Heippa kaikki!
Ketjun otsikko oli niin osuva ja vetoava
että oli pakko kirjoittaa! Meillä on hoidot tauolla. Lopetimme ekan IVF-hoitomme tavallaan kesken (siis piikityksiä en ehtinyt aloittaa) kun totesimme, että ei näin voi jatkua, kun parisuhde on ihan hajalla! Se oli elämäni vaikein päätös, mutta jälkeenpäin se on tuntunut oikealta. Tämä tapahtui siis maalis-huhtikuun taitteessa. Nyt alkaa tuntua, että pikkuhiljaa suhdekin alkaa muuttua, parantua. Ja ylihuomenna lähdetään kahdestaan lomalle ja olemaan ihan vain toinen toisiamme varten. Se tuntuu NIIIIIN tärkeältä! Tärkeämmältä kuin vauva - vaikka me molemmat sitä maailman eniten toivommekin.
Meillä syynä tappeluihin, riitoihin, kaikkeen on mun mielestä miehen alkoholinkäyttö. ...siis mun mielestä! Mutta jossain vaiheessa ymmärsin, että kyllähän sille alkoholinkäytöllekin joku syy on?!? Mieheni paha olo. Meillä tilanne on nimittäin niin päin, että miehelleni meidän lapsettomuutemme on kovempi suru ja tuska kuin minulle. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö itse surisi ja itkisi asiaa - useinkin - mutta olen jollain kumman tavalla osannut käsitellä asiaa ja vatvoa sitä ja keskustella siitä. Se ei ole minulle enää mörkö. Miehelleni tilanne on ollut raskaampi!
Enni kirjoitit viestissäsi, että itse olet lopettanut alkoholinkäytön kokonaan, syönyt vitamiineja jnejne mutta mies ei tee mitään. En tiedä mikä tilanne teillä on, että mistä lapsettomuutenne johtuu. Mutta meille eräs hyvin arvostettu ja luotettava lapsettomuuslääkäri sanoi ennen joulua, että toki tupakanpolton tai alkoholinkäytön lopettaminen auttaa esim miehen siittiöihin pienessä mittakaavassa, mutta todellisuudessa ne muutokset ovat hyvin marginaalisia! Eli mies ei juurikaan pysty itse omiin siittiöihinsä vaikuttamaan. Niiden määrä ja laatu vaihtelee samaan tapaan kuin sää. Joinain päivinä sataa, toisina paistaa aurinko. Tuota lääkärinlausuntoa ennen ja vähän sen jälkeenkin syytin mielessäni (ja joskus varmaan ääneenkin) miestäni, kunnes ymmärsin, että asia ei muutu miksikään syyttelemällä. Päin vastoin. Siitä tulee vain paha mieli molemmille. On syy sitten naisessa tai miehessä, molemmissa tai ei-kummassakaan, niin lapsettomuus on kuitenkin yhteinen suru ja yhteinen tuska!
Ja ainakin oman mieheni kohdalla huomasin, että kun valitsinkin parisuhteen hoitojen jatkamisen sijaan (tai siis valinnallani osoitin, että parisuhde on minulle tärkeämpi kuin lapsi) niin jo tuo valinta vähensi riitojamme, nosti molempien arvostusta toista kohtaan! Vasta silloin tuli edes mieleeni, että mieheni saattoi kuvitella, että lapsi olisi minulle tärkeämpi kuin hän. Tuollainen "pikkuseikka" saattaa jäädä huomaamatta kaikkien hoitojen tiimellyksessä meillä jokaisella.
Tulipas kirjoitettua pitkästi! Mutta siis pointtini oli se, että TIEDÄN TODELLAKIN TUON TUNTEEN, kun laukku on pakattu ja ovi pamahtaa takana. Mutta SILTI sanon, että KOETTAKAA RAKKAAT KOHTALONTOVERIT JAKSAA! Ainakin omasta kokemuksesta se anteeksi antaminen ja vielä kerran yhdessä yrittäminen kannattaa aina!
