Neuvoja miehet! (ja naiset)

[Hajoava vaimo]

Takana 10 v seurustelua ja 5 vuotta avioliittoa. Minä olen toivonut lasta jo useita vuosia ja mieheni on ollut asiaan suostuvainen. Ennen naimisiin menoa puhuimme lapsista ja olen kaikkien näiden vuosien aikana saanut sellaisen käsityksen, että mieheni pitää paljon lapsista, pitää mielellään sukulaisten lapsia sylissään ja lepertelee jne. Koko ajan hän on luvannut, että lapsen hankimme kun aika on oikea. Kun lasta ei alkanut kuulua vuosien yrityksistä huolimatta, otin yhteyttä lapsettomuusklinikkaan. Tutkimuksissa selvisi, että todennäköisin syy lapsettomuuteen on miehen huonolaatuinen sperma. Itse olen ollut hyvin surullinen omasta ja mieheni puolesta, mieheni taas ei ole näyttänyt juurikaan reagoivan asiaan vaikka olen yrittänyt siitä puhua. Kävimme kerran lapsettomuushoidoissakin mutta mieheni lähinnä suuttui asiasta. Koen, että en saa häneltä tarpeeksi tukea ja yhtäkkiä hän on sitä mieltä, ettei lasta oikeastaan haluaisikaan. Hän vetoaa hoitojen hankaluuteen ja hintaan ja siihen, ettei kestä suruani ja äidinvaistoani. Itse rakastan miestäni yli kaiken ja haluaisin vain rakkaudentäyteisen avioliiton ja lapsen hänen kanssaan. Mieheni kokee, ettei hän riitä minulle ja sanoo, että kadun ennenpitkää sitä, että en ole etsinyt parempaa miestä. Olen kuulemma liian vaativainen kun haluan niinkin normaalin asian kuin oman perheen!!

Tätä veivaamista on jatkunut jo yli vuoden, olen yrittänyt maanitella miestäni klinikalle ja hän olisi siihen hieman vastahankaan suostunutkin. Minusta molempien pitäisi kuitenkin olla hoidoissa 100% mukana toisiamme tukien. En suostu siihen, että itsekseni juoksisin hoidoissa ja mies loisi silläaikaa uraansa. Meillä molemmilla on kiinnostavat työpaikat ja talous ok, elämässä on paljon sisältöä mutta ei lasta jota kaipaan eniten.

En tajua miksi mies kosi ja halusi koskaan mennä kanssani naimisiin kun tiesi perhetoiveeni!!! Miehen ailahtelevainen ja epälooginen käytös saa minut masentuneeksi. Nykyisin hän viihtyy entistä paremmin työporukoissaan ja on ollut öitä pois kotoa. Koen, että hän on pettänyt minut kun ei selkeistä lupauksistaan huolimatta haluakaan panostaa liittoomme ja lapsen saamiseen!!

Voiko lapsettomuus sammuttaa rakkauden miehen puolelta? Miksi hän ei enää rakasta minua vaikka syy lapsettomuuteemme on hänessä? Itse olisin ollut valmis työskentelemään lujasti liittomme eteen mutta en näe siinä mitään järkeä enää kun miehen huomio on jo muualla.

Voisiko joku viisas neuvoa? Tahtoisin vaan ymmärtää enneku pakkaan laukkuni.

 

[OmituinenOtus]

en osaa neuvoa mutta tuli heti mieleeni että oletko ajatellut kuinka suuri kriisi miehellesi on voinut olla se että syy lapseettomuuteen on hänessä..

on ehkä aika tyypillistä miestä todeta muka ettei olisi lasta halunnutkaan...

ethän syyllistä miestäsi.

:hug: molemmille

 

[taustalla]

Auttaisiko lukea muiden tarinoita tältä keskustelupalstalta: www.simpukka-yhdistys.fi

 

[miikuli]

hei "hajoava vaimo! Tunnistan miehesi käytöksessä jotakin tuttua. Luin juuri päiväkirjaani, johon olin kirjoittanut tuntemuksiani vuosi sitten. Siinä surin ja ihmettelin sitä, miksi mieheni ei halua koko lastenhankinnasta edes puhua, vaikka oli "suostunut" olemaan ilman ehkäisyä jo vuoden. Koskaan hän ei halunnut puhua tulevaisuudestamme tai miettiä edes leikkimielisesti mitä nimiä antaisimme lapsille tms. Hän on muutenkin aika sulkeutunut persoonallisuus, joten kahdeksan vuoden yhdessäolon jälkeenkään en voi sanoa tuntevani häntä oikein kunnolla. Mieheni suostui kuitenkin hoitoihin, joskaan hän ei niistä oma-aloitteisesti koskaan halunnut puhua.

Tilanne muuttui tänä keväänä, kun tulin hoitojen tuloksena raskaaksi ensimmäisen kerran. Sain mieheni mukaan esim. juuri tällaisiin nimipohdintoihin jne. Raskaus meni kuitenkin kesken 11+6. Tämä oli käännekohta. Mieheni oli mukana sairaalassa kun minulle tehtiin lääkkeelinen tyhjennys. Hän seisoi konkreettisesti rinnallani, hieroi selkääni ja tuki käsipuolesta vaeltaessamme sairaalan käytäviä, jotta saisin sikiön syntymään. Vasta tässä hänelle ilmeisesti kirkastui mitä naiselle merkitsee olla raskaana. Omista tuntemuksistaan hän ei osaa syvällisesti puhua, mutta itku on paljastanut myös hänen surunsa. Hän on ollut myös 100% tukenani myös tämän km:n jälkeisen ajan. Nyt yritämme uusilla hoidoilla. Mieheni on jotenkin avautuneempi, ja tämä tapahtumasarja yhdisti meitä ennen kokemattomalla tavalla. Lähennyimme ja ystävystyimme uudella tavalla.

Uskon, että tuo haluttomuus puhua lapsista tai hoidoista tms. johtuu juuri siitä, että mies saattaa syyllistää itsensä ja kokea itsensä epämiehekkääksi, "kun ei kykene jatkamaan sukua." Tämähän on perinteisesti ja kulttuurillisesti ollut miehen yksi päätehtävistä. Mies saattaa myös tosiaan pelätä, että puoliso jättää hänet ennen pitkää, mikäli hän ei pysty täyttämään puolisonsa toiveita. Ei auta kuin olla kärsivällinen, puhua omista tunteista ja yrittää rohkaista miestä. Missään nimessä ei kannata edes suutuspäissään väläytellä "täähän on sun vika". Meillä ainakin auttoi se, että tyydymme siihen, että molemmissa on vikaa, koska raskaaksitulo on niin vaikeaa. Ja voihan se olla tottakin, koska mitään syytä ei kummastakaan selkeästi ole löytynytkään.

Ei tästä varmasti juuri apua ollut, mutta voimia toivon teille joka tapauksessa!

 

[Hajoava vaimo]

Kiitokset! Miehen "oireet" kuulostavat hyvinkin tutuilta. Ei osaa suunnitella tulevaa, istuu mörököllinä eikä osaa puhua asiasta edes parhaan kaverinsa kanssa.

Mieheni on aiemmin puhunut lapsista, nimistä jne. mutta ongelman selvittyä hän on sulkeutunut ja suunnannut mielenkiintonsa toisaalle. Olisi helpompaa erota ja jättää kaikki jos ei rakastaisi näin paljon kaikesta huolimatta!!!

Terapiaan mies ei suostu enkä tiedä miten saisin hänet hoitoihin kun pakottaakaan ei voi. Pääni on sekaisin ja olo todella onneton....

Mielestäni en ole häntä syyllistänyt mutta onhan se hänelle rankkaa kun vaimo itkee eikä muutu onnelliseksi vaikka hän mitä tekisi. :'(

 

[taustalla]

Ihan sama tilanne meillä, paitsi emme edes tiedä, kummassa sitä vikaa on.
Tilanne on jatkunut jo monta vuotta samanlaisena. Tänä keväänä peruutin ensikäynninkin ajan miehen vastustuksen vuoksi.
Miehillä ehkä puuttuu se vertaistuki, mitä naisilla on. Naiset uskaltavat puhua lapsettomuudesta,miehet taas salaavat sitä, koettavat jatkaa eteenpäin.
Meillä se tilanne meni sitten niin, että itkut on nyt asian suhteen itketty.
Olen lopettanut suremisen ja me jatkamme elämäämme, ilman tutkimuksia ja hoitoja. Toista ei voi pakottaa ja minä en taas halua erota asian takia.
Koen, että lapsella on oikeus olla haluttu tähän maailmaan kummankin vanhemman puolelta.
Ehkä mies pohjimmiltaan on myös tyytyväinen siitä,että saa mahdollisuuden kieltäytyä isyydestä. Sitä kun ei monilla miehillä edes ole. Kun on niitä ehkäisyongelmia, joita meillä ei ilmeisesti "onneksi" ole.