H
"hömppä"
Vieras
Olen nyt vajaa 4v ja 3kk vanhan vauvan äiti. Olin esikoisen kanssa kotona kolmevuotiaaksi asti ja sitten palasin töihin. Olin jo töihin mennessä raskaana uudelleen ja jäinkin sitten sairaslomalle(syynä supistelut ja verinen vuoto) ja siitä äitiyslomalle. En siis kauaa ehtinyt työssä käymään tässä välissä, olen käytännössä ollut neljä vuotta kotiäitinä.
Yleensä rakastan kaikenlaista toimintaa ja tekemistä, pidän kodin siistinä ja arki on mukavaa ja hyvin hallinassa. Pidin itsestään selvänä, että tämä seuraavakin on kotihoidossa ainakin kaksi vuotiaaksi, jolloin palaisin omaan työhöni.
Nyt viime viikkoina olen jotenkin ollut allapäin ja kotityöt tuntuu suurelta urakalta. Kahden lapsen kanssa on ollut yllättävän rankkaa, vaikka siihen yritti henkisesti valmistautua, mutta ei kai siihen koskaan voi etukäteen paljoa vaikuttaa. Vauva on ollut ns helppo, mutta äärimmäinen kiinni oleminen lapsissa ja kotona on saanut kurjan olon itselle. Tuntuu ettei riitä mihinkään, pitäisi olla vauvaa varten, isompaa sisarusta pitäisi huomioida paljon, kun vain siihen on mahdollisuus. Mies auttaa minkä voi ja tekee parhaansa, että mulla olisi hyvä olla. Rakastan häntä valtavasti ja koen olevani rakastettu, ei siis ongelmaa parisuhde rintamallakaan. Periaatteessa kaikki on loistavasti. Lapsia on toivottu hartaasti, saatu hormonihoitojakin ja nyt kun olisi kaikki se, mistä on haaveillut, on olo silti uupunut ja alakuloinen. Voikohan tällainen johtua hormonimyrskyistä raskauden jälkeen, imetyksestä vai mistä?
Hävettää oikein myöntää, että paras hetki päivässä on tällähetkellä se, kun lapset nukkuu yhtä aikaa päiväunia. En kertakaikkisesti mene silloin päiväunille, kun nautin niin siitä omasta hetkestä. Kaipaan valtavasti sitä, että saa kiireettä istahtaa alas omiin ajatuksiin tai jutella jonkun aikuisen kanssa.
Onko muilla vastaavaa tunnetta ollut? Kaikki on hyvin, mutta silti mieli on apea. Tulee ns. paskaäiti fiilis pienimmistäkin asioista. Leikin isomman lapsen kanssa, mutta se on väkinäistä, ennen se oli mukavaa. Tuntuu että kaikki tarvitsee minua koko ajan ja haluaisin niin vain olla hetken yksin. Mikä tähän auttaa? Miten olette toimineet, jos jollain on kokemusta. Onkohan pakko alkaa harkita töihin paluuta jo aikaisemmin? Eikö musta olekaan kotiäidiksi? Valtavan ristiriitainen olo!
Yleensä rakastan kaikenlaista toimintaa ja tekemistä, pidän kodin siistinä ja arki on mukavaa ja hyvin hallinassa. Pidin itsestään selvänä, että tämä seuraavakin on kotihoidossa ainakin kaksi vuotiaaksi, jolloin palaisin omaan työhöni.
Nyt viime viikkoina olen jotenkin ollut allapäin ja kotityöt tuntuu suurelta urakalta. Kahden lapsen kanssa on ollut yllättävän rankkaa, vaikka siihen yritti henkisesti valmistautua, mutta ei kai siihen koskaan voi etukäteen paljoa vaikuttaa. Vauva on ollut ns helppo, mutta äärimmäinen kiinni oleminen lapsissa ja kotona on saanut kurjan olon itselle. Tuntuu ettei riitä mihinkään, pitäisi olla vauvaa varten, isompaa sisarusta pitäisi huomioida paljon, kun vain siihen on mahdollisuus. Mies auttaa minkä voi ja tekee parhaansa, että mulla olisi hyvä olla. Rakastan häntä valtavasti ja koen olevani rakastettu, ei siis ongelmaa parisuhde rintamallakaan. Periaatteessa kaikki on loistavasti. Lapsia on toivottu hartaasti, saatu hormonihoitojakin ja nyt kun olisi kaikki se, mistä on haaveillut, on olo silti uupunut ja alakuloinen. Voikohan tällainen johtua hormonimyrskyistä raskauden jälkeen, imetyksestä vai mistä?
Hävettää oikein myöntää, että paras hetki päivässä on tällähetkellä se, kun lapset nukkuu yhtä aikaa päiväunia. En kertakaikkisesti mene silloin päiväunille, kun nautin niin siitä omasta hetkestä. Kaipaan valtavasti sitä, että saa kiireettä istahtaa alas omiin ajatuksiin tai jutella jonkun aikuisen kanssa.
Onko muilla vastaavaa tunnetta ollut? Kaikki on hyvin, mutta silti mieli on apea. Tulee ns. paskaäiti fiilis pienimmistäkin asioista. Leikin isomman lapsen kanssa, mutta se on väkinäistä, ennen se oli mukavaa. Tuntuu että kaikki tarvitsee minua koko ajan ja haluaisin niin vain olla hetken yksin. Mikä tähän auttaa? Miten olette toimineet, jos jollain on kokemusta. Onkohan pakko alkaa harkita töihin paluuta jo aikaisemmin? Eikö musta olekaan kotiäidiksi? Valtavan ristiriitainen olo!
Parin kuukauden päästä varmaan se asia vähän helpottuu, kun aloitellaan kiinteitä ruokia, jotka täyttävät vatsaa paremmin. Ainakin esikolla kävi niin.
