V
"vieras"
Vieras
Pari vuotta sitten elämäni kuulosti varsin ihanalta.
Oli kaunis omakotitalo, kunnollinen aviomies, vakaa elämä. Kunnes kyllästyin. Olin tavoitellut nimenomaan tällaista unelmaa miettimättä sen tarkemmin, mitä minä itse todella haluan. Esimerkiksi aviomiehessäni ei ollut mitään vikaa - paitsi ettei hän ollut täydellinen juuri minulle. Elämämme oli kulisseista huolimatta ankeaa. Olin onneton, tuntui että tukehdun.
Pakkohan siinä oli erota. En kestänyt ajatusta, että heitän elämäni hukkaan, vaikka tuollainen elämä onkin monelle tavoittelemisen arvoista. Jotain olennaista kuitenkin puuttui:kiintymys, rakkaus, arvostus, intohimo, hyväksyntä. Elin elämääni "kämppiksen" kanssa, meillä ei ollut edes yhteisiä ystäviä, ei harrastuksia, ei kiinnostuksen kohteita, ei mitään.
Nyt olen totaalisen yksin. Olen epätoivoinen, sillä aika todella kuluu ja tuntuu, että tätä menoa jään ilman perhettä ja lapsia. Mieheltä en vaadi mahdottomuuksia, vain sen, että hänen kanssaan todella synkkaa ja että todella rakastan häntä. Sellaista miestä ei ole eteeni sattunut. Ihan ok -tapauksia kyllä, joukossa monia hyviäkin. Aina se "hyvä mies" ei vaan osu yksiin sen kanssa, mitä muita ominaisuuksia toivoisi.
En tiedä, elänkö loppuelämäni yksin. Toivon, etten katkeroidu. Totta kai mietin, että tein elämäni virheen kun luovuin vapaaehtoisesti kivasta elämästä. Toisaalta pitääkö elämässään tyytyä ihan ok -asetelmaan vai saako mielestänne elämältään vaatia hieman enemmän?
Oli kaunis omakotitalo, kunnollinen aviomies, vakaa elämä. Kunnes kyllästyin. Olin tavoitellut nimenomaan tällaista unelmaa miettimättä sen tarkemmin, mitä minä itse todella haluan. Esimerkiksi aviomiehessäni ei ollut mitään vikaa - paitsi ettei hän ollut täydellinen juuri minulle. Elämämme oli kulisseista huolimatta ankeaa. Olin onneton, tuntui että tukehdun.
Pakkohan siinä oli erota. En kestänyt ajatusta, että heitän elämäni hukkaan, vaikka tuollainen elämä onkin monelle tavoittelemisen arvoista. Jotain olennaista kuitenkin puuttui:kiintymys, rakkaus, arvostus, intohimo, hyväksyntä. Elin elämääni "kämppiksen" kanssa, meillä ei ollut edes yhteisiä ystäviä, ei harrastuksia, ei kiinnostuksen kohteita, ei mitään.
Nyt olen totaalisen yksin. Olen epätoivoinen, sillä aika todella kuluu ja tuntuu, että tätä menoa jään ilman perhettä ja lapsia. Mieheltä en vaadi mahdottomuuksia, vain sen, että hänen kanssaan todella synkkaa ja että todella rakastan häntä. Sellaista miestä ei ole eteeni sattunut. Ihan ok -tapauksia kyllä, joukossa monia hyviäkin. Aina se "hyvä mies" ei vaan osu yksiin sen kanssa, mitä muita ominaisuuksia toivoisi.
En tiedä, elänkö loppuelämäni yksin. Toivon, etten katkeroidu. Totta kai mietin, että tein elämäni virheen kun luovuin vapaaehtoisesti kivasta elämästä. Toisaalta pitääkö elämässään tyytyä ihan ok -asetelmaan vai saako mielestänne elämältään vaatia hieman enemmän?