V
vieras
Vieras
Millaista on palata autokouluun 20 vuoden tauon jälkeen?
10.4.2010 4:04
A A Mari Manninen
Kirjoittaja on Matka-sivujen tuottaja.
Sähköposti Mari Manninen
Helsingin Sanomat
Hanna-Kaisa Hämäläinen
Katso lisää kuvia
Minulla on auto, mutta sitä ajaa vain mieheni. Minä en uskalla.
Pelkään Helsingin liikennettä. Autoja tunkee joka puolelta, ratikat kolistelevat siksakkia ja liikennemerkkien suma on mahdoton.
Moottoritiet vasta kammottavia ovatkin. En tajua, kuinka kiihdytyskaistalta pääsee muun liikenteen joukkoon.
Maalla ajetusta kortista ei siis ole Helsingissä hyötyä.
Nyt otan itseäni niskasta kiinni ja menen helsinkiläiseen autokouluun. Aion ottaa irtotunteja, kunnes osaan ajaa kaupungissa.
1. tunti: 30 km/h on liikaa
Jotta haastetta olisi tarpeeksi, olen valinnut autokoulun keskeltä keskustaa, Töölöstä.
Haaste on sen verran vakava, että autokoulunopettaja Kai Laine ajaa ensimmäisellä tunnilla meidät vähän syrjemmälle, Hietaniemen pienemmille kaduille.
Sitten siirryn rattiin.
Huruuttelen kahtakymmentä kilometriä tunnissa, noloa autokouluvauhtia.
"Kolmekymppiä on usein keskustassa liian kova vauhti", opettaja sanoo ja osoittaa kapean kadun molemmin puolin tiheään parkkeerattujen autojen rivistöä.
"Milloin huomaisit, jos tuon auton takaa tielle ryntäisi pieni lapsi?"
En vielä, enkä vielä. . . Nyt!
Kolmenkympin vauhdissa en olisi ehtinyt jarruttaa, vaikka olisin kokenut autoilija.
Liiskaisin myös sauvakävelijän, joka rynnistäisi suojatielle tuon lumipenkan takaa.
Siksipä matelen kävelyvauhtia hitaammin, jos en näe esteiden taakse.
Ja jarrutan auton pysähdyksiin, kun joku on pysäköinyt autonsa suojatien eteen. Ainakin ensi kerralla. Nyt opettaja jarrutti puolestani.
Jos olisin ajanut inssiä, se olisi tyssännyt tähän.
2. tunti: kolmiot hukassa
Lähden liikkeelle autokoulun edestä ja ajelen pitkin vilkasta Runeberginkatua. Sydän pompottaa.
"Muistahan hengittää", opettaja sanoo.
Otan pari syvää joogahengitystä. Puuuuh.
Liikennevalot kaukana edessä vaihtuvat punaisiksi.
"Hidasta, hidasta, hidasta", opettaja sanoo.
Matelen kohti punaisia - ajatuksena on, että valot vaihtuisivat ennen kuin edes ehdin niihin asti ja pääsisin jatkamaan pysähtymättä. Se on taloudellista ajoa.
Matelen liian lujaa, punainen pysyy tolpassa.
Opettaja käskee pysähtyä ison auton mitan ennen risteyksen suojatietä. Se on turvaväli. Jos joku auto tulisi taakseni niin lujaa, että perä uhkaisi ryskyä, minulla olisi tilaa hurauttaa pari metriä eteenpäin karkuun.
Seuraavaksi etsiskelemme liikennemerkkejä.
"Onko tuon sivukadun tulijoilla kolmio?" opettaja kysyy.
Ei ole.
Muutama metri myöhemmin paljastuu, että kyllä on. Kolmiosta näkyy vain pieni kulma liikennevalopylvään takaa.
"Näitä paikkoja on Helsingissä paljon."
Semmoinenkin risteys löytyy, jossa ei arvaa, miten kuuluu ajaa - ja ainoat ryhmittymisopasteet on maalattu tiehen. Lumen alle.
Etuajo-oikeutetulla tiellä opettaja kysyy, keitä pitää väistää.
Vain jalankulkijoita tietysti!
Samassa tien pään t-risteyksessä huristelee ratikka - ja ratikoitahan pitää väistää. Kiskoja ei kovin kaukaa huomaa.
Puuh, puuh!
3. tunti: kaista vaihtuu lipuen
Harjoittelemme toiseksi pelottavinta mitä tiedän: kaistanvaihtoja.
Autoja tulee takaa, vieressä - apua!
"Ajattele eteenpäin. Katse sinne. Viereinen kaista edessäsi on tyhjä", opettaja sanoo.
Sitten vain vilkaistaan sivupeiliin ja kuolleeseen kulmaan. Ketään ei näy takana eikä sivulla. Ja jos näkyy jonkin matkan päässä, niin. . .
"Kaasua!"
Ampaisen nopeampaan vauhtiin ja takaatulijat jäävät turvallisen matkan päähän.
Käännän viereiselle kaistalle. Se on virhe.
"Älä käännä, vaan viereiselle kaistalle livutaan pikkuhiljaa."
Kun rattia ei tempoile nopeisiin käännöksiin, muut tiellä kulkijat ehtivät reagoida minun tekemisiini. Ja jos kaistanvaihto sittenkin näyttää virheeltä, ehdin takaisin kaistalleni, enkä rysäytä kenenkään kylkeen.
Eihän tämä ole ollenkaan kamalaa, ainakaan kovin kamalaa.
Seuraavalla tunnilla käymme sitten sen kamalammin kimppuun.
4. tunti: hirveä moottoritie
"Kaasu pohjaan!" opettaja komentaa.
Tottelen ja auto ampaisee kakkosvaihteella hirmuiseen vauhtiin rampin kiihdytyskaistaa kohti moottoritietä.
Sitten ollaankin moottoritien vauhdissa. Vilkaisu viereen: tilaa on. Livutan auton moottoritien kaistalle.
Puuh, puuh, puuh!
Ja eikun uudestaan.
Välillä käydään tasaamassa henkeä pikkutiellä.
Sitten taas: "Kaasu pohjaan!"
Selvisin.
5. tunti: pirulliset perusvirheet
Teen samoja virheitä jatkuvasti.
Oikea käsi karkaa koko ajan ratilla liian ylös. En siis saa autoa kääntymään yhdellä kädenliikkeellä vasemmalle.
Tai sitten käteni unohtuu vaihdekepille.
Muistan vilkuilla vähän väliä peileihin ja sivuteille, mutta jään myös niihin tuijottelemaan. Silloin en näe eteeni.
Kaistanvaihdoissa opettaja pitelee ratista kiinni, kun en millään malttaisi livuttaa.
Silti saan tunnin jälkeen kiitosta: se meni jo hyvin.
Asenteeni on kuulemma harvinaisen mukava aikuisopiskelijaksi. Tottelen heti opettajan käskyjä, enkä jää vänkäämään, että miksi muka. . .
Tunnin lopuksi teen ensimmäisen taskuunperuutuksen, ja se onnistuu!
6. tunti: ylinopeus vaivaa
Juuri kun ajo alkoi tuntua varmemmalta, auto sammuu pari kertaa risteykseen.
Kytkinvirheitä, noloa.
Sen verran varmasti jo ajan, että Itäväylällä joudun toppuuttelemaan kaasujalkaani. Ylinopeus uhkaa.
Takaisin keskustaan tullessa ajan ihan nätisti, vaihtelen kaistoja sakeassa liikenteessä. Onnistuisikohan tämä jo omin päin?
Omin päin
Aviomies pelkääjän paikalla on vaikuttunut.
Ajelen hitaasti, mutta varmasti. Autotallista ulos, pikkuteitä rampille, kiihdytän Itäväylälle, ajan keskustan läpi, menen Vantaalle. Tulen vielä sieltä takaisin keskustan läpi Eiraan. Vaihdan kaistoja ja hengittelen syvään.
Kerran koukkaan kaistan ohi ratikkakiskoille, ja kerran ajan lähes päin punaisia.
Silti: Minä osaan!
Täytyy tosin tunnustaa, että mies opasti paikasta toiseen, joten en joutunut juurikaan lukemaan liikennemerkkejä. Ja että oli pääsiäispyhä, eikä muita tielläliikkujia juuri näkynyt.
Ruuhkassa tavataan!
10.4.2010 4:04
A A Mari Manninen
Kirjoittaja on Matka-sivujen tuottaja.
Sähköposti Mari Manninen
Helsingin Sanomat
Hanna-Kaisa Hämäläinen
Katso lisää kuvia
Minulla on auto, mutta sitä ajaa vain mieheni. Minä en uskalla.
Pelkään Helsingin liikennettä. Autoja tunkee joka puolelta, ratikat kolistelevat siksakkia ja liikennemerkkien suma on mahdoton.
Moottoritiet vasta kammottavia ovatkin. En tajua, kuinka kiihdytyskaistalta pääsee muun liikenteen joukkoon.
Maalla ajetusta kortista ei siis ole Helsingissä hyötyä.
Nyt otan itseäni niskasta kiinni ja menen helsinkiläiseen autokouluun. Aion ottaa irtotunteja, kunnes osaan ajaa kaupungissa.
1. tunti: 30 km/h on liikaa
Jotta haastetta olisi tarpeeksi, olen valinnut autokoulun keskeltä keskustaa, Töölöstä.
Haaste on sen verran vakava, että autokoulunopettaja Kai Laine ajaa ensimmäisellä tunnilla meidät vähän syrjemmälle, Hietaniemen pienemmille kaduille.
Sitten siirryn rattiin.
Huruuttelen kahtakymmentä kilometriä tunnissa, noloa autokouluvauhtia.
"Kolmekymppiä on usein keskustassa liian kova vauhti", opettaja sanoo ja osoittaa kapean kadun molemmin puolin tiheään parkkeerattujen autojen rivistöä.
"Milloin huomaisit, jos tuon auton takaa tielle ryntäisi pieni lapsi?"
En vielä, enkä vielä. . . Nyt!
Kolmenkympin vauhdissa en olisi ehtinyt jarruttaa, vaikka olisin kokenut autoilija.
Liiskaisin myös sauvakävelijän, joka rynnistäisi suojatielle tuon lumipenkan takaa.
Siksipä matelen kävelyvauhtia hitaammin, jos en näe esteiden taakse.
Ja jarrutan auton pysähdyksiin, kun joku on pysäköinyt autonsa suojatien eteen. Ainakin ensi kerralla. Nyt opettaja jarrutti puolestani.
Jos olisin ajanut inssiä, se olisi tyssännyt tähän.
2. tunti: kolmiot hukassa
Lähden liikkeelle autokoulun edestä ja ajelen pitkin vilkasta Runeberginkatua. Sydän pompottaa.
"Muistahan hengittää", opettaja sanoo.
Otan pari syvää joogahengitystä. Puuuuh.
Liikennevalot kaukana edessä vaihtuvat punaisiksi.
"Hidasta, hidasta, hidasta", opettaja sanoo.
Matelen kohti punaisia - ajatuksena on, että valot vaihtuisivat ennen kuin edes ehdin niihin asti ja pääsisin jatkamaan pysähtymättä. Se on taloudellista ajoa.
Matelen liian lujaa, punainen pysyy tolpassa.
Opettaja käskee pysähtyä ison auton mitan ennen risteyksen suojatietä. Se on turvaväli. Jos joku auto tulisi taakseni niin lujaa, että perä uhkaisi ryskyä, minulla olisi tilaa hurauttaa pari metriä eteenpäin karkuun.
Seuraavaksi etsiskelemme liikennemerkkejä.
"Onko tuon sivukadun tulijoilla kolmio?" opettaja kysyy.
Ei ole.
Muutama metri myöhemmin paljastuu, että kyllä on. Kolmiosta näkyy vain pieni kulma liikennevalopylvään takaa.
"Näitä paikkoja on Helsingissä paljon."
Semmoinenkin risteys löytyy, jossa ei arvaa, miten kuuluu ajaa - ja ainoat ryhmittymisopasteet on maalattu tiehen. Lumen alle.
Etuajo-oikeutetulla tiellä opettaja kysyy, keitä pitää väistää.
Vain jalankulkijoita tietysti!
Samassa tien pään t-risteyksessä huristelee ratikka - ja ratikoitahan pitää väistää. Kiskoja ei kovin kaukaa huomaa.
Puuh, puuh!
3. tunti: kaista vaihtuu lipuen
Harjoittelemme toiseksi pelottavinta mitä tiedän: kaistanvaihtoja.
Autoja tulee takaa, vieressä - apua!
"Ajattele eteenpäin. Katse sinne. Viereinen kaista edessäsi on tyhjä", opettaja sanoo.
Sitten vain vilkaistaan sivupeiliin ja kuolleeseen kulmaan. Ketään ei näy takana eikä sivulla. Ja jos näkyy jonkin matkan päässä, niin. . .
"Kaasua!"
Ampaisen nopeampaan vauhtiin ja takaatulijat jäävät turvallisen matkan päähän.
Käännän viereiselle kaistalle. Se on virhe.
"Älä käännä, vaan viereiselle kaistalle livutaan pikkuhiljaa."
Kun rattia ei tempoile nopeisiin käännöksiin, muut tiellä kulkijat ehtivät reagoida minun tekemisiini. Ja jos kaistanvaihto sittenkin näyttää virheeltä, ehdin takaisin kaistalleni, enkä rysäytä kenenkään kylkeen.
Eihän tämä ole ollenkaan kamalaa, ainakaan kovin kamalaa.
Seuraavalla tunnilla käymme sitten sen kamalammin kimppuun.
4. tunti: hirveä moottoritie
"Kaasu pohjaan!" opettaja komentaa.
Tottelen ja auto ampaisee kakkosvaihteella hirmuiseen vauhtiin rampin kiihdytyskaistaa kohti moottoritietä.
Sitten ollaankin moottoritien vauhdissa. Vilkaisu viereen: tilaa on. Livutan auton moottoritien kaistalle.
Puuh, puuh, puuh!
Ja eikun uudestaan.
Välillä käydään tasaamassa henkeä pikkutiellä.
Sitten taas: "Kaasu pohjaan!"
Selvisin.
5. tunti: pirulliset perusvirheet
Teen samoja virheitä jatkuvasti.
Oikea käsi karkaa koko ajan ratilla liian ylös. En siis saa autoa kääntymään yhdellä kädenliikkeellä vasemmalle.
Tai sitten käteni unohtuu vaihdekepille.
Muistan vilkuilla vähän väliä peileihin ja sivuteille, mutta jään myös niihin tuijottelemaan. Silloin en näe eteeni.
Kaistanvaihdoissa opettaja pitelee ratista kiinni, kun en millään malttaisi livuttaa.
Silti saan tunnin jälkeen kiitosta: se meni jo hyvin.
Asenteeni on kuulemma harvinaisen mukava aikuisopiskelijaksi. Tottelen heti opettajan käskyjä, enkä jää vänkäämään, että miksi muka. . .
Tunnin lopuksi teen ensimmäisen taskuunperuutuksen, ja se onnistuu!
6. tunti: ylinopeus vaivaa
Juuri kun ajo alkoi tuntua varmemmalta, auto sammuu pari kertaa risteykseen.
Kytkinvirheitä, noloa.
Sen verran varmasti jo ajan, että Itäväylällä joudun toppuuttelemaan kaasujalkaani. Ylinopeus uhkaa.
Takaisin keskustaan tullessa ajan ihan nätisti, vaihtelen kaistoja sakeassa liikenteessä. Onnistuisikohan tämä jo omin päin?
Omin päin
Aviomies pelkääjän paikalla on vaikuttunut.
Ajelen hitaasti, mutta varmasti. Autotallista ulos, pikkuteitä rampille, kiihdytän Itäväylälle, ajan keskustan läpi, menen Vantaalle. Tulen vielä sieltä takaisin keskustan läpi Eiraan. Vaihdan kaistoja ja hengittelen syvään.
Kerran koukkaan kaistan ohi ratikkakiskoille, ja kerran ajan lähes päin punaisia.
Silti: Minä osaan!
Täytyy tosin tunnustaa, että mies opasti paikasta toiseen, joten en joutunut juurikaan lukemaan liikennemerkkejä. Ja että oli pääsiäispyhä, eikä muita tielläliikkujia juuri näkynyt.
Ruuhkassa tavataan!
