V
"vieras"
Vieras
Olen ollut vakavasti masentunut ensimmäisen lapsen loppuraskaudesta aina kunnes lapsen ollessa 9kk hain ammattiapua. Sain välittömästi erittäin hyvän terapeutin ja lääkitys aloitettiin. Elämä muuttui parissa kuukaudessa helvetistä taivaalliseksi. Sain jopa käytyä läpi joitakin elämäni kipukohtia ja tunsin kuinka palasin takaisin elämään. Viime kesä - 7kk siitä kun kävin aallonpohjalla - tunsin, että elämä on minun. Perhe-elämä oli ihan ok, mutta sain oman elämäni takaisin ja pääsin toteuttamaan itseäni. En ollut enää näkymätön "vaan kotiäiti" olin aivan oma yksilöni ja sain osakseni huomiota eri puolilta. Pääsin takaisin kiinni seurapiirielämään ja nautin suunnattomasti. Lääkärin kanssa keskustelimme ja tulimme siihen tulokseen, että lääkitys voidaan purkaa, koska voin niin hyvin. Lääkitystä alettiin hitaasti purkamaan ja odotin innolla sitä, että 2 kuukauden jälkeen pääsisin elämään ilman lääkitystä.
Sitten syyskuun alussa sain tietää olevani raskaana - ei mitenkään suunniteltu vaan täysi vahinko. Emme mieheni kanssa olleet harrastaneet seksiä 5kk ennen tuota yhtä kertaa, joten ehkäisyä en ollut jaksanut pitää yllä. Jopa tuo kerta oli sellainen "kai sitä seksiä pitäisi suhteessa olla". Ensiksi oli hyvä fiilis. Ajattelin, että kyllä pari lasta tässä hyvin menee. Aloin suunnitella tulevaa raskautta ja lastentarvikkeita. Mietin valmiiksi koska raskaudesta kerrottaisiin ja se oli jännittävää.
Kolmisen viikkoa sitten alkoi tuntua todella pahalta. Taloudellisesti tilanteemme muuttui ja huomasimme, että meidän budjetti on kireämpi kuin mitä monella muulla meidän tilanteessa. Pinna on kireällä ja jokainen hetki muistuttaa siitä kuinka meillä ei ole edes varaa sellaiseen ruokaan kuin mitä haluaisimme syödä - tällä hetkellä elämme köyhyysrajan alapuolella, vaikka sitä ei ulospäin meistä huomaa - meillä on hurjan hyvät kulissit. Nyt vakavasti etsitään jo paikallista leipäjonoa, johon hävettää mennä, mutta jos sitä haluaa syödä edes jotain on sinne mentävä itseään nöyryyttämään. Tämä viikko on ollut todella haasteellinen. Alkuviikosta eräs sukulainen tuli purkamaan omaa pahaa mieltään minulle. Olin niin väsynyt, että kerroin hänelle ettei meillä nyt niin kamalan hyvin asiat ole, mutta hän vain jatkoi ja kaatoi koko oman pahanolon niskaani. Muutakin "kivaa" on tapahtunut. Minut valittiin vastentahtoisesti erääseen luottamustehtävään ja riitelin naapurin kanssa verisesti, joten nyt tekisi mieli muuttaa aivan muualle. Lääkitykseni purkaminen tuli myös tiensä päähän, joten tänään olen neljättä päivää ilman lääkitystäni. Minulla on aivan kamala olo. On aistiharhoja, mieli on aivan musertunut ja vaan itken enkä saa tehtyä yhtään mitään. Kotimme onkin sen näköinen. Ei vaan ole energiaa tehdä yhtään mitään. Mutta en myöskään voi nukkua, sillä painajaiset ovat aivan kamalia. Olen täysin yksin eikä ketään jolle olostani kertoa. Mieheni ei halua kuunnella, hän sanoo, että ei voi velloa surussa vaan pitää katsoa eteenpäin. Hyvähän se on sellaisen puhua joka ei ole masentunut eikä ilmeisesti ymmärrä miltä minusta tuntuu. Minulla ei ole yhtäkään ystävää lähellä, lähin asuu 400km päässä eikä tunnu oikeudenmukaiselta hänelle soittaa ja kaataa kaikkea tätä "paskaa" hänen niskaansa. Vanhemmilleni en halua kertoa, koska en halua heiltä sääliä ja jotain puhetta siitä kuinka "kaikilla nyt menee vähän huonosti, mutta kyllä se siitä!".
Ensi viikolla on ensimmäinen ultra ja tarkoituksena oli alunperin kertoa raskaudesta saman päivän iltana kahvitellen sukulaisten kanssa. Nyt ei tee ollenkaan mieli kertoa koko raskaudesta. En voi valehdella ja sanoa olevani onnellinen tästä kun en ole. Oikeastaan luulen kuitenkin tuon asenteen vain olevan sellainen suojakeino. Pelkään nimittäin, että lapsella ei ole kaikki hyvin. Minulla ei ole ollut lähes minkäänlaisia raskausoireita. Viime raskaudessa voin pahoin ympäri vuorokauden ensimmäiset kuukaudet. Pelkään niin, että lapsi on sairas tai kuollut, joten varmasti siis välitän, mutta en vaan jaksa edes ajatella miltä tuntuisi joutua käymään läpi abortti näillä viikoilla jos lapsi olisi esimerkiksi vaikeasti vammainen. Ei minulla olisi siihen sydäntä, mutta ei minulla/meillä ole resursseja erikoislapsen hoitoonkaan. Jo nyt on tiukkaa yhden täysin terveen ja iloisen lapsen kanssa! Tunnen itseni niin huonoksi äidiksi kaikilla tasoilla. Kun en pysty piilottamaan kyyneleitä vaan lapseni näkee minun itkevän tekee vaan kipeämpää. Ei lapsen pitäisi nähdä äitiään tässä kunnossa. Tahtoisin olla se iloinen pullantuoksuinen menestyvä äiti ja nainen jota joskus olen ollut.
Tuntuu kuin vapaapudotus olisi juuri alkanut ja kohta tömähdän rotkon pohjalle täysin rikki revittynä. Pelottaa, suututtaa ja ahdistaa.
Sitten syyskuun alussa sain tietää olevani raskaana - ei mitenkään suunniteltu vaan täysi vahinko. Emme mieheni kanssa olleet harrastaneet seksiä 5kk ennen tuota yhtä kertaa, joten ehkäisyä en ollut jaksanut pitää yllä. Jopa tuo kerta oli sellainen "kai sitä seksiä pitäisi suhteessa olla". Ensiksi oli hyvä fiilis. Ajattelin, että kyllä pari lasta tässä hyvin menee. Aloin suunnitella tulevaa raskautta ja lastentarvikkeita. Mietin valmiiksi koska raskaudesta kerrottaisiin ja se oli jännittävää.
Kolmisen viikkoa sitten alkoi tuntua todella pahalta. Taloudellisesti tilanteemme muuttui ja huomasimme, että meidän budjetti on kireämpi kuin mitä monella muulla meidän tilanteessa. Pinna on kireällä ja jokainen hetki muistuttaa siitä kuinka meillä ei ole edes varaa sellaiseen ruokaan kuin mitä haluaisimme syödä - tällä hetkellä elämme köyhyysrajan alapuolella, vaikka sitä ei ulospäin meistä huomaa - meillä on hurjan hyvät kulissit. Nyt vakavasti etsitään jo paikallista leipäjonoa, johon hävettää mennä, mutta jos sitä haluaa syödä edes jotain on sinne mentävä itseään nöyryyttämään. Tämä viikko on ollut todella haasteellinen. Alkuviikosta eräs sukulainen tuli purkamaan omaa pahaa mieltään minulle. Olin niin väsynyt, että kerroin hänelle ettei meillä nyt niin kamalan hyvin asiat ole, mutta hän vain jatkoi ja kaatoi koko oman pahanolon niskaani. Muutakin "kivaa" on tapahtunut. Minut valittiin vastentahtoisesti erääseen luottamustehtävään ja riitelin naapurin kanssa verisesti, joten nyt tekisi mieli muuttaa aivan muualle. Lääkitykseni purkaminen tuli myös tiensä päähän, joten tänään olen neljättä päivää ilman lääkitystäni. Minulla on aivan kamala olo. On aistiharhoja, mieli on aivan musertunut ja vaan itken enkä saa tehtyä yhtään mitään. Kotimme onkin sen näköinen. Ei vaan ole energiaa tehdä yhtään mitään. Mutta en myöskään voi nukkua, sillä painajaiset ovat aivan kamalia. Olen täysin yksin eikä ketään jolle olostani kertoa. Mieheni ei halua kuunnella, hän sanoo, että ei voi velloa surussa vaan pitää katsoa eteenpäin. Hyvähän se on sellaisen puhua joka ei ole masentunut eikä ilmeisesti ymmärrä miltä minusta tuntuu. Minulla ei ole yhtäkään ystävää lähellä, lähin asuu 400km päässä eikä tunnu oikeudenmukaiselta hänelle soittaa ja kaataa kaikkea tätä "paskaa" hänen niskaansa. Vanhemmilleni en halua kertoa, koska en halua heiltä sääliä ja jotain puhetta siitä kuinka "kaikilla nyt menee vähän huonosti, mutta kyllä se siitä!".
Ensi viikolla on ensimmäinen ultra ja tarkoituksena oli alunperin kertoa raskaudesta saman päivän iltana kahvitellen sukulaisten kanssa. Nyt ei tee ollenkaan mieli kertoa koko raskaudesta. En voi valehdella ja sanoa olevani onnellinen tästä kun en ole. Oikeastaan luulen kuitenkin tuon asenteen vain olevan sellainen suojakeino. Pelkään nimittäin, että lapsella ei ole kaikki hyvin. Minulla ei ole ollut lähes minkäänlaisia raskausoireita. Viime raskaudessa voin pahoin ympäri vuorokauden ensimmäiset kuukaudet. Pelkään niin, että lapsi on sairas tai kuollut, joten varmasti siis välitän, mutta en vaan jaksa edes ajatella miltä tuntuisi joutua käymään läpi abortti näillä viikoilla jos lapsi olisi esimerkiksi vaikeasti vammainen. Ei minulla olisi siihen sydäntä, mutta ei minulla/meillä ole resursseja erikoislapsen hoitoonkaan. Jo nyt on tiukkaa yhden täysin terveen ja iloisen lapsen kanssa! Tunnen itseni niin huonoksi äidiksi kaikilla tasoilla. Kun en pysty piilottamaan kyyneleitä vaan lapseni näkee minun itkevän tekee vaan kipeämpää. Ei lapsen pitäisi nähdä äitiään tässä kunnossa. Tahtoisin olla se iloinen pullantuoksuinen menestyvä äiti ja nainen jota joskus olen ollut.
Tuntuu kuin vapaapudotus olisi juuri alkanut ja kohta tömähdän rotkon pohjalle täysin rikki revittynä. Pelottaa, suututtaa ja ahdistaa.
