Mun on vaikee kirjottaa sitä syytä kun se on mun päässäkin niin sekavana rykelmänä. Mutta yritän.
Olin koko raskauden ajan sitä mieltä, että en todellakaan vaadi isyyden selvitystä.
Noh, lapsi syntyi ja olin edelleen samaa mieltä kuin raskaanakin, en vaadi.
Lapsi kasvoi ja alkoi hymyilemään jne mitä kaikkee siinä tapahtuukin, mun rakkaus lasta kohtaan kasvoi. Aloin miettimään, että mitä jos lapseni ei vaikkapa uskalla kysyä multa isästä ja isää ei ole edes papereissa ja lapsi vaikkapa luulee, että minä en edes itsekään tiedä tai ole varma kuka hänen isänsä on.
Pystyin sieluni silmin näkemään lapseni jossain alikulkutunnelissa muiden teinien kanssa ja miettimässä siellä yhdessä mikä on todellisuudessa lapseni isyyden laita.
Sitten mietin, että mitä jos lapseni tietäisi isänsä nimen ja ottaisi isään ja muihinkin sukulaisiin yhteyttä ja sieltä sanottaisiin, että ei todellakaan ole meidän sukua.
Ja mun mielestä on helpompi pitää isä-asia lapsen kanssa selvänä ja sellaisena asiana, että siitä on helppo puhua, jos isä on ihan virallisestikin isä vaikka ei lastaan ikinä edes tapaisi. Jotenkin tuntuu, että mulla on enemmän oikeus vastata lapsen kysymyksiin isästä jos isä on virallisestikin isä.
Ihan hirveesti oon miettiny kaikenlaista, tosi paljon. Vaikee edes lonkalta lähtee niitä syitä selkeästi sanomaan, oon niin tunteella tän päätöksen kuitenkin tehnyt.
Päätös on kyllä mielestäni järkeväkin, ihan tulevaisuuttakin ajatellen.
Tunnen myös itse ihmisiä joiden isä ei ole (aluksi) osallistunut lapsen elämään.
Yhtä ei ole tunnustettu, muut on. Kaikki heistä ovat kehoittaneet vaatimaan isyydentunnustuksen. Ei sullekaan varmaan mitään haittaa siitä tunnustuksesta olisi ollut vaikka et sitä kaipaakaan? Sinänsä sun tilanne ei ole suoraan vertailukelpoinen, koska isäsi on kuitenkin paljon enemmän isä kuin isä paperilla, vaikkei edes paperilla ole.
Joo ja sekavaa, mutta lisäkysymyksiä saa esittää jos oli liian epäselvää.