Naisilla naksahtaa kun tulee äidiksi?

[lapseton]

Laitanpa viestini tännekin, koska "vauvahaaveet" palstalla suositeltiin..

Otsikko on hiukan provosoiva, mutta ehkä herättää paremmin keskustelua..

Olen kuullut usein miesten suusta, että lähes kaikilla naisilla napsahtaa, kun lapsi syntyy. Äiti ryhtyy omasta halustaan "yksinhuoltajaksi" - paapoo lasta yksin, ei anna miehen osallistua, unohtaa miehen ja parisuhteen hoitamisen kokonaan etc. Kuulostaa siis todella julmalta parisuhteen kannalta, vaikka lapsen syntymä kuuluisi olla yhdistävä ja onnellinen asia. Ymmärrän kyllä, että koko oma maailma ja ajattelutapa muuttuu näin suuren muutoksen vuoksi, mutta täytyykö sen tosiaan olla negatiivinen asia parisuhteelle?

Kertokaahan nyt kokemuksianne - varsinkin miehet! Uskallanko koskaan ryhtyä äidiksi, jos mullakin näin naksahtaa?

 

[naksupää-äippä]

Minulla 2 alle 3-vuotiasta lasta ja saan kuulla muuttuneeni itsekkääksi, kun käytän kaiken aikani muksujen perässä ravaamiseen. Mies on isyyden myötä muuttunut sanojensa mukaan positiivisesti ja minä en äitiyden myötä kuin vain negatiivisesti.Luulen että kyse on vain siitä, että mies ei kestä sitä että ei ole enää jatkuvan huomion kohde..lapset tulevat ensin.

Mies haluaa osallistua, mutta on yksinkertaisesti monesti helpompaa tehdä itse kuin käskeä miestä tekemään jotain, kun hän ei omasta aloitteestaan osaa lastenhoitohommiin ryhtyä.
Elo pienten lasten kanssa todella pistää parisuhteen koetukselle ja joka viikko saa miettiä koskahan sitä joutuu jäämään yksinhuoltajaksi...ihanaa, sitähän kaikki äidit varmasti "haluavat". No jos tästä selvitään niin ehkä sitten joskus on taas aikaa parisuhteen huoltamiseen vai onko silloin jo liian myöhäistä?

 

[Allekirjoitan!]

kyllä se jotenkin noin menee, mutta tää on ihan psykologinen juttu josta luin jo aikaisemmin. äidiksi tuleminen voidaan rinnastaa rakastumiseen. Kun rakastuu kaikki ajatukset ja elämä pyörii rakkauden kohteen ympärillä ja sama juttu nyt lapsen kanssa. En tosin allekirjoita sitä että omisin lapsen jne. mutta tavallaan mies on tässä rakkaussuhteessa se ulkopuolinen, kolmas pyörä. ei rakastuneenakaan jaksa löytyä kiinnostusta kolmanteen osapuoleen, minulla ainakaan. Mutta tämä kuulemma menee ohi tai ilmiö ainakin lievenee, kun lapsi hieman kasvaa.. toivotaan. eipä tämä mitään herkkua parisuhteelle ole.

 

[Janson79]

Jos asia hirvittää jo etukäteen, ei ehkä kannatakaan hankkia lapsia, koska äiti nimenomaan aivan biologisista syistä "rakastuu" lapseen, kuten edellä on kuvattu. Vauvaperheen elämä on myös paljon rankempaa kuin lapsettoman aikuisen parin (koska vapaa-aikaa ei juuri ole ja yöllä joutuu heräilemään), joten parisuhde on todellakin koetuksella. Jos koetuksesta yhteisvoimin selvitään, on suhde sitten sitäkin vahvempi! Kyllä sitä miestäkin tietysti yrittää ottaa huomioon, mutta vauvan tarpeet tulevat kyllä ykkösenä, ja niin sen pitää minusta ollakin. Sen verran minä yritän hellittää tosin, että mieskin saa olla ihan täysipainoisesti isä, eli hoitaa lasta itsekseen ilman minun ohjeita ja neuvoja

 

[Aioli]

Toivottavasti ne miehet, jotka puhuvat yhteisen lapsen kantaneen, synnyttäneen ja imettäneen naisen kilahtaneen, puhuvat huumorilla. Ei ole mikään walk in the park hormonimyrskyineen. Tuntuisi inhottavalta jos oma kumppani vähättelisi sitä ja suhtautuisi pilkallisesti siihen myllerrykseen, mitä kropassa ja päässä tapahtuu lapsen myötä.

Parisuhde muuttuu väistämättä, kun lapsi syntyy. Kenellä mitenkin ja missäkin määrin, mutta muuttuu silti. Ehkä se on yllätys joillekin tuoreille isille? Paljon helpottaisi jos ymmärrettäisiin, että aika aikaansa kutakin. Alussa äidillä ja vauvalla voi olla tiivis symbioosi ja jonkun mielestä se on sitten kai "naksahtamista". Se voi olla voimakas vaihe, mutta silti vaan vaihe. "Hormonikilahdus" ja hoivavietti on luonnon tapoja varmistaa pikkuisen hyvinvointi. Sehän on miehen oman jälkeiläisen parhaaksi, joten ehkä sen oman egon voisi laittaa hetkeksi hattuhyllylle. Tilanne tasaantuu aikanaan. Jos ei tätä ymmärrä ja kestä, niin musta on itse epäkypsä. Pitääkö naisen olla se, joka tilanteessa kuin tilanteessa venyy kaikkien muiden tarpeiden mukaan. Sopeutuu juuri ympäristölle sopivalla tavalla vauvaan ja äitiyteen, hoivaa ja miellyttää entiseen tapaan miestään ja mitä vielä...

No joo... tällasia mietteitä tällä kertaa. Kilahduksen pelossa en jättäisi lapsia tekemättä. Voihan se olla aika hurja keikka, mutta mitäpä elämässä saa ja kokee jos pelkää muutoksia.

 

[miskiina-]

Minä en allekirjoita "naksahtamista". Tosin kerettiin olla melkein 10 vuotta kahdestaan ennen lasta, niin ei sitä noin vain toista nurkkaan heitetä. Meillä mies hoiti synnytyksen jälkeen vauvaamme lähes yksin useamman viikon, sillä olin synnytyksestä niin kipeä, joten ei ole sittemminkään ravinnut patistella.
Minä en myöskään rakastunut vauvaamme päätä pahkaa, vaan pikku hiljaa tutustuimme häneen yhdessä ja nyt voimme sanoa kun hän on kohta vuoden, että tyttö on totisesti lujittanut suhdettamme entisestään. Lapsemme on 1kk ikäisestä lähtien ollut 1-2krt mummilla yöhoidossa, jotta saamme säännöllisesti omaa aikaa.
Tuo "naksahtaminen" tapahtuu aina mielestäni tietylle ihmistyypille. Omassa kaveripiirissänikin sen huomaa tietynlaisiat ihmisistä tulee hieman yliampuvia ylipaapovia yliäitejä ja toiset taas voivat kohdata elämän suurimman muutoksen huomattavasti realistisemmin ja pystyvät yhdistämään sekä uuden, että vanhan elämänsä ongelmitta.

 

[Janson79]

Tuo "naksahtaminen" tapahtuu aina mielestäni tietylle ihmistyypille. Omassa kaveripiirissänikin sen huomaa tietynlaisiat ihmisistä tulee hieman yliampuvia ylipaapovia yliäitejä ja toiset taas voivat kohdata elämän suurimman muutoksen huomattavasti realistisemmin ja pystyvät yhdistämään sekä uuden, että vanhan elämänsä ongelmitta.

Olisi hyvin mielenkiintoista tietää, mikä on tämä ihmistyyppi, johon viittaat (siis sen lisäksi, että ne ovat vähän sinua itseäsi huonompia ihmisiä), sillä minä kyllä voin ihan suoraa myöntää, että vauvan syntymän jälkeen parisuhde on joutunut kovalle koetukselle, osittain siksikin, että vauvasta on tullut se tärkein. Mutta hienoa, että saatat tuntea tästä asiasta ylemmyydentuntoa.

Minä olin mieheni kanssa 12 vuotta ennen vauvan syntymää, ja varmaankin juuri siksi elämänmuutos kouraisi meitä niin syvältä. Kaikki vanhat juttumme ja rutiinimme menivät uusiksi.

Itse asiaan vielä sen verran, että minusta Aioli puhui hänkin asiaa. Eli kukapa meistä haluaisi miehen, joka puhuu vaimostaan ulkopuolisille tuohon sävyyn? Ehkäpä tukea suuressa elämänmuutoksessa mielummin? Eli eivät taida tuollaiset miehen kovin aikuismaisesti suhtautua vauvaan. Itse en ole kyllä tuttavapiirissä törmännyt tuollaisia puhuviin, onneksi.

 

[helsu]

EN OLE NAKSAHTANUT! Mies johon rakastuin 11 vuottaa sitten on edelleen minulle se rakas, lapsia rakastamme yli kaiken tietenkin, mutta rakkaus mieheeni on ihan eri juttu, hän on se rakas kumppani, elämäni mies edelleen ja meillä on nyt YHDESSÄ perhe. Olen 29v. ja lapset ovat 6, 4 ja 1v. ja ilolla hankittu ja odotettu. Mutta miehen kanssa vietämme aikaa kaksin mahd. paljon, vaikka olen kotiäiti=). Enkä neuvo häntä, hän on ollut isänä lapsille alusta asti ja hyvin osaa isä olla, jos ei osaisi niin tärkeää olisi opetella lasten kannalta, kyllä lapsi tarvitsee myös isän jos mahdollista.
Ihmettelen äiti ystäviäni jotka ovat hirveen ikävissään jos jättävät lapset esim. isovanhempien hoivaan ja menevät viettämään miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa. " mietin vaan koko ajan lapsia"- lausahdus saa minut säälimään miestä ja ihmettelemään että miksi ei tämä nainen herää ja hanki elämää, ihan oikeasti pitää osata nauttia niistä hetkistä kun voi olla kaksin tai joskus mennä jonnekin yksin, lasten kanssa saa olla niin paljon ja rakkautta saa tarpeeksi, vaikka joskus hengähtää tai viettää yhteisiä hetkiä miehen kanssa. Pitäisi muistaa että parisuhteen hoitaminen ei missään tapauksessa ole lapsilta pois, päinvastoin kun isä ja äiti rakastavat toisiaan intohimoisesti juuri silloin lapsilla on hyvä ja turvallista olla. Muistan itsekin kun äitini ja isäni halivat ja suukottivat, tuli tosi hyvä mieli=) ja yhdessä ovat edelleen, vaikka meillä oli viisi lasta. Pitäisi myös muistaa että LAPSET ovAT LAINASSA...eli lapsilla on oma elämä, me vanhemmat saamme antaa ne elämän eväät lapsille, kasvattaa, mutta tulee hetki kun lapset lähtevät ja mitä jää jäljelle: ME KAKSI ja se meidän parisuhde. Jos suhdetta ei hoida nyt kun lapset ovat tässä eikä rakasta kultaansa yli kaiken, niin mitä silloin on jäljellä kun lapset lähtevät: kaksi katkeraa aikuista ja hyvässä tapauksessa joutuu aloittamaan alusta tai pahassa lähdetään erilleen.
Niin että jos rakastaa lapsiaan ja haluaa heidän onneaan niin kannattaa hoitaa sitä parisuhdetta myös ja kyllä minä toivon että suhteemme on hehkeä ja kukoistaa vielä vanhoilla päivilläkin. Mieheenihän minä aikanani rakastuin ja halusin yhteisen elämän, lapset ovat "vain" lisä tässä miedän elämässä, kuuluvat nyt tähän mutta ovat kuitenkin saneet lahjaksi oman elämän ei minun eikä mieheni elämää.

 

[ninnu2]

En koe naksahtaneeni mitenkään. Mies on minulle aikuinen, mies, aikuisen rakkauden kohde, johon liittyy seksuaalisuutta ja erotiikkaa. Lapsi on lapsi, rakkauden ja hellyyden kohde ja aivan ihana!! Mies tekee minusta naisen ja lapsi äidin ja rakastan heitä molempia, eri tavalla. En voi sanoa, että lapsi on ykkönen ja mies kakkonen. En edes ajattele asiaa sillä tavalla.
En myöskään koe elämän muuttuneen lapsen syntymän myötä kovinkaan paljon. Juoksut oli juostu ja kotona eleltiin aika pitkälti illat ja viikonloput. Nytkin saa mennä, joskus yhdessä (on luotettava, tuttu hoitaja) ja joskus yksin. Aina olen saanut mennä, kun on haluttanut. Ei vain kovin usein haluta, kun on niin kiva olla kotonakin. Ehkä kahden lapsen myötä elämä muuttuisi enemmän, mutta yhden lapsen myötä ei kyllä kovin paljon.

 

[helsu]

Lisäisin vielä että vauvan syntymän jälkeen olen kokenut aina alakuloisen vaiheen ja mies on ollut minulle turva, niinä ensi viikkoina olen oikein erityisesti kaivannut miestäni ja läheisyyttä ( myös seksiä mitä ei voinut vielä harrastaa), on tuntunut että vauva on tullut meidän kahden väliin joka kerta, vaikka ei siitä haluisi luopua, minulla siis hormoonit toimineet näin. on mennyt aikansa että se äidin rakkaus on herännyt kunnolla. Jotkut sanovat että "Itkin onnen kyyneleitä kun vauva syntyi"- en ole osannut samaistua tähän komenttiin vaan "itkin hämmennyksen kyyneleitä" on enemmän minua, mutta ei silti tarkoita enkö olisi hyvä ja onnellinen äiti, hormoonit tekevät tepposet ja jokainen kokee nää tunteet niin omalla tavallaan. Mutta kyllä se parisuhteen hoitaminen kannattaa pitää mielessä. Tsemppiä vaan ap:lle ja rohkeasti yrittämään äidiksi, omana itsenäsi, ei tarvitse olla mikään ihme "äiti" tai joku ihanne, olet juuri sellainen äiti kuin sinä olet ja pidä mielessä se mies... ne ajatukset miehestä on tärkeitä=). Tsemppiä jos lapsia joskus haluat ja niitä siunaantuu!

 

[Anni62]

Ei täsä nyt niin olla naksahdettu. Neljä lasta on ja isi on kyllä hoitanut lapsia ihan kiitettävästi tai olen antanut hänenkin hoitaa.
Olin kahden nuorimmaisen oltua 3 ja 1.5-vuotiaita kotonani pohjoisessa viikon ja isi pärjäsi kyllä loistavasti lasten kans jotka vieläpä olivat rota-viruksen kourissa kun lähdin. Ja kävin kotonani muutaman kerran viikonloppunakin.
Kyllä sitä hellyyttä ja rakkautta oli aina ja nyt kun tulee 24-avioliittovuotta täyteen suhde sen kun paranee koko ajan.
Lapset nyt ovat jo isoja ja kaikki tytöt kohta aikuisiakin, isän apua tarvitaan silloin tällöin.

 

[kirsi.73]

Meillä kolme lasta. Ensimmäisen kans olin aika kaikkitietävä. Annoin miehen kyllä tehdä, mutta kyttäsin ja korjailin. JOku toinen olisi voinut siitä loukkaantua, muttei onneksi meillä (ainakaan ei tunnusta...). Jälkeenpäin ajatellen aika huvittavaa, ja olen muilta kuullut samanlaista. No, nyt olemme kumpikin itsevarmempia ja lastenhoito sujuu rutiinilla. Yhdessä päätetään lasten harrastukset ja koulujutut, nuorin nyt vauva. Hormonit vaikuttaneet minuun aina suuresti, mutta mies pääsääntöisesti ollut tukeva ja ymmärtävä. Rakastamme lapsiamme yli kaiken ja parisuhde on muuttunut paljon ajan myötä. Yhteisiä vuosia 14. Erotiikka säilynyt ja kiinnostus toiseen. Kuitenkin lasten syntymät olleet kriisi parisuhteelle. Ei kuitenkaan siksi, että olisin keskittynyt vain lapsiin ja hylännyt mieheni, pikemminkin että lasten saanti on nostanut pintaan meissä molemmisssa kipeitä tunteita omasta lapsuudesta. Eron partaallakin on käyty, mutta nyt on taas kiva vaihe. Luulisin, että ylipäätään pitkissä liitoissa on huonoja aikoja lapsettomillakin. Niin, ja mieheni kyllä puhuu minusta kunnioittavasti muille (ainakin uskoisin niin).

 

[miskiina-]

Tuo "naksahtaminen" tapahtuu aina mielestäni tietylle ihmistyypille. Omassa kaveripiirissänikin sen huomaa tietynlaisiat ihmisistä tulee hieman yliampuvia ylipaapovia yliäitejä ja toiset taas voivat kohdata elämän suurimman muutoksen huomattavasti realistisemmin ja pystyvät yhdistämään sekä uuden, että vanhan elämänsä ongelmitta.

Olisi hyvin mielenkiintoista tietää, mikä on tämä ihmistyyppi, johon viittaat (siis sen lisäksi, että ne ovat vähän sinua itseäsi huonompia ihmisiä), sillä minä kyllä voin ihan suoraa myöntää, että vauvan syntymän jälkeen parisuhde on joutunut kovalle koetukselle, osittain siksikin, että vauvasta on tullut se tärkein. Mutta hienoa, että saatat tuntea tästä asiasta ylemmyydentuntoa.

Minä olin mieheni kanssa 12 vuotta ennen vauvan syntymää, ja varmaankin juuri siksi elämänmuutos kouraisi meitä niin syvältä. Kaikki vanhat juttumme ja rutiinimme menivät uusiksi.

Itse asiaan vielä sen verran, että minusta Aioli puhui hänkin asiaa. Eli kukapa meistä haluaisi miehen, joka puhuu vaimostaan ulkopuolisille tuohon sävyyn? Ehkäpä tukea suuressa elämänmuutoksessa mielummin? Eli eivät taida tuollaiset miehen kovin aikuismaisesti suhtautua vauvaan. Itse en ole kyllä tuttavapiirissä törmännyt tuollaisia puhuviin, onneksi.

Ikävä ettet edes halunnut ymmärtää pointtiani. En suinkaan tunne ylemmyydentuntoa mistään. Halusin vain sanoa, että naiset kokevat äitiyden eritavalla. Se kenellä ap:n kuvailemalla tavalla "naksahtaa", on MINUN mielestäni ihmistyypistä kiinni. Sinua kun niin kovasti tämä "tyyppi" tuntui kiinnostavan, niin yhdistävänä piirteenä mainittakoon se, ettei heidän elämäänsä mahdu montaa asiaa yhtäaikaa. Eli kun kun perhe perustetaan, niin muuta ei sitten elämään mahdu. Ystävät tahtovat tippua kelkasta ja heidän on vaikea irroittautua arjesta, vaikka mahdollisuus olisi.
En tarkoittanut, että nämä minunkin tuttavapiiristäni löytyvät ihmiset olisivat jotenkin huonompia, mutta heidän kanssaan ei voi tehdä enää kuin tietynlaisia juttuja, puhua tietynlaisista asioista ja käydä tietynlaisissa paikoissa, joten heidän kanssaan ajan viettäminen on useimmiten aika vaikeaa ja painottuu hyvin pitkälti heidän perheensä juttuihin. Näiden ihmisten kohdalla tulee vain hyväksyä, että he kokevat nyt elämänsä tällä tavoin ja sillä selvä. Se että itse en elä näin, ei tee minusta millään tavalla tälle yhteiskunnalle arvokkaampaa jäsentä, toisin kun sinä kirjoitukseni tulkitsit.
Eli ap:lle tarkoitukseni oli sanoa, että kaikilla ei suinkaan "naksahda". Toiset pystyvät ja ennenkaikkea haluavat välillä nauttia elämästä ilman lapsiakin ja irroittautuvat arjesta sitä parisuhdetta hoitamaan, vaikka perhe varmasti onkin heidän elämässään tärkeintä. Toiset eivät tätä edes halua ja joillekin voi olla vaikeaa ymmärtää miksi näin on

 

[xxxxxxxxx]

Turha ap sun on pelätä naksahtamista, jos jo etukäteen olet miettinyt asiaa noin paljon. Kun tiedostat vaaran niin osaat tod.näk. myöd varoa sitä.

 

[Aioli]

Eniten tätä asiaa varmaan valaisisi, jos joku vaimonsa naksahtaneeksi kokenut mies voisi kertoa, mistä on tarkalleen kysymys. Tuntuu, että tässä on eri ihmisillä vähän eri sisältö naksahdukselle Iso ero on siinäkin, puhutaanko vastasyntyneiden vanhemmista vai lapsilleen "lopullisesti" omistautuvista superäideistä. Ei vaan taida miehiä pahemmin elleissä pörrätä..

Mun mielestä aikuinen, pitkä parisuhde kestää hyvin sen jos vauva vie tilapäisesti paljon äidin huomiota. Ja joo, kirjoitin ihan tarkoituksella äidin huomiota. Kaikissa ihan toimivissa perheissäkään ei 2000-luvulla jaeta vastasyntyneen hoivavastuuta 50/50. Symbioosivaiheessa ei ole mitään pahaa, vinksahtanutta eikä sen tarvitse tarkoittaa mustavalkoisesti, että vauva on jossain ihme arvojärjestyksessä numero ykkönen ja mies kakkonen. Jos mies kantaisi, synnyttäisi ja imettäisi lapsen, en olisi heti paikalla itse vaatimassa ihan entisenlaista huomiointia kukkineen ja kynttilöineen.

Kuulostaa, että naiset asettavat itselleen kovia vaatimuksia. Ihan kun nainen olisi jollain tavalla vajavainen ja kajahtanut yksilö jos ei kykene olemaan äiti juuri sillä tavalla kun lähiympäristö edellyttää (= rakastamaan lasta juuri sopivan verran, ei liikaa eikä liian vähän ja näyttämään sen juuri siten, kuin normi on) ja vielä antamaan kaikkensa parisuhteelle. Mun mielestä ei ole mikään ihme, jos näin iso elämänmyllerrys saa mopon keulimaan hetkellisesti suuntaan jos toiseenkin. Olennaista on silloin, että kumppani suhtautuu ymmärtäväisesti ja pitkämielisesti eikä kaahota äijäporukoissa, että nyt on akka naksahtanut.

 

[minä vaan.]

Tuo "naksahtaminen" tapahtuu aina mielestäni tietylle ihmistyypille. Omassa kaveripiirissänikin sen huomaa tietynlaisiat ihmisistä tulee hieman yliampuvia ylipaapovia yliäitejä ja toiset taas voivat kohdata elämän suurimman muutoksen huomattavasti realistisemmin ja pystyvät yhdistämään sekä uuden, että vanhan elämänsä ongelmitta.

Olisi hyvin mielenkiintoista tietää, mikä on tämä ihmistyyppi, johon viittaat (siis sen lisäksi, että ne ovat vähän sinua itseäsi huonompia ihmisiä), sillä minä kyllä voin ihan suoraa myöntää, että vauvan syntymän jälkeen parisuhde on joutunut kovalle koetukselle, osittain siksikin, että vauvasta on tullut se tärkein. Mutta hienoa, että saatat tuntea tästä asiasta ylemmyydentuntoa.

Kyllä munkin kaveripiirissäni on sellasia naksahtaneita äitejä....enkä mä ymmärrä miten ne jaksaa tehdä kaiken itse ja olla kotona koko ajan hoitamassa vaan lapsiaan. Nämä äidit ovat aina olleet sellasia täydellisyydentavottelijoita.

Mulla on kolme lasta ja me hoidetaan ne miehen kanssa ihan tasapuolisesti (yhtäkään en ole muuten kylvettäny ku vasta n. 8kk ikäsenä eli tää oli ihan miehen juttu..).
Ehkä ekan kohdalla sitä oli vähän "omivampi" mutta se sitten ajan myötä tasaantui. Lapset on olleet yökylässä jo 2kk ikäsestä saakka jotta me on päästy vähän tuulettumaan kahdestaan. Jos sitä olis koko ajan vaan täällä kotona niin mut sais kuskata kohta hoitoon! Minä ajattelen niin, että meidän elämäämme lapset eivät ole muuttaneet mitenkään: meidän elämäämme on vaan tullut 3 uutta perheenjäsentä lisää.

 

[cathy78-]

Ymmärsin miskiinan pointin täydellisesti. Jotkut omista kavereistani ovat kilahtaneet ihan täydellisesti. En todella tajua, miten joku voi kuvitella, että kun lapsi on syntynyt, niin kaikkia oikeasti kiinnosta miten "meidän pekka-valtteri-matias" syö, minkälainen unirytmi hänellä on jne. Elämään ei mahdu mitään muuta. Minulla on kaksi lasta ja voin sanoa, että kun pääsen kavereiden kanssa ulos, en todella rasita ketään vaippaihottuma ja muillakaan lapsijutuilla. Päinvastoin, on ihana lähteä kotiarjen sijaan bilettämään, juomaan siideriä, tanssimaan ja puhua ihan normaali tyttöjen juttuja. Ja kyllä, kaipaan todella yhteistä kodin ulkopuolista aikaa myös mieheni kanssa, käydään yhteisillä minilomilla, hellitään toisiamme, nautitaan kiireettömyydestä ja siitä että muksut ovat mummulla.

Totuus kun on, että ei ne minun lapset ole yhtään sen kummempia kuin kenenkään muunkaan. Kävi tämä vain mielessäni, kun kuuntelin yhden ystäväni juttuja tunnin puhelimessa ja mulle tuli selväksi, että heidän maija on niin älykäs ja neuvolassa kehuivat fiksuksi ja ihmettelivät miten hän nyt jo nyt noin hyvin puhuu...juupa juu. Plaah. Ketä kiinnostaa? Kysyin häneltä pariin otteeseen, mitä sinulle kuuluu ja vastaus taisi olla jotain: "rakennetaan tässä palikkalinnaa...." Niin, eli ei vissiin hirveästi elämää sitten kodin ulkopuolella?

 

[Korpinsilmä]

Äiti on äidille susi.

 

[naksupää-äippä]

Meillä mies valittaa että suhteemme jäi kesken lasten synnyttyä. Osittain varmasti totta, kerkisimme olemaan vasta pari vuotta yhdessä ennen esikoista. Emme tunteneet edes toisiamme kunnoll.Lapsia ei tehty vaan ne tulivat, rakkaudella toki heidät otettiin vastaan. Se voi olla monessa suhteessa, ainakin meillä ongelma, että ennen lapsia ei osattu arvostaa sitä vapautta olla ja tehdä ja mennä miten tykkää ja nyt vasta tajutaan kuinka toisin olisi aika kannattanut käyttää ennen perheen perustamista. Yksinkertaisista asioista tulee vaikeita ja monesti elämä tuntuu luopumiselta. Enää ei esim. lähdetä lomapäivänä rauhassa rannalle lukemaan lehteä ja syömään aamupalaa puolenpäivän aikaan...paitsi jos mukana on kauhea arsenaali tavaraa, rattaat, kello on kuusi aamulla ja ne omat simmarit voi jättää suosiolla kotiin... Ennen lapsia olisi varmasti tärkeää, että suhde on vankalla pohjalla eikä oma menojalka enää vipata liikaa. Lapset tuovat elämään paljon rakkautta ja sisältöä, samoja asioita tosin pitää olla jo parisuhteessakin ennen lapsia, jotta elämä ei kietoituisi vain lasten varaan, niin kuin minulle on päässyt käymään...

 

[Tessa*]

Samoilla linjoilla olen kuin miskiina ja muutama muu täällä. Eivät lapset voi olla ainoa sisältö elämässä, vaikka toki tärkeitä ovatkin. Lapsethan saavat alkunsa yhteisen rakkauden tuloksena (näin kaunopuheisesti), miksi siis unohtaa parisuhde heti lapsen/ lasten synnyttyä. Toisilla suhteen hoito vaatii aikaa ja panostusta enemmän, koliikkilapsen äitinä puhun kokemuksesta. Meillä on kuitenkin sellainen onni, että molemmat isovanhemmat asuvat melko lähellä. Lapsi on siis helppo viedä yökyläilemään, kun tarvitsemme omaa aikaa. Kaikilla ei tätä mahdollisuutta valitettavasti ole.

En voisi kuvitellakaan, että muutenkaan ajatukseni pyörisivät vain lapsen ympärillä. Entiset ystävät, niin lapsettomat kuin äidit/isätkin, ovat edelleen kuviossa ja puheenaiheita riittää laidasta laitaan. Lapsi on osa elämää, ei koko elämä.

 

[Elina1]

Juttelin just yhden kaverini kanssa, joka piti ihanteena sitä, että lapset huolehtivat pääasiassa itse itsestään ja toisistaan, ja ovat näin vaivattomia ja antavat aikuisten rauhassa keskittyä aikuisten asioihin. Aikuisten ei myöskään pitäisi tän kaverin mielestä olla ylihuolehtivia, esim. 2-vuotias voi jo hyvin ulkoilla itsekseen, kunhan ikkunasta vähän pidetään silmällä, ja portit rappusissakin ovat ihan turhaa hössötystä, kyllä lapset osaa rappuja kulkea ylös ja alas yksinäänkin, jos on pakko.

Itse oon ehkä tällainen naksahdusäiti, koska haluan viettää paljon aikaa lapseni kanssa. Toki käyn myös joskus kavereitten kanssa ulkona, ja silloin tällöin (harvoin) miehen kanssa, jos on sopiva lapsenvahti. En todellakaan haluaisi jättää lastani jonkun MLL:stä saadun tuntemattoman nuoren tytön kanssa illaksi, jos ei ole pakko. Vietämme miehen kanssa yhteistä aikaa kotona iltaisin, ja mies on ainakin ihan tyytyväinen tilanteeseen, kuten minäkin. Tämähän on vain väliaikainen elämänvaihe, emme kuole biletyksen puutteeseen ja baareja on varmaan olemassa vielä silloinkin kun lapset ovat hiukan isompia.

Kavereitten on joskus vaikea ymmärtää, että en käy ulkona (baareissa) yhtä usein kuin ennen, mutta ovat sopeutuneet vähitellen tilanteeseen ja tulevat kylään meille harrastamaan noita (täällä paheksuttuja) perhejuttuja, kuten näin kesällä vaikkapa grillausta ja saunomista tai käydään vaikka uimarannalla. Minusta olisi kiva, jos kaverit voisivat ottaa huomioon toisensa elämäntilanteet, eihän sitä tiedä vaikka heillä olisi itsellään ensi vuonna pieni vauva ja haluaisivat vaikka vaunutteluseuraa, yrittäisin silloin itse vuorostaan noudattaa heidän toivomuksiaan, kun pikkuvauvan vanhemmilla on vaihtoehtoja kuitenkin vähemmän. Minusta ei ole mikään arvo sinänsä, että "lapset eivät ole muuttaneet mitään elämässämme vaan elämme kuin ennenkin ja lapsille hommataan koko ajan hoitajia". Minusta jos on lapsia mennyt tekemään, niin pitää olla myös valmis joustamaan jostain omista tavoistaan. Tottakai vanhemmille on virkistys paikallan yksin ja yhdessä, mutta ihan samalla tavalla ei pysty menemään kuin ilman lapsia (ellei sitten ole viettänyt tosi paljonn aikaansa kotona jo ennenkin). Itse käyn mielellään sellaisissa paikoissa, joihin voin myös lapsen ottaa mukaan, näin en mökkihöperöidy! Kyllä lastenkin kanssa voi tehdä kivoja juttuja ja tavata kavereita, ei siihen aina lapsenvahtia tarvita.

 

[pakko naksahtaa]

no pakkohan se on vähän naksahtaa, kas kun ei se elämä ole samaa sen jälkeen kun lapsi syntyy (vaikka myös ite sorruin kuvittelemaan niin että paljon mikään ei muutu). Hormonit heittelee naista ylös ja alas ja lapsi vaatii aikasta paljon (riippuen tietty lapsesta) mutta jos oot heränny parikin kertaa yössä ja sit joskus kuudelta noustu ylös ja siitä lähtien koko päivä täysillä leikkien, ruokaa laittaen tai sit töissä käyvä äiti tekee kotityöt vielä töiden päätteeksi niin kyllä se on jostain ´pois. Onko se sitten parisuhdeajasta vai kaverisuhteista mutta aika on rajallista ja äidin jaksaminen. Itellä ainakin on verottanu molemmista, toisaalta parisuhde on niin että kun kauan on oltu yhdessä niin se koetaan mukavana yhdessäolona se lastenkin kanssa touhaaminen. Hm..aika aikaansa kutakin. JOs mies ei kestä sitä että nainen on joskus lastenhoidon ym jälkeen hieman väsynyt eikä enää jaksa viihdyttää miestä niin menköön tai tehköön osan naisen töistä että ehtii sitten nainenkin hieman pysähtyä ja viettää parisuhdeaikaa.

 

[doupletrouple]

Juuh, "onneks" tuli kaksoset, saimmepa sitten kummatkin naksahtaa...mutta samaa mieltä jossain/jotain/jonkun pitää naksahtaa kun lapsi/lapset tulee elämään on se sellainen elämänmuutos. Itselle kaikista suurin opetus oli ymmärtää, että lapsen rytmin löytäminen tarkoittaa omien rytmien sopeuttamista lapsen rytmiin, vaikka sitä kuinka muuta suunnittelee silti niin se vaan menee!

 

[Aioli]

Musta oli yllättävää, kun joku tuolla sanoi, ettei elämässä ole mikään muuttunut, vaikka on tullut peräti kolme lasta. Jäin miettimään, millainen ajankäyttö ja elämäntapa on täytynyt pariskunnalla olla ennen lapsia?

 

[=).]

Ymmärsin miskiinan pointin täydellisesti. Jotkut omista kavereistani ovat kilahtaneet ihan täydellisesti. En todella tajua, miten joku voi kuvitella, että kun lapsi on syntynyt, niin kaikkia oikeasti kiinnosta miten "meidän pekka-valtteri-matias" syö, minkälainen unirytmi hänellä on jne. Elämään ei mahdu mitään muuta. Minulla on kaksi lasta ja voin sanoa, että kun pääsen kavereiden kanssa ulos, en todella rasita ketään vaippaihottuma ja muillakaan lapsijutuilla. Päinvastoin, on ihana lähteä kotiarjen sijaan bilettämään, juomaan siideriä, tanssimaan ja puhua ihan normaali tyttöjen juttuja. Ja kyllä, kaipaan todella yhteistä kodin ulkopuolista aikaa myös mieheni kanssa, käydään yhteisillä minilomilla, hellitään toisiamme, nautitaan kiireettömyydestä ja siitä että muksut ovat mummulla.

Totuus kun on, että ei ne minun lapset ole yhtään sen kummempia kuin kenenkään muunkaan. Kävi tämä vain mielessäni, kun kuuntelin yhden ystäväni juttuja tunnin puhelimessa ja mulle tuli selväksi, että heidän maija on niin älykäs ja neuvolassa kehuivat fiksuksi ja ihmettelivät miten hän nyt jo nyt noin hyvin puhuu...juupa juu. Plaah. Ketä kiinnostaa? Kysyin häneltä pariin otteeseen, mitä sinulle kuuluu ja vastaus taisi olla jotain: "rakennetaan tässä palikkalinnaa...." Niin, eli ei vissiin hirveästi elämää sitten kodin ulkopuolella?

No menehän kaverisi hakemaan sieltä kotiympyröistä muualle välillä etkä vaan soittele hänelle ja kysele mitä kuuluu, jos hän tosiaan ei ole päässyt kotoaan muualle niin mitäpä sitä kertoisi. Oletko ajatellut että ihmiset puhuu aika paljon asioita jotka heille on tärkeitä, silloin kun esim. häitä suunnitellaan yleensä nainen ei osaa muusta puhuakkaan kuin häistään ja vielä pitkän ajan häiden jälkeen ja silloin kun olet itse koulussa jossa on vaikka joko mielenkiintoinen aihe niin kyllähän sinä varmaan siitäkin saatat puhua. Toki jos tunnin mittainen puhelusessioi keskittyy vaan yhteen aiheeseen niin hyvä kuuntelija/puhuja osaa kyllä vietrittää juttua johonkin toiseen ja jos ei siinä onnistu yrittämisestään huolimatta niin kyllä hyvä ystävä hyväksyy että tämä on nyt se hetki kun ystäväni elämä on täysin jossain yhdessä ja samassa ja kyllä tämä aika menee joskus ohi. En kyllä huolisikkaan sinunlaistasi ystävää jolle pitäisi puhua juuri niitä asioita joita juuri sinä tahdot kuulla. Meillä muuten tyttöjen juttuihin kuuluu myös silloin tällöin lapset ja olen kyllä kuullut että niin kuuluu miestenkin jopa saunailtoihin.