaisia tilanteita vastaan?

 

[no]

Kyllä minun vaistoni sanoo, että ongelmia tulee. Mutta se on vain minun mielipiteeni. Suhteessa pitäisi olla täysillä mukana.

 

[potkiss]

Suhteeseen vakiintuminen on aina täynnä kysymyksiä. Mille susta tuntuu olla siinä suhteessa? Laita silmät kiinni ja kuvittele teitä yhdessä 10 vuoden päästä. Mille kehossasi tuntuu, jännittyykö se vai rentoutuu?

Mulla on aiempi muutaman vuoden suhde takana, josta tiesin, että tämä ei ole se oikea. Suhteesta irrottautuminen oli kuitenkin tosi vaikeaa ja vei aikaa. Lopulta koin lähinnä vaan helpotusta kun sain lopetettua suhteen.

Nykyinen mieheni tuntui jo alusta lähtien ihmiselle, jonka kanssa haluan olla. Meillä oli alussa paljon epävarmuutta, erilaisia mielipiteitä ja pahoja riitoja. Arvoin välillä mitä tästä tulee. Me molemmat ihastuimme muihin pari vuotta suhteessa oltuamme. Sain tietää lisäksi miehestä sellaisia asioita, joita en heti pystynyt sulattamaan. Meillä oli siis paljon vaikeuksia eikä suhteen tulevaisuus ollut mitenkään varma aluksi. Molemmat punnitsimme ja arvoimme mitä toinen minulle merkitsee.

Luulen, että tuollainen punnitseminen liittyy varmaan kaikkiin suhteisiin. Pakkohan sitä on miettiä onko tämä se oikea ennen kuin häneen sitoutuu todella. Ehkä sitä kiinnostuu muistakin ja miettii että ehkä sittenkin joku muu, millaista tuon kanssa olisi. Mutta kun arvontavaihe on ohi, sitten voi olla varma.

Meillä on nykyään ihan mahtava suhde. Olemme menossa naimisiin ensi kesänä ja olen niin onnellinen että jaksoimme kaiken sen vaikeuden yli. Suhteemme on jo punnittu ja tiedämme minkälaisia vastamäkiä se kestää. Enää ei tarvitse arpoa.

Anna siis itsellesi aikaa. Älä analysoi koko aikaa, vaan nauti siitä mikä on hyvää. Kyllä sinulle ajan myötä selviää oletteko te tarkoitetut yhteen vai ette. Joskus sekin, että on ihan varma toisesta ja hänen tunteistaan voi saada itselle pakokauhun aikaan. Tuo toinen haluaa minut enkä minä voi olla varma haluanko minä hänet, apua. Älä lähde tällaisten tunteiden kelkkaan.

 

[Mrs. Right]

Ei se oikealta tuntuminen mikään salama kirkkaalta taivaalta ole tai jos onkin niin epäilyksen hetkiä tulee silti. Sehän on ihan normaalia. Onhan se kuitenkin iso päätös. Ja on hyvä, että pohdit sitä ja miehesikin. Kaikki eivät mieti vaan suinpäin vakiintuvat. Myöhemmin sitten tuleekin ongelmia kun alkaa itse vasta tajuamaan mitä oikeasti haluaa.

Sitä kannattaa miettiä, mitä oikeasti haluat. Eli siis minkälaista suhdetta. Jotenkin aavistelen, ettei sinulle riitä se yhteinen tekeminen. Sanot mieheäsi kotihiireksi ja itseäsi meneväksi. Tosin ei sekään mikään este ole suhteelle. Vaan pointti on se, mikä määrä yhteistä on sopiva määrä sinulle. Mikä sopiva määrä taas miehellesi. Voihan olla, että miehesi ei taas kaipaa niin paljon yhteistä tekemistä sinun kanssa. Käyttekö kuitenkin jossain yhdessä, kutsutteko vieraita kylään?

Lisäksi, että on sopiva määrä yhteistä tekemistä, puhumista niin ja tietysti arvot pitää olla samanlaisia. Sekä lapsiasia, että molemmat haluavat perhettä tai sitten eivät. Monimutkaista Ei se kumppanin löytäminen mitään helppoa ole ja aina toisesta löytyy vikoja. Ne täytyy vaan oppia hyväksymään, elleivät ne ole perustavan laatuisia vikoja. Ja ihmiset muuttuvat. Niinhän sitä kait itsekin muuttuu.

 

[entten tentten]

Noin nuorena on myös vaikeaa sanoa mihin suuntaan kumpikin tulee menemään. Joissakin asioissa mieli voi vielä muuttua, opiskelut tai mahtava työmahdollisuus voi viedä toisen mennessään, tai ihan mitä vain.

Itse olen kolmikymppinen, ollut suhteessa nyt kolmisen vuotta. Vieläkin mietin ollako yhdessä vai eikö. En nyt päivittäin, mutta kuitenkin. Kun on asioita jotka ei toimi, ja asioita jotka toimivat. Olemme kuitenkin samaa mieltä muutamista suurista asioista, kuten siitä että lapsia emme halua. Mies tietää myös että minulle ura on tärkeä. Jos siis kiinnostava työtarjous tulisi, lähtisin vaikka toiselle puolelle maapalloa. Tosin miehelle ura taas ei ole tärkeä, joten hän varmaan lähtisi mukaan. Viihdymme yhdessä, arkielämä on helppoa. Tappelemme todella harvoin, koska suurin osa asioista tuntuu sujuvan. Mekin olemme tosin erilaisia, mies on menevä ja todella sosiaalinen, minä viihdyn paremmin pienissä piireissä ja suuret oudot ihmisjoukot ahdistavat.

Vaikea tuohon on siis yhtä oikeaa neuvoa antaa, itse tiedät lopulta parhaiten. Sinkkuna oloa ei tosin kannata pelätä, minä vietin sinkkuna lähes koko aikuisikäni kunnes tapasin tämän nykyiseni 27-vuotiaana. Ja kivaa oli

 

[Nuorena nainut]

Tapasin puolisoni ollessani 19 v. Hän oli eka seurustelusuhteeni. Alussa pientä epävarmuutta. Mitään suurta rakkautta ei ole koskaan ollutkaan, mutta sellaista tasaista ja turvallista elämää. Hyvä on hänen kanssaan ollut olla naimisissa jo yli 20 v, 22- vuotiaana menin.

Rakkaus ei todellakaan ole mitään kaikkinielevää hurmaa vaan tasaista hyvää elämää. Sellainen rauhallisesti alkanut liitto kestää paremmin kuin suuren muka rakkauden hurmassa menty.

 

[Suuren hurman kokenut]

Tapasin puolisoni ollessani 19 v. Hän oli eka seurustelusuhteeni. Alussa pientä epävarmuutta. Mitään suurta rakkautta ei ole koskaan ollutkaan, mutta sellaista tasaista ja turvallista elämää. Hyvä on hänen kanssaan ollut olla naimisissa jo yli 20 v, 22- vuotiaana menin.

Rakkaus ei todellakaan ole mitään kaikkinielevää hurmaa vaan tasaista hyvää elämää. Sellainen rauhallisesti alkanut liitto kestää paremmin kuin suuren muka rakkauden hurmassa menty.

Sellainenkin vaihtoehto on olemassa, että aluksi oli suurta kaikkinielevää hurmaa, joka tasaantui vuosien myötä tasaiseksi, hyväksi elämäksi ja rakkaudeksi. Ei kaikki hurma ole "muka rakkautta".

Onneksi ehdin kokeilla joitakin suhteita ennen tätä suurta rakkauttani, joten vertailukohteita oli ja olen tyytyväinen, etten "tyytynyt" kehenkään heistä.

 

[janna_]

Kiitos mielipiteistänne, on hyvä saada kuulla muiden kokemuksia epävarmuudesta parisuhteessa.

Olen ajatellut, että olen suhteessa niin kauan kuin vain hyvältä tuntuu. Jos tuntuu koko ajan enimmäkseen hyvältä, niin en sulkisi pois ajatusta, että viettäisin poikaystäväni kanssa loppuelämän. Aika ideaalisti kylläkin ajateltu...

Minua häiritsee myös se, että kaikilla kavereillani on kokemuksia pidemmästä sinkkuelämäsät ja yhden yön jutuista. Itsellä taas ei kummastakaan. He tuntuvat olevan paljon varmempia, kun tapaavat mukavan miehen eivätkä epäröi, eikö se olisikaan heille paras mahdollinen kumppani. Epävarmuuteni johtuu varmasti suurelta osin tuosta, että minulla on jäänyt nuo kokematta. En osaa ajatella niiden huonoja puolia niin hyvin, että olisin varma etten ikinä haluaisi kokea niitä.

Lisäksi vakavien suhteiden vuoksi, en ole saanut vapaasti "katsella" ja flirttailla muille miehille. Kuitenkin sitä teen... Katselen aina hyvännäköisiä ja mukavanoloisia miehiä myös sillä silmällä, että "miksei jos olisin sinkku". Olen ihastunut suhteeni aikana kahteen mieheen. Toinen meni muutamassa kuukaudessa ohi ja toinen ihastus tuntuu vain vahvistuvan... Hän on osoittanut kiinnostustaan ja tunnen itseni kauheaksi tyttöystäväksi, kun olen mennyt vihjaamaan hänelle, että kyllä itseänikin kiinnostaisi ellen seurustelisi. Edellisen ihastuksen vuoksi olin todella sekaisin suhteeni kanssa ja olin lähellä jo erota poikaystävästäni. Sain kuitenkin käsiteltyä tunteeni enkä kertonut asiasta miehelleni. Mietin, että onkohan tämänhetkinenkin ihastukseni ohimenevää vai kertooko nämä ihastumiseni siitä, että tarvitsen sinkkuelämää...

Tulipa taas stooria, mut toivottavasti jaksatte kommentoida ja jakaa mielipiteenne. Onko teillä tullut ihastumisia muihin suhteen aikana?

 

[janna_]

Piti vielä lisätä Mrs.Rightin kysymykseen, että kyllä teemme kaikkea yhdessä, käymme lenkillä, elokuvissa, tapaamme kavereita ja käymme baarissa. Kaveriporukassa vaan varsinki tuntuu, että itse hölötän koko ajan ja poikaystäväni lähinnä on hiljaa... Pidän siitä, että mies osaa heittää hyvää läppää ja on itsevarma. Tätä poikaystäväni ei ole...

Molemmilla on kuitenki samat arvot ja haluamme naimisiin ja lapsia, sitten joskus. Voisin kuvitella siis olevani mieheni kanssa edelleen yhdessä 10 vuoden päästä, mutta pelkään, että myöhemmin kaduttaa kun en ole saanut viettää niin villiä elämää kuin kaverini.

 

[sopivan hyvä]

sehän se "ongelma" joskus on, jos toinen on hyvä. Olisi helpompi ratkaista, jos ei olisi niitä hyviä elementtejä.. Parin etsintä kuitenkin on kuin vaatekaupassa pyörimistä, suurin osa on todella hyviä vaihtoehtoja, loistavia, ei mitään vikaa. Kaikki ei vaan ole sopivia kaikille, vaikka olisi miten hyviä. Hyvä ei ole sama asia kuin sopiva. Joku hyvä on sopiva yhdelle, hyvä epäsopiva toiselle jne.

Haluatko hyvän, sopivan vai hyvän JA sopivan? Ei se tarkoita, etteikö toinen olis hyvä, jos ei ole sopiva just sulle. Jos on sulle sopiva, ei ole merkitystä sitten silläkään, jos ei ole täydellinen, koska on epätäydellisenä täydellisen sopiva.
Menipäs filosofiseks pyörittelyks, mut tuo vaatekauppavertaus kun on mielessä, ei tule välttämättä niitä virhejuttuja, jotka on kyllä hyviä, mut jää pitämättä jostain syystä.

 

[sopivan hyvä]

Voi olla siis tuhansia ihmisiä, joilla ne arvot ja tavoitteetkin on samoja, teoreettisesti täysin hyviä tapauksia, joiden kanssa kyllä voi kuvitella elävänsä vuosikymmeniä mut sitten se jokin kemia ratkaisee sen, onko se se onni itselle vai jollekin muulle.

 

[moikkapoikka]

Monesti tapaa sen oikean ihmisen yksinkertaisesti liian nuorena. Vähän ajan päästä haluaa hullutella ja sinkutella, mutta aika äkkiä löydät itsesi taas parisuhteesta, paremmasta tai huonommasta. Toivottavasti sinulla on sitten hyvä mies, kun haluat rauhoittua.

Sanoisin, että älä turhaan jätä hyvää miestä, mutta voipi olla, ettet koskaan tule onnelliseksi, jos et nyt kokeile muutakin. Mieti nyt tarkkaan, ei se sinkuttelu niin hirveän kivaa loppujen lopuksi ole.

 

[janna_]

Juuri tuota olen mielessäni pyöritellyt, että olen tavannut mieheni liian nuorena. Uskon, että jos olisin tavannut hänet esimerkiksi viiden vuoden päästä, niin olisin ollut varmasti valmiimpi enkä epäröinyt. Osaisin arvostaa häntä paljon enemmän, kunolisi tullut kokemuksia sinkkuelämästä ja "huonommista" miehistä. Vaan valitettavasti tilanne on se, että olen hänet jo tavannut...

Samoin olen miettinyt sitä, että yritänkö väkisin etsiä niitä huonoja puolia suhteestani ja miehestä. Olen vain niin sekaisin tunteideni kanssa. Toisaalta rakastan hirveästi miestäni, mutta toisaalta kaipaan sinkuttelua ja muita miehiä... Mietin myös, etten saa pitkittää päätöstäni pitkälle, ettei käy niin, että jätän mieheni viiden vuoden päästä ja huomaan olevani 25 sinkku, kun kaverit vakiintuneena menossa naimisiin.

moikkapoikka: "Sanoisin, että älä turhaan jätä hyvää miestä, mutta voipi olla, ettet koskaan tule onnelliseksi, jos et nyt kokeile muutakin." Juuri noin ajattelenkin ja pelkään, että noin käy. Jos nyt jatkan mieheni kanssa, kuten ennenkin ja kaikki sujuu hyvin, vakiinnutaan toisiimme vakaasti koko loppuelämäksi, niin pelkään etten ikinä pääse eroon muiden miesten katselusta ja haaveilusta...

Miten parisuhteet voikin olla näin hankalia, vaikkei itse suhteessa juuri niitä ongelmia edes ole? Olen muutenkin niin huono päättäämään, että toivon varmaan, että joku tekisi päätöksen puolestani, vaikka itsehän minun on se tehtävä.

 

[janna_]

Sopivan hyvä:n vaatekauppavertaus oli osuva. Mutta mistä tiedän, että onko poikaystäni minulle hyvä JA sopiva? Entä jos etsinkin koko ajan sitä täydellistä, vaikkei sellaista ole edes olemassa? En vaan voi ymmärtää, että milloin tietää sen onko kumppani itselle se täysin oikea...

 

[janna_]

Luin uudestaan potkiss:in tekstiä: "Joskus sekin, että on ihan varma toisesta ja hänen tunteistaan voi saada itselle pakokauhun aikaan. Tuo toinen haluaa minut enkä minä voi olla varma haluanko minä hänet, apua. Älä lähde tällaisten tunteiden kelkkaan."

Tuosta tuli mieleeni juuri se, että minua välillä ahdistaa se, että mieheni on niin varma ja tuntuu, että olen hänen koko elämänsä. Tottakai se on ihanaa, kun toinen välittää niin paljon, mutta juuri se ahdistaakin, etten ole varma olenko itse niin täysillä rakastanut ja uskaltaisko pistää kaikkensa peliin. Hän sanoo aina, ettei pärjäisi ilman minua ja tulee van sellanen fiilis, että "älä sano noin". Kyllä ainakin luulen, että itse pärjäisin myös ihan hyvin ilman miestäni. Mutta en ole varma, haluanko pärjätä ilman häntä... Huoh, kun hankalaa...

 

[Tästä ehkä kyse]

Juuri tuota olen mielessäni pyöritellyt, että olen tavannut mieheni liian nuorena. Uskon, että jos olisin tavannut hänet esimerkiksi viiden vuoden päästä, niin olisin ollut varmasti valmiimpi enkä epäröinyt. Osaisin arvostaa häntä paljon enemmän, kunolisi tullut kokemuksia sinkkuelämästä ja "huonommista" miehistä. Vaan valitettavasti tilanne on se, että olen hänet jo tavannut...

Samoin olen miettinyt sitä, että yritänkö väkisin etsiä niitä huonoja puolia suhteestani ja miehestä. Olen vain niin sekaisin tunteideni kanssa. Toisaalta rakastan hirveästi miestäni, mutta toisaalta kaipaan sinkuttelua ja muita miehiä... Mietin myös, etten saa pitkittää päätöstäni pitkälle, ettei käy niin, että jätän mieheni viiden vuoden päästä ja huomaan olevani 25 sinkku, kun kaverit vakiintuneena menossa naimisiin.

moikkapoikka: "Sanoisin, että älä turhaan jätä hyvää miestä, mutta voipi olla, ettet koskaan tule onnelliseksi, jos et nyt kokeile muutakin." Juuri noin ajattelenkin ja pelkään, että noin käy. Jos nyt jatkan mieheni kanssa, kuten ennenkin ja kaikki sujuu hyvin, vakiinnutaan toisiimme vakaasti koko loppuelämäksi, niin pelkään etten ikinä pääse eroon muiden miesten katselusta ja haaveilusta...

Miten parisuhteet voikin olla näin hankalia, vaikkei itse suhteessa juuri niitä ongelmia edes ole? Olen muutenkin niin huono päättäämään, että toivon varmaan, että joku tekisi päätöksen puolestani, vaikka itsehän minun on se tehtävä.

Haluatko jatkaa lapsuutta vai joko on aika aikuistua? Vain aikuinen voi tehdä hyvän parisuhteen....

 

[moikkapoikka]

Edellinen sanoi hyvin, vasta aikuisena voi saada hyvän parisuhteen. Toisaalta sitä aikuiseksi kasvamista ei voi pakottaa, se tulee sitten, kun on tullakseen.

Itse koen olevani vieläkin nuori, 29, ja 7 vuotta samassa parisuhteessa ollut. Vaikeita hetkiä oli jossain vaiheessa, mutta viimeiset kolme vuotta tunne on ollut jotenkin erilainen, rauhallisempi. Itsestäni tuntuu, että "muutuin" teinistä aikuiseksi noin 26 -vuotiaana. Olen onnellinen siitä, etten heittänyt hukkaan ihanaa suhdettani nuoruuden huumassani.

Tämä ei ole ensimmäinen suhteeni (mutta varmasti niistä paras). Nyt pikkuhiljaa puuhataan pesäntekovaihetta. Onni on nyt täällä, laulaisi Aknestik

 

[janna_]

En ainakaan halua vielä täysin aikuistua. Olen sen verran nuori,että haluan nauttia siitä. Ehdin olla aikuinen vielä pitkään... Mutta en näe tuota välttämättä esteenä parisuhteelle, voimmehan me kasvaa yhdessä kohti aikuisuutta, vaikka sitten kasvettaisiin erillemme.

 

[entten tentten]

Tuosta tuli mieleeni juuri se, että minua välillä ahdistaa se, että mieheni on niin varma ja tuntuu, että olen hänen koko elämänsä. Tottakai se on ihanaa, kun toinen välittää niin paljon, mutta juuri se ahdistaakin, etten ole varma olenko itse niin täysillä rakastanut ja uskaltaisko pistää kaikkensa peliin. Hän sanoo aina, ettei pärjäisi ilman minua ja tulee van sellanen fiilis, että "älä sano noin". Kyllä ainakin luulen, että itse pärjäisin myös ihan hyvin ilman miestäni. Mutta en ole varma, haluanko pärjätä ilman häntä... Huoh, kun hankalaa...

Olipas tuttua tekstiä, omassa suhteessa on juurikin näin. Mies tietää että tahtoo naimisiin, olen hänen "elämänsä nainen". Kosinutkin hän jo on, kuulemma koskaan ennen ei tahtonut naimisiin ennen kuin kohtasi minut. No, hänellä onkin useampia suhteita takana kun minä taas olen elänyt sinkkuna ja vain deittailut hieman (todella vähän) kunnes tähän suhteeseen päädyin. Hän siis pystyy vertaamaan miltä on tuntunut edellisissä suhteissa verrattuna tähän suhteeseen. Minulla tällaisia vertailukohtia ei ole. Kirjoitinkin tuolla ylempänä jo että itse vielä näin kolmikymppisenä epäröin...

Minä siis TIEDÄN että pärjään ilman miestäni, pärjäsinhän niin monta vuotta ja kuten sanottu, viihdyin hyvin sinkkuna. En kuitenkaan harrastanut yhden illan suhteita, niitä en ole koskaan kaivannut. Se että pystyn pitämään huolta itsestäni ja olen itsenäinen ei kuitenkaan tarkoita ettenkö nyt voisi viihtyä mieheni kanssa. Viihdyn hyvin yhdessä, mutta kaipaan myös paljon omaa aikaa. En ole ollenkaan ripustautuva mistä mieheni tietysti pitää.

Nuorempana torjuin muuten monta poikaystäväksipyrkijää (todella hyviä tyyppejä) koska jotenkin suhteessa olo nuorempana ahdisti. Ehkä minäkin sitten 27-vuotiaana kasvoin aikuiseksi kun uskaltauduin ensimmäiseen suhteeseeni Ja se riippuu ihan ihmisestä onko se sinkkuaika kivaa vai ei.

 

[janna_]

En ole vieläkään keksinyt ratkaisua ongelmaani... Tai en edes tiedä, onko tämä ongelma vai teenkö siitä sen väkisillä. Suurin osa kavereistani on sinkkuja, ja kun katson heidän eämää niin välillä kaipaan sellaista vapautta, mitä minulla ei ole ikinä ollut. Voisi olla helpottavaa välillä olla yksin... Mutta toisaalta mietin, että luovutanko liian helpolla jos jätän mieheni. Parisuhteen eteenhän on tehtävä töitä jos haluaa sen toimivan. Enkö ole vielä yrittänyt tarpeksi ja sen takia tuntuu, että kyllästyy jne? Vai onkohan mies vain minulle väärä vaikka ihana mies onkin...

 

[abcdefg]

Jos miehesi tuntuu jo nyt liian lässynläältä niin usko pois, kokemuksesta voin sanoa että ajanmittaan se alkaa ärsyttämään todella paljon. Jos minäkin sen olisin ajoissa tajunnut eikä näin 7 avioliittovuoden ja 2 lapsen jälkeen niin voisin olla nyt onnellinen.

 

[xxx.]

Mistä tietää, että on löytänyt sen oikean? Siitä, ettei koskaan kutsu häntä lässynlääksi, eikä vertaile exiin, eikä kritisoi itsevarmuuden puutteesta eikä muistakaan keskeisistä persoonan piirteistä.

Sinä olet iloinen vain siitä, että seurustelet Jonkun kanssa. Kakkosvaihtoehdon. Kolmosvaihtoehtona sitten hiukan pelottava sinkkuus. Ykkösenä haaveissa se oikea suhde, että olisikin oikeasti joku syy olla yhdessä. Se syy, ettei voi olla ilman toista.

Te olette jo eronneet. Miehesi ei vain tiedä sitä vielä.

 

[Sivupersoona]

Oikean tietää siitä, kun alkaa molemmista tuntumaan siltä, että haluaa asua toisen kanssa, tehdä kaikenlaista yhdessä, perustaa perheen, haluaa yhteiset lapset tai molemmat haluaa olla lapsetonna, molempien ajatukset menee pitkälti yksiin, eikä kumpikaan haikaile enää jostakin paremmasta, puhutte toiveista ja vaikeuksista keskenänne, haluatte myös ratkaista ongelmat.

Tämän jälkeen tunnette kuuluvanne toisillenne, ikäänkuin olisitte yhtä samaa ihmistä.

 

[sivhos]

Sivupersoona.Sinä vaikutat tasapainoiselta ihmiseltä.Ilmeisesti vaimosikin on samaa sorttia.Miten onnistuit löytämään tollasen painonsa arvoinen kultaa olevan naisen?Luotitko vaistoosi?

 

[Sivupersoona]

Kirjeitä kirjoitellen, ja sieltä hän joukosta löytyi.

Varmaan vaisto sanoi tuossa hän on. Ja kai hänkin sitten vaistosi jotakin.