Kahden ihanan lapsen äitinä sitä on kiitollinen ja ihmettelee, voiko todellakin olla niin onnekas, että vielä kolmas raskaus voisi paitsi alkaa ongelmitta myös sujua hyvin. Meille ei sitä onnea suotu, vaan koimme keskeytyneen myöhäisen keskenmenon, joka paljastui rakenneultran yhteydessä 21 raskausviikolla. Pienellä ei ollut enää sykettä.
Np-ultrassa juuri ennen joulua pikkuinen väisteli ja kieppui niin, että ultraava kätilö sai tehdä töitä löytääkseen hyvän kuvakulman. Kaikki näytti olevan kunnossa eikä seula hälyttänyt. Pieniä liikkeitä alkoi tuntua ja odotin innolla ja onnellisena kevättä ja kesää, vatsan kasvamista ja jo sitä päivääkin, jona saisin pienen syliini.
Lapsen liikkeet pysyivät pieninä ja satunnaisina muljahduksesta ja tunsin välillä epävarmuutta niiden suhteen. Yritin kuitenkin pysyä rauhallisena, koska olin äitini mukaan ollut itse hyvin hissukseen kohdussa, suunnilleen kääntänyt kylkeä parin viikon välein eikä juuri muuta.
Lääkärin tarkastuksessa rv 17+5 lääkäri ei meinannut saada sydänääniä kuulumaan. Säikähdin ja se taisi näkyä, koska lääkäri sanoi laitteen kyllä näyttävän sykkeen, vaikkei sitä kuulukaan. Lopulta syke kuitenkin saatiin kuuluviin mutta se kuulosti jotenkin erilaiselta kuin aiemmissa raskauksissa, vähemmän siltä "hevosen laukalta", jollainen se oli ollut vielä np-ultrassa ja enemmän tasaiselta läpsytykseltä. Lääkäri ei näyttänyt kiinnittävän asiaan huomiota, olin huojentunut.
Jossain vaiheessa ennen rakenneultraa aloin miettiä, koska olin viimeksi tuntenut selkeitä liikkeitä. Olin ollut tuntevinani liikkeitä mutta ne olivat viikkoihin ja odotuksiini nähden pieniä ja epämääräisiä. Liekö halu uskoa siihen, että kaikki menee lopulta hyvin, vai jonkinlainen alistuminen sille, mitä ikinä vastaan tuleekaan, vaikuttanut siihen, etten ollut ottanut yhteyttä neuvolaan lääkärikäynnin jälkeen? Ultraan menin epävarmana ja kerroin kätilölle huolestani käydessäni makuulle.
Kohdussa ei näkynyt liikettä, sikiö oli hiljaa paikallaan. Virtauksia näkyi kohdun ulkopuolella mutta kohdussa ei mitään. Kätilö kertoi, ettei näe sykettä ja pahoitteli. Tunsin itseni turraksi, puristin vain mieheni kättä ja tunsin kuinka hän puristi omaani.
Kohdunsuu oli täysin kiinni ja kypsymätön. Sain esilääkityksen ja ajan lääkkeillä käynnistettävälle synnytykselle seuraavaksi päiväksi. Voimakkaasti tuntunut syke kohdun molemmin puolin vaimeni esilääkityksen ottamisen jälkeen. Tuntui kuin elimistöni olisi tehnyt ylikierroksilla töitä ylläpitääkseen raskautta, vaikka pieni oli jo kuollut.
Seuraavana aamuna menimme mieheni kanssa Kättärille. Olin surullinen ja murruin täysin laittaessani synnytyksen käynnistävät lääkkeet paikoilleen. Tuntui pahalta aiheuttaa pienen liian aikainen syntymä, vaikka hän ei enää elossa ollutkaan. En olisi halunnut luopua hänestä.
Pieni syntyi lopulta juuri ennen kuin olisi ollut aika laittaa kolmas annos lääkkeitä. Supistukset vaimenivat saman tien ja niiden tilalle tuli lohduton suru ja itku. Pieni oli poissa, irti minusta ja minä olin vain tyhjä.
Saimme nähdä pikkuisemme ennen kotiinlähtöä. Pitää häntä lähellä ja hyvästellä, kertoa kuinka häntä rakastamme. Ettemme koskaan unohda. Lauloin, tai lähinnä kuiskailin, hänelle saman tuutulaulun, jota olen laulanut vanhemmille lapsillemme vauvasta asti.
Kuoleman tarkkaa aikaa ei kukaan osannut sanoa mutta koon perusteella pieni oli ollut elossa vielä viikolla 18+. Olin siis ilmeisesti ollut tuntevinani pieniä epämääräisiä liikahduksia jopa kahden viikon ajan. En käsitä miten se on mahdollista. Toivoinko niin kovasti? Vai hämäsikö voimakkaasti alavatsalla tuntunut oma sykkeeni niin pahasti?
Menetys on vielä tuore emmekä ole vielä saaneet tietää löytyykö kromosomeista tai ruumiinavauksesta selitystä tapahtuneelle. Päätimme järjestää pienen hautaamisen itse, koska vaikka yhteinen siunaaminen muiden pienten kanssa lasten muistolehtoon olisi sinällään ollut hyvä vaihtoehto, emme halunneet pikkuistamme niin kauas kotoa.
Suru ja fyysinen toipuminen tuntuvat etenevän vaihtelevasti. Välillä olo on fyysisesti hyvä ja muutamia hieman valoisampia hetkiäkin on ollut mutta niiden jälkeen tuntuu toivottomalta kun vuoto ja jälkisupistelu taas (toistaiseksi vain hetkellisesti) voimistuvat ja mieli kiertää kehää surun ja menetyksen keskellä. Silmät ovat turvonneet ja kipeät itkemisestä ja silmänaluset hilseilevät rohtuneina.
Jos joku aiemmin lapsensa myöhäisessä keskenmenossa menettänyt vielä täällä käy lukemassa, olisi kiva kuulla miten toipuminen, henkinen etenkin, on teillä mennyt. Tai onko täällä erillistä ketjua menetyksestä toipuville?
Liityin tänne ihan vain saadakseni kirjoittaa omasta kokemuksestamme käytyäni ensin vain lukemassa ketjua. En tiedä voiko sanoa muiden kokemusten lukemisen tuntuvan hyvältä, koska se tuntuu oikeasti surulliselta ja kokemukset kohtuuttomilta, mutta ehkä helpottavalta kuitenkin. Kiitos ketjun aloittajalle ja kaikille kirjoittajille. Toivon, että olette saaneet kokea onnellisempia tapahtumia näiden surujen jälkeen.