Näinkö sitä masentuu? Masennuksen läpikäyneet, huomio...

[Vieras]

Kuulun niihin, jotka eivät ole uskoneet mitään sairautta nimeltä masennus olevan olemassakaan. Nyt kuitenkin, vauvan ollessa reilun kuukauden ikäinen, huomaan tietyn, melkein vuoden verran kyteneen, alakulon voimistuneen. Se on voimistunut hiljalleen.

En saa iloa irti enää mistään, paitsi lapsista. Mikään ei tunnu miltään. ONNEKSI sentään lapset tuottavat iloa. He ovatkin mulle kaikki kaikessa. Kaikki muu on niin yhdentekevää, että...

En halua tehdä mitään. En nähdä ketään (en ole kyllä ollut yltiösosiaalinen aiemminkaan, mutta nyt en halua todellakaan nähdä ketään ja ihmissuhteiden ylläpitäminen tuntuu rasitteelta, eikä anna mitään). En saa hyvää oloa onnistumisistani. Olen pitänyt rimaa korkealla opiskeluissani, mutta nyt kun asiat etenevät suorastaan loistavasti sillä saralla, se menestys ei tunnukaan enää miltään.

MIKÄÄN ei tunnu enää yhtään miltään. Vaikkakin kyllä mulla jotain negatiivisia tunteita vielä on... Ärsyynnyn erittäin helposti. Muut hetket olenkin sitten vain alakuloinen.

Eilen se tuli. Itsetuhoajatus. Ihan puun takaa ja tuosta vain.

Kohta on neuvola. Jälkitarkastus. Enkä mä uskalla jutella siellä. En uskalla. Terveydenhoitaja ehdottaa varmaankin terapiaa. Tai lääkitystä. Ja lääkitystä EN halua turruttamaan näitä vihonviimeisiäkin tuntemuksia.
Haluaisin vielä kokeilla, menisikö tämä ohi normaaleilla keinoilla. Liikkumalla. Mielikuvaharjoituksilla... Jollain.

Jos sitä jollain keinoin vielä saisi elämänilonsa takaisin ja voisi nauttia asioista.

Kuulostaako tämä masennukselta, asiasta tietävät?

 

[idunnor]

Mun korvaani tuo kuulostaa masennukselta.

 

[mymmeli]

Kerro ihmeessä neuvolassa! Neuvolan kautta saat todennäköisesti ajan psykologille, jolle voit käydä juttelemassa. Se on neuvolan kautta ilmaista, ainakin meillä on.
Eikä se ole mikään kallonkutistaja, vaan osaa tukea ja kysyä oikeita kysymyksiä ja sinä pääset puhumaan, mikä mättää ja mistä puristaa.

 

[jep]

masennusta tuo taitaa olla. Ja ne lääkkeet ei turruta vaan auttaa jaksamaan. Mä en pääsisi edes sängystä ylös ilman lääkitystä.

 

[Petomamma]

Kuulostaa todella, ja vakavalta sellaiselta!!! Tuota itsetuhoajatusta ei edes ole mulla ollu koskaan mut silti vakavan masennuksen olen läpi käynyt.

Serotoniinitaso on alhaalla, mielialalääkitykselllä se nostetaan hitaasti takaisin oikealle tasolle. Hyvät fiilikset pysyy, huonot lievenevät. Ei mulla olis varmaan muu auttanu. Ja psykologilla kävin kans.

Hae apua!!! Ite olin siinä pisteessä että vain istuin ja itkin. Enkä myöskään uskonu KOSKAAN sairastuvani kun iloinen ja avoin ja puhelias perusluonteeltani olen. Kyse on vakavasta ongelmasta. Puhu neuvolassa! Hae apua. Ole niin kiltti. Lasten takia.

 

[Vieras]

Sitä tässä juuri kammoankin... Että passitetaan terapiaan, koska juuri nyt kaikenlainen sosiaalinen kanssakäyminen tuntuu muutenkin niin vastenmieliseltä.

 

[Mankell]

Kuulostaa nimenomaan siltä, että olet sairastumassa tai sairastunut masennukseen. Et ehkä pääse siitä omin avuin, eikä sinun todellakaan edes tarvitse!!! Juttele ihmeessä joko neuvolassa, tai varaa iaka lääkärille, Et ole ainut, hoitohenkilökunta on sinua varten. :hug:

 

[vieras]

Tuohan kuulostaa ihan baby bluesilta.

 

[vieras]

Se että juttelet jonku kans auttaa ei kukaan sua pakota lääkkeitä syömään,jos et haluu.

 

[maseripotilas]

Kyllä tuo voi olla masennusta, jos jo pidempään jatkunut. Varsinkin synnytyksen jälkeinen masennus on yleistä, sulla voi olla sitä. Turhaan suhtaudut lääkitykseen noin kielteisesti, sillä niitä on sellaisia mitä voi huoletta käyttää imetysaikanakin, ja se helpottaa oloasi. Puhu tunteuksistasi siellä jälkitarkastuksessa tai ellet halua siellä niin vaikka varaa psykologille aika.

 

[Smeagol]

minä, masennuksen läpikäyneenä: Elä ainakaan pelkää kertoa neuvolassa, vaan mä vaadin että kerrot. sulla on vielä tunteita lasta kohtaan, mut munkin tunteet ajan kuluessa lapsiin muuttui, halusin heidät loitommaksi ja välillä en halunnut puhua heille, itkin mielummin ja säälin itseäni. nyt tällä hetkellä terveempänä itken usein sitä että 2 vuotta olin jossain missä ei pitänyt olla. kiitos lääkkeiden ja terapian ja perheneuvolan. :heart:

 

[kyllähän]

tuo siltä kuulostaa. Itse kävin samaa läpi synnytyksen jälkeen. En puhunut neuvolassa, mutta miehelle puhuin ja puhuin. Kyllä se hiljalleen auttoi, välillä ajatukset oli kyllä synkkiä. Jos nyt olisin samassa tilanteessa, niin puhuisin neuvolassa. Toipuminen olisi varmasti nopeampaa ja ottaisin varmaan lääkkeetkin jos niitä tarjottaisiin. Koko vauva-aika jäi niin ankeeksi ja vasta nyt kun synnytyksestä jo reilusti toista vuotta aikaa, niin osaan nauttia äitiydestä. Liikunta auttoi ainakin mulla hyvin. Kun vauva oli 8kk, niin rupes helpottamaan ja löysin jo iloa monista asioista, tosin äitiydestäni olin pitkään senkin jälkeen epävarma. Jaksamista sinulle!

 

[mä]

Sulla on kuukauden ikäinen vauva ja synnytyksen jälkeinen masennus todennäköisesti. Neuvolassa on tietoa asiasta kovasti, joten puhu ihmeessä. Tämä on yllättävän yleinen vaiva, ja alkuvaiheessa hyvinkin hoidettavissa. Mieluummin apua heti ja tietoa heti, ennenkuin aloitekyvyttömyys ja alavireinen mieliala ehtii vaikuttaa esimerkiksi suhteeseen vauvasi kanssa.

 

[Vieras]

Mun mielestä nuo lääkitykset on vähän jotain ongelman siirtämistä...

Ja baby blues kaiketi on vähän lyhyempi jakso mitä tämä :|

 

[mä]

no sitähän toi taitaa just olla,masennusta..mulla se alko kanssa synnytyksen jälkeen ja paheni ajan myötä,viimein ei auttanu muu kun puhua neuvolassa asiasta.Olo oli niin paha et ilman apua en enää selvinny..Puku asiasta neuvolassa!!Mun kaveri makaa tällä hetkellä sairaalassa,synnytyksen jälkeinen masennus.Ei hakenu apua ajoissa ja pääs niin pahaks et oli pakko mennä hoitoon.Vauva on isäsä kanssa ties monetta viikkoa ollu kotona..

 

[kokenut masennuksen]

Kuulostaa raskauden jälkeiseltä masennukselta. Itse sain siihen lääkkeet, mutta näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut mukavaa saada myös keskusteluapua..
Oireet tulivat itselleni "huomaamatta" ja mieheni patisti minua käymään lääkärissä.. jatkuvaa kiukustumista, haluttomuutta ja kuolemanpelkoa ja jopa kuoleman odotusta..
Kannattaa ottaa asia puheeksi neuvolassa, jotta saat hoitoa. Masennuksen vallassa oleva ihminen voi olla vaaraksi itselleen ja lapsilleen.. ehket usko sitä nyt, koska rakastat lastasi, mutta kun menee yli, niin voi tapahtua peruuttamatonta.. MASENNUKSEN VALLASSA OLEVA IHMINEN EI OLE OMA ITSENSÄ, MUTTEI HULLUKAAN -jos pelkäät että leimaudut..
Minua ei lääkitys lamaannuttanut, vaan päin vastoin antoi virtaa suoriutua päivistä, jaksoin todella hyvin ja ehdin myös käsitellä lääkityksen aikana omia ajatuksiani jotka kalvoivat sisältäpäin mieltäni.. nyt voin TODELLA HYVIN!!

 

[Vieras]

Kiitos... Ajattelin, että jos juttelen neuvolassa ja sanon, että haluaisin vielä kokeilla, josko tämä tästä parempaan lähtisi, ja jos ei, niin kai sitä on johonkin mentävä keskustelemaan sitten... Pakko kai se on kakistaa tämä suusta ulos vielä nyt, että jos meneekin pahempaan, niin sitten sitä ei välttämättä enää kakistetakaan ihan tosta vaan.

 

[Smeagol]

Kuulostaa raskauden jälkeiseltä masennukselta. Itse sain siihen lääkkeet, mutta näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut mukavaa saada myös keskusteluapua..
Oireet tulivat itselleni "huomaamatta" ja mieheni patisti minua käymään lääkärissä.. jatkuvaa kiukustumista, haluttomuutta ja kuolemanpelkoa ja jopa kuoleman odotusta..
Kannattaa ottaa asia puheeksi neuvolassa, jotta saat hoitoa. Masennuksen vallassa oleva ihminen voi olla vaaraksi itselleen ja lapsilleen.. ehket usko sitä nyt, koska rakastat lastasi, mutta kun menee yli, niin voi tapahtua peruuttamatonta.. MASENNUKSEN VALLASSA OLEVA IHMINEN EI OLE OMA ITSENSÄ, MUTTEI HULLUKAAN -jos pelkäät että leimaudut..
Minua ei lääkitys lamaannuttanut, vaan päin vastoin antoi virtaa suoriutua päivistä, jaksoin todella hyvin ja ehdin myös käsitellä lääkityksen aikana omia ajatuksiani jotka kalvoivat sisältäpäin mieltäni.. nyt voin TODELLA HYVIN!!

kyllä. oma äitini masentuneena, (näin jälkeenpäin ajateltuna) olisi voinut käsittelyllään vaikka tappaa omat lapsensa. ja kun hän ei itse huomannut olevansa mitenkään erillainen tai muuta.

 

[Smeagol]

Kiitos... Ajattelin, että jos juttelen neuvolassa ja sanon, että haluaisin vielä kokeilla, josko tämä tästä parempaan lähtisi, ja jos ei, niin kai sitä on johonkin mentävä keskustelemaan sitten... Pakko kai se on kakistaa tämä suusta ulos vielä nyt, että jos meneekin pahempaan, niin sitten sitä ei välttämättä enää kakistetakaan ihan tosta vaan.

eikä sitä tarvitse todellakaan hävetä. se on ihan kemiallinen sairaus mikä tapahtuu aivoissa.

 

[Mahvia]

Itse masennuksen läpikäyneenä olen hyvin vahvasti sitä mieltä, että ei lääkitys siirrä mitään ongelmia. Koska niinhän se menee, että masennuksessa sä et edes kykene käsittelemään niitä omia "ongelmia"/syitä, jotka aiheuttaa sen masennuksen, koska se oma olo on vaan niin KAMALA. Kun mulla aloitettiin lääkitys ( ja hyvin lievänä, tais olla pienin mahdollinen annostus), mun olo helpottui sen verran, että pystyin kohtaamaan asian ja jokin asia nytkähti liikkeelle.. Pystyin alkaa käsitteleen asiaa. Ehkä vois sanoa, että se turrutti niitä kaikista kauheimpia tunteita, jotka oli selvästi pääosassa koko sen hetkisestä tunne-skaalasta ja estivät myös asioiden realistisen pohtimisen. Masentunuthan ei monesti näe toivoa missään, elämänilo on poissa ja sinnittelee elämässä kiinni vain jonku asian takia, mulla se oli vauva, jota odotin.. Kun lapsi oli kuukauden, lopetin imetyksen, myös siitä syystä, että aloitin lääkityksen. Ja siitä alkoi mun toipuminen.

Kannattaa puhua neuvolassa, mä en pelkää enää sanoa käyväni terapiassa. Jos joku leimaa mut sen takia, että mä hain apua omaan olooni ja satsaan omaan hyvinvointiini, niin hänen on häpiänsä.

Tsemppiä ja voimia <3

 

[masennuksen kokenut]

Itse masennuksen läpikäyneenä olen hyvin vahvasti sitä mieltä, että ei lääkitys siirrä mitään ongelmia. Koska niinhän se menee, että masennuksessa sä et edes kykene käsittelemään niitä omia "ongelmia"/syitä, jotka aiheuttaa sen masennuksen, koska se oma olo on vaan niin KAMALA. Kun mulla aloitettiin lääkitys ( ja hyvin lievänä, tais olla pienin mahdollinen annostus), mun olo helpottui sen verran, että pystyin kohtaamaan asian ja jokin asia nytkähti liikkeelle.. Pystyin alkaa käsitteleen asiaa. Ehkä vois sanoa, että se turrutti niitä kaikista kauheimpia tunteita, jotka oli selvästi pääosassa koko sen hetkisestä tunne-skaalasta ja estivät myös asioiden realistisen pohtimisen. Masentunuthan ei monesti näe toivoa missään, elämänilo on poissa ja sinnittelee elämässä kiinni vain jonku asian takia, mulla se oli vauva, jota odotin.. Kun lapsi oli kuukauden, lopetin imetyksen, myös siitä syystä, että aloitin lääkityksen. Ja siitä alkoi mun toipuminen.

Kannattaa puhua neuvolassa, mä en pelkää enää sanoa käyväni terapiassa. Jos joku leimaa mut sen takia, että mä hain apua omaan olooni ja satsaan omaan hyvinvointiini, niin hänen on häpiänsä.

Tsemppiä ja voimia <3

Olen samaa mieltä.

 

[minäkin]

Kuten täällä jo monet ovat sanoneet, myös minä neuvon, suorastaan käsken, puhtaasti hyvässä mielessä: puhu neuvolassa. Et ole tunteittesi kanssa mitenkään ainutlaatuinen, moni kärsii synnytyksen jälkeen kyseisistä tuntemuksista ja neuvolassa osataan auttaa, toki tietenkin riippuu neuvolaterveydenhoitajasta, mutta ns. yleisesti ottaen.

Tsemppiä, usko ja luota siihen, että puhumalla ammatti-ihmisille jo parin-kolmen kuukauden päästä elämäsi näyttää aivan toiselta!