Olen naimisissa, olen ollut jo 12 vuotta naimisissa. Menin naimisiin 22-vuotiaana, hyvin nuorena siis. Mieheni oli silloin 24-vuotias, nuori hänkin. Miksi menimme naimisiin? Hyvin monitahoinen kysymys.. Itse olin aina halunnut naimisiin ja halunnut itselleni prinsessahäät ja halunnut perustaa perheen. Koko nuoruuteni haaveilin siitä, että löydän hyvän miehen ja sitten menen kihloihin ja naimisiin hänen kanssaan ja teen sen vain kerran. Avioliitto oli siis minulle tärkeä juttu. Kun sitten tapasin mieheni ja rakastuimme ja muutimme yhteen, niin yhteiskuntakin alkoi suhtautua asiaan niin, että naimisiinmeno alkoi tuntua järkevältä vaihtoehdolta, avioliitto oli instituutio ja kun naimisiin meni niin oli vakavammin varteen otettava yhteiskunnan jäsen niin sanoakseni (asia joka tuntui tärkeältä sen ikäisenä, 22-vuotiaana) Loppujen lopuksi tietysti pitää sanoa, että rakkaudesta menin naimisiin, olimme ihan älyttömän rakastuneita nuorena, nykyäänkin tietysti olemme, mutta olemme rauhoittuneet ja tyyntyneet ja olemme monesti sanoneet, että jos ei nuorena olisi mennyt naimisiin niin tuskin enää vanhana menisi, nuorena uskaltaa enemmän. Ja kyllä se perheen perustaminen oli myös iso syy, halusin olla naimisissa kun saan lapsen.
Avioliiton merkitys minulle.. No se on yksi turvallisuuden elementti yhteiskunnassa ja kuten jo mainitsin myös arvostuksen lähde tietyllä tapaa. Identiteetin muodostajaksikin se on tullut, olen omaksunut vaimon identiteetin. Toisaalta kun ikää tulee niin naiseus ei enää ole niin riippuvainen siitä onko vaimo tai äiti vaan osaa olla itse yksilöllinen nainen, silloin avioliitto alkaa merkitä enemmän kumppanuutta ja välittämistä. On joku jonka kanssa vanheta. Vaikkei tietysti vielä halua ajatella sitä kun on kuitenkin vasta 34-vuotias. Avioliitto on minulle tärkeä, olen konservatiivinen luonne, pidän näistä instituutioista ja tavoista ja perinteistä.
Kuten jo mainitsinkin, olen ollut naimisissa 12 vuotta. Menimme naimisiin 8.8.1998. Avioliitto on kummallekin ensimmäinen. Ylä- ja alamäkeä on suhteessa ollut, mutta työtä on tehty ja yhdessä edelleen ollaan.
Avioehtoa meillä ei ole. Kun menimme naimisiin, emme omistaneet kumpikaan yhtään mitään. Isäni otti asian kylläkin kanssani puheeksi ja kielsi minua missään nimessä avioehtoa siinä kohtaa tekemästä. Lieneekö hänellä mielessä sitten ollut, että mieheni suku on rikas ja omistaa vaikka mitä, joten hän tulee perimään paljon, joten siksi kai halusi keskustella asiasta. Mieheni ei ole koskaan halunnut avioehtoa, meillä on kyllä eri tilit ja hankimme kumpikin omaa omaisuutta, mutta menomme ovat yhteiset ja hankintamme yhteiset. Keskinäisestä testamentista meillä on kyllä ollut puhetta, lapsia meillä on vain yksi, joten muuten meidät merii sitten vain hän, mutta hänen aikuiselämästään ja puolisoistaan ja muustahan ei vielä ole tietoa ollenkaan. Laki keskinäisestä testamentista vaan ei ole vieläkään Suomessa aukoton, mut nyt eksyin jo aiheesta.
Minusta nuorena kannattaa just avioon mennä. Jos liikaa odottaa niin asiat mutkistuu ja vaikeutuu. Yhdessä kun kasvaa parisuhteeseen ja aikuisuuteen niin on paremmat mahdollisuudet selvitä ongelmista kuin jos kaksi aikuista koittaa tehdä kompromisseja. Trendi tai ei. Ylipäätään perinteetkin on olleeet jonkin sortin trendejä joskus ennen kuin niistä tuli perinteitä, että se nyt aina vaikuttaa käyttäytymiseemme. Mutta eikö voida uskoa kuitenkin siihen rakkauteen vaan!
