Tadaa, synnytysromaani jatkuu:
Synnytyshuoneessa käytiin ensimmäisen kätilön kanssa läpi tilannetta: käynnistysyritys ensin kalvojen puhkaisulla ja sitten parin tunnin päästä tueksi oksitosiinitippa, jos supistukset eivät itsestään voimistu riittävästi. Alkuun riittäisi sykkeiden ja supistusten seuranta mahan päälle laitettavilla antureilla, mutta jos keino-oksitosiinia otettaisiin käyttöön, niin sitten vauvan sykkeitä seurattaisiin päähän asennettavalla anturilla. Eli sen lisäksi, että me ei päästy Haikaranpesään, niin kaikenlaiset vesijutut olivan aika nounou (piuhat eivät olisi riittäneet ja varsinaiset laitteet eivät tietenkään saa kastua, vaikka anturit vettä kestävätkin). ONNEKSI oltiin käyty synnytyslaulukurssi, kun äänenkäyttöä ei voi viedä laitteilla
Siinä sitten tehtiin jotain valmisteluita ja lääkäri tuli paikalle mukanaan omituinen hyypiö, joka oli ilmeisesti joku harjoitteleva lääkärikloppi (jota tuntui ehkä hieman ahdistavan se, että mä makoilin siinä haarat levälläni - se ei sanonut oikein mitään ja näytti toivovan olevansa missä tahansa muualla kuin siinä huoneessa
). Kalvojen puhkaisu ei tuntunut miltään. Itse asiassa mitkään sisätutkimukset synnytyksen yhteydessä eivät olleet erityisen kivuliaita.
Siitä sai sitten vapaasti nousta ja liikkua. Mittailtiin piuhojen pituuksia ja kokeilin ikkunalautaan nojaamista. Parhaaksi (ja loppujen lopuksi ainoaksi) asennoksi valikoitui yläasentoon nostetun sängyn päälle kasattuihin tyynyihin rinnalla nojaaminen, jalat maassa, lantiota keinuttaen ja mies selän takana kuumavesipullon kanssa auttaen. Mutta aluksi me vaan katseltiin monitorilta, miltä meidän (ja naapurisynnytyshuoneiden!!!) sydän- ja supistuskäyrät näytti. Se oli aika viihdettä niin kauan kun supparit eivät vieneet kaikkea huomiota. Kateltiin vaan että naapurissa taitaa olla jo melkoinen vuoristoetappi meneillään ja toisaalla ei kyllä tapahdu mitään...
Parissa tunnissa supistukset alkoivat kyllä erottumaan, mutta eivät tarpeeksi voimakkaina, joten pelätty oksitosiinitippa kaivettiin esiin. Kätilö lohdutti, että aloitetaan ihan pienellä annoksella ja tarkoituksena on houkutella oma hormonituotanto huippuun. Oksitosiinin myötä avatuminen lähti kunnolla käyntiin. Aluksi nojasin vain tyynyihin ja tehtiin miehen kanssa yhtä aikaa mahdollisimman rentoa, puheäänen korkuista ja sen alle laskevaa aaaaa-uuuuu -vokaaliparia, jotka resonoivat vatsan ja lantiopohjan seuduilla ja auttavat pitämään leuan rentona kivun lisääntyessä. Leuan ja lantiopohjan välillä on suora hermoyhteys, joten rennot kasvot auttavat raivaamaan tietä vauvalle, eikä tule turhaan kinnattua vastaan jännittämällä niitä lihaksia, joiden pitäisi antaa periksi.
Supistuskipujen lisääntyessä otettiin mukaan ilokaasu. Sen hengittäminen oli vokaalien tekemisen kanssa helppoa, sillä äänestä saa rytmin ja sisäänhengitykset ovat luonnostaan syviä ja pitkiä. Kun supistukset tihenivät ja muuttuivat voimakkaiksi, eristäydyin aika pitkälti omiin oloihini. Kuulin ja tajusin kyllä, mitä ympärillä tapahtui, mutta keskittyminen ja mielenkiinto kohdistuivat täysin siihen, että lantio rentoutuisi ja kohdunsuu aukeaksi ja että saisin vauvan ulos. Aika itsekkäät tunnelmat siis ja myös yllättävän käytännönläheiset.
Jossain vaiheessa kätilö pyysi nousemaan sängylle sisätutkimusta varten. Se tehtiin kyljellään maaten: 7,5 senttiä auki. Kivulias vaihe ei ollut kestänyt vielä erityisen pitkään (siinä ajattomassa tilassa, jossa kellolla ei ollut mitään merkitystä). Tässä vaiheessa mietin, tarvitsenko välttämättä puudutusta - mulla ei ollut erityisesti vastaan mitään kivunlievityksen muotoa. Mutta epiduraali ja spinaali saattaa joissain tilanteissa hidastaa supistusten toimintaa ja pitkittää synnytystä, ja lisäksi mua inhottaa ajatus selkärankaan pistelystä, joten koska avautuminen oli tapahtunut kohtuullisen nopeasti ja kipu oli jollain lailla hallinnassa (jatkuvasti vähennetyn) ilokaasun ja äänen avulla, päätin olla pyytämättä mitään lisää. Tuosta 7,5 cmstä ei mennyt kuin hetki, niin kätilö totesi (vähän hämmästyneen kuuloisena), että kohdunsuu on kokonaan auki ja saa alkaa ponnistaa.
Ponnistaminen olikin sitten aika eri tuntuista kuin avautuminen. Kun päälaki tuli näkyviin, tapahtui jälkeenpäin ajatellen erityisen huvittava juttu: kätilö sanoi, että päälaki näkyy, haluatko nähdä? Siis minä! Mieheni mukaan "En!" tuli aika napakasti
Nyt kun asiaa mietin, niin ehkä jos olisi ollut oikein turruttava puudutus, niin jollain peilillä kurkkiminen olisi konkretisoinut asiaa, mutta... kun mä tunsin ihan tarkalleen, että siellä sitä pungetaan, niin ei siinä mitään maisemia tarvinnut. Itse asiassa mä pidin kipujen alusta lapsen syntymään asti silmät melko pitkälti kiinni.
Ponnistamisen edetessä kätilö totesi, että tarttis vähän leikata tilaa. Eli juu, sain pienen haavan ja tikit. Tätäkin olin etukäteen pelännyt, mutta itse leikkaaminen ei tuntunut ollenkaan. Jälkeenpäin haavasta oli tietysti harmia noin viikon verran. Leikkaaminen teki sen verran tilaa, että ponnistukset tuottivat tuloksen. Todella erikoinen kokemus tuo, että kun pää syntyi, niin loppulapsi plumpsahti ulos sen kummemmitta vaivoitta. Ja sitten tuli parkaisu ja valtava huojennus. Synnytys kipuineen tosiaan loppui siihen, vaikka olihan siinä vielä jälkeisten vääntämistä ja vähän inhoja kohdun palautumisen paineluita, sekä tikkien ompelua. Niin joo, ja olin ajatellut käyttäväni synnytysjakkaraa, mutta päädyin ponnistamaan kyljellään sängyllä. Asentovalinnat olivat hyvin intuitiivisia läpi synnytyksen.
Vaikka teksti on pitkä, niin itse synnytys ei ollut: oksitosiinitipan laittamisesta kului 4,5 tuntia siihen, että lapsi oli ulkona, ja siitä ajasta ponnistusvaihe kesti reilut 20 min. Homma oli melkoista ruumiineritetouhua, mutta kokemuksena aika selkeä, tarkoitushakuinen (lapsi ulos!) ja joteski käytännönlaheinen. Kätilöstä oli erityisen paljon iloa ponnistusvaiheessa, siihen asti mentiin enemmän mun tunnelmien mukaan (asento, liikkuminen...). Kyllähän se siis teki kipeää, mutta kipu lisääntyi asteittain ja samalla synnytys eteni aika vauhdikkaasti, joten kipu säilyi jotenkin merkityksellisenä. Koko ajan pystyi uskomaan, että tämä johtaa johonkin. Äänen käyttö auttoi keskittymään ja tarjosi jotain tekemistä kivun ulkopuolelta. Lisäksi se tietysti toi miehen lähemmäs - loppupuolella ei todellakaan olisi keskusteltu yhtään mistään. Auttoi se miestä muutenkin osallistumaan ja hänen ei tarvinnut olla tumput suorana siinä traumatisoitumassa. Se tuossa tuli jälkeenpäin mieleen, että olisivat ne voineet keskustella suoraan miehenkin kanssa synnytyksestä, kun hän oli niin vahvasti läsnä ja apuna - ja joutui *näkemään* kaiken toisin kuin minä. Voi myös olla aika traumaattista katsella läheisen kipua, mutta onneksi oltiin sen verran valmistauduttu, että mies saattoi auttaa äänellä, liikuttelulla ja kuumavesipullolla (mun selän päällä). Eikä hän ilmeisesti kovin pahasti järkyttynyt kuitenkaan, kun synnytyksen kokonaiskesto pysyi aisoissa ja lopputulos on niin ihana <3 ja mun kuntokin oli heti synnytyksen jälkeen ok.
Kivunlievityksestä sen verran, että tää ei ole mikään sankaritarina. Toivoisin vain muistuttavani siitä, että ei synnyttäminen välttämättä niin hirveän ultimaattisen järkyttävää ole. Toisaalta moni asia menee varmasti erilailla kuin oli itse ajatellut, mutta itsekin voi vaikuttaa joihinkin juttuihin, kuten juuri tuohon rentouteen. Ja kaikkien kokemuksethan ovat yksilöllisiä - ja kätilöt tosi pro-porukkaa, joiden apuun voi hyvillä mielin turvautua.
Näin siis meillä, ei lähtenyt vauva luomuna alkuun eikä tullut luomuna uloskaan, mutta eipä sillä niin hirveästi ole enää väliä
Tsemppiä kaikille, älkää vain saako mitään ahdistuksia tästä jutusta ja jäämme jännityksellä odottamaan
Samirjan kertomusta varsin vauhdikkaasta toiminnasta!
Lallaa ja Pikkuinen 2vko2pvä
