Ensimmäistä kertaa aikoihin tuntuu siltä että haluan kirjoittaa jotakin tänne.
Olen kovasti taustailija tällä palstalla, luen hiljaa itsekseni täällä kaikensorttisia kuulumisia. Olen huomannut jääneeni kiinni näihin ns. sikiöseulakeskusteluihin. Myötäelän kovasti (jokseenkin kovasti hiljaa) ihmisten iloissa ja suruissa.
Tahdonpa kertoa teille toisenlaisen tarinan.
Minä synnytin lapsukaiseni maassa, jossa ei ole mahdollisuus saada sikiöseulontaa (tai ainakaan minulle ei sellaista tarjottu, eikä kukaan tuttavistani ole saanut osakseen minkäänlaista tarjontaa seuloihin) silloin kun kyseessä on päälisin puolin normaali raskaus. Myös abortti täällä on laiton ja käytännössä mahdoton vaihtoehto. Elän siis Irlannissa, välihuomautus tähän kohtaan.
Pääsin ensimmäiseen ultraan viikolla 8, sillä ensimmäinen raskausyritykseni osoittautui tuulimunaksi (tuulimuna tapahtui vuosia sitten Suomessa). Ensimmäinen varsinainen ultra, oli tarkoitus järjestää viikolle 12 (eikös se ole se normaali niskapoimu-ulta suomessa?), mutten sellaista oikeastaan koskaan saanut. Sairaalassa ei ollut tilaa ultrassa minulle juuri sinä päivänä. Ensiodottajana minun olisi pitänyt tietää, että ensiodottajia ultrataan vain muutaman tunnin ajan aamulla (kukaan ei muistanut kertoa minulle asiasta), liki kahden tunnin odotuksen jälkeen pääsin viimein lääkärille, nieleskelin itkuaa lääkärin puheilla ja kerroin että pelkään ettei sisälläni kasva mitään. Ystävällinen intialainen lääkäri taikoi jostakin ultralaitteen ja suoritti ultraamisen (kertoi rehellisesti ettei tiedä laitteesta tuon taivaallista, mieheni piti käynnistää koko masiina), hän halusi minun näkevän että sisälläni sykkii pieni ihmissydän.
Nk. rakenneultra minulle tehtiin joskus viikolla 24-26. Ultraaja ei sanallakaan kommentoinut mitään lapsen rakenteesta. 10 minuutin erilaisten tarkastelujen ja muminan jälkeen hän ystävällisesti napsaisi ruudulta kuvan ja totesi, että hänen mielestä kaikki voisi näyttää sisälläni ihan normaalilta.
Tapasin raskausaikana ainakin 12 eri lääkäriä, taisin muistaakseni osua yhden kerran kahdella eri käynillä samalle lääkärille. Koko raskausaikana kukaan ei sanonut sanakaan siitä miltä pitäisi tuntua tai miten asiat sisälläni ovat.
Sain kotiin kutsun uusintaverikokeeseen. Sydämeni pysähtyi, kirje ilmoitti että joku lukema veressäni ei täsmää. Olin varma että pieni olento sisälläni on kuolemaisillaan. Soitin sairaalaan ja sain vastauksesi tulla seuraavalla sovitulla ajalla, mitään hätää ei kuulemma ole. Loppujen lopuksi, monen itketyn yön jälkeen kyseessä oli vain vesirokko, tai tarkemmin se että minulta näytti puuttuvan vesirokon vasta-aineet verestä.
Loppuraskautta väritti raskausmyrkytys epäily ja mahdollinen ennenaikainen synnytyksen käynnistys. Taaskin useampi eri lääkäri ja lukuisista kysely-yrityksistäni huolimatta en vieläkään tiedä tarkalleen mikä meininki oli missäkin kohtaan.
Loppu hyvin kaikki hyvin, syntyi terve tyttö. Palstaa lukiessani kylmä hiki nousee usein otsalle, miten minun olisikaan käynyt jos jokin olisi todella ollut pielessä.
Olkaa siis onnellisia että teitä testataan. Ottakaa ilolla vastaan se, että joku paneutuu asiaan, että joku kuuntelee ja että joku on valmis keskustelemaan ymmärrettävällä kielellä ja ymmärrettävin sanoin asioista. Tieto lisää tuskaa, olen tietoinen siitä, mutta täysi tietämättömyys tekee myös elämästä aikasta piinaavaa. Sanon rehellisesti että nautin raskaudestani vain aniharvana päivänä, päälimmaisenä tunteena oli epätietoisuus kaikesta.
Haluan toivottaa kovasti jaksamista kaikille masuasukkien kantajille. :heart: