myöhäinen keskenmeno, 12 rv jälkeen

BUMBA:
mulla kans tutkitaan tuota hyytymätekijä VIII enemmänkin. Ja otettiin joku tukospakettikin vielä ylimääräisenä. Mullahan on tuo vuoto juttu, muttei ole tukoksia ollut. Lääkäri sanoi sairaalassa kun juteltiin noista hyytymätekijä-asioista, että on ollut yksi äiti jolla on tuossa tekijässä VIII ollut häikkää ja se on aiheuttanut useamman keskenmenon joille ei ensin meinattu löytää syytä. Pitää vielä tavoitella tuota lääkäriä, että selventäisi asiaa pikkuisen enemmän vielä. 8.7 mulla on jälkitarkastus jossa näiden tulosten pitäis olla valmiina ja parin kuun päästä otetaan musta lisää noita hyytymätekijäjuttuja.

Mä oon ssanut sairaslomaa hyvin. Nyt oon ekaa yötä töissä, kokeilemassa onnistuuko tää yksin kökkiminen täällä ja asian pyörittäminen päässä. Mä olin kuukauden sairaslomalla ja viime to kun kävin lääkärillä jutustelemassa, kun tuo uni ei meinaa tulla, niin se meinasi että lisää vaan sairaslomaa. Halusin mennä kuitenkin jo kokeilemaan töitä. Kahtakin erilaista unipilleriä se kirjoitti reseptillä, mut en oo niitä hakenu vielä. Se puhui että mulla saattais olla traumaperäinen stressireaktio. no joo myönnettäköön ettei pääkoppa oo ihan samas kunnos kun kuukausi sitten :/

Itkuhan täällä heti tuli.. pöydällä odotti tosi kaunis enkelipysti työporukalta, kortissa kaikkien nimet. Lämmitti hirveästi mieltä, me kun nähdään harvoin kun tehdään öitä yksin, ainoastaan palavereis kuukausittain ollaan yhdessä päiväs aikaan koolla.

Mä oon alottanu blogin pitämisen, ehkä selventääkseni omia tunteita ja ajatuksia. Helppo tapa purkaa anonyyminä ajatuksiaan.

 

Osanottoni Minttu-Maaria75 ja voimia :hug: :hug: Meidän pikkuisen havaittiin menehtyneen ultrassa rv 20+4; lokakuussa -09 tapahtui tämä.

Osanotto ja voimia kaikille keskenmenon kokeneille :hug:

 

Osanottoni kaikille kohtalotovereille!

Itse menetin esikoisemme Rv 23+2. Rakenneultrassa nähtiin vaikea sydänvika ja tästä alkoi aivan valtava huoli ja murhe. Seuraavassa ultrassa sydämen toiminta oli jo lähes loppunut ja lapsellamme ei olisi ollut edellytyksiä elää... Synnytys käynnistettiin muutaman päivän päästä viimeisestä ultrasta.

Suru on aivan valtava ja tuntuu, ettei tästä pääse koskaan yli! Uusi yritys siintää jo kuitenkin mielessä, mutta ensimmäisiä kuukautisiakaan ei ole vielä kuulunut (nyt keskeytyksestä 9 vkoa) Kuinka pian teillä muilla alkoivat kuukautiset synnytyksen jälkeen? En tiedä onko väärin lähteä uuteen yritykseen näin pian, mutta tuntuu että se antaa ainakin toivoa...

 

Minttu-Maaria75: miten kauniisti työkaverisi muistivat :hug:

minulla on yhä enevässä määrin unettomuutta.
Hirveä univelka ja väsyttää, mutta ei pysty rauhottumaan että saisi nukuttua.
Olen ajatellut että pitääkö hakea sairaslomaa uudelleen lisää, vai unilääkkeitä, mutta niitä ei haluaisi vaan syödä, kun uudelleen yritetään.

Sukaatti: :hug: :hug: :hug: Miten surullista sinulle on käynyt.
Toisaalta kuitenkin ehkä pieni helpostus on se, että pienellä ei olisi ollut edellytyksiä täällä maan päällä, mutta surun määräähän ja menetyksen tunnetta se ei mitenkään vähennä.

Minulla oli km huhtikuun puolessa välissä ja oiekat menkat ekaa kertaa alkoivat nyt 9.6. Jotain yritystä ja epäselvät turhut oli tavallaan jo aikaisemmin, ns ekat menkat ja sen jälkeen oviksenkin bongasin, mutta eivät mielestäni siis kunnolliset. Nyt kovasti bongailen ovista uudelleen ja yritystä uuteen raskauteen. Voimia sinulle hirveästi ja kyllä se toivoa antaa. Kaunista kesää sinulle!

 

:hug: Voimia kaikille. Itselläni on jo aikaa tapahtuneesta, meidän pieni poika menehtyi viikolla 20 elokuussa-08. Meillä ei tutkittu mitenkään ja syytä en saa koskaan tietää, alkuraskaudessa tosin oli hematooma kohdussa, lääkärit veikkasi että olisi vaikuttanut istukkaan.
Aika auttaa, vaikka vieläkin tapahtunut mielessä paivittäin.

 

lämmin osanotto palstalle kirjoittaneille joilla sama kokemus :hug:

Mulla alkas ekat menkat 33kp siitä kun pikku enkeli syntyi. Oviksenkin mielestäni paikallistin että kaiketi kroppa on nyt sitten palautunut, vaikka mieli myllertääkin. Uutta yritystä ei vielä ole, enkä tiedä onko koskaan.. pitää ensin saada tuo asia työstettyä ja odotella se jälkitarkastus jos siellä olisi syy selvinnyt.

 

Kirjoittelin tänne kesäkuussa rankan kokemuksemme jälkeen. Aloimme heti yrittää uutta ja nyt on käynyt niin onnekkaasti, että raskautesti näytti jälleen plussaa =)

Hyvillä mielin odotellaan, vaikka tietysti ensimmäisen raskauden kohtalo aiheuttaa jännitystä.

Halusin tulla kertomaan tänne kannustukseksi muille! Hyvää kesän jatkoa ja tsemppiä kaikille surulliseen tilanteeseen!

 

Onnea paljon Sukaatille raskautumisesta rankan kokemuksen jälkeen.
Se oli rohkaiseva lukea.
Meillä toiveissa olisi uusi raskaus 15. raskausviikolla kuolleen pienen pojan ja siita vuosi aiemmin rv 11 olleen tuulimunaraskauskeskenmenon jälkeen. Edellisellä kerralla meni noin kaksi kuukautta ennen kuin kuukautiset alkoivat, nyt toivon mukaan ei menisi niin kauaa.

 

Lämmin osanotto kaikille saman kokeneille.

Rakas esikostyttäremme menehtyi 17+ viikolla, kuolema todettiin 18+0, kun minulla oli hyvin vähäistä vuotoa ja neuvolassa sydänääniä ei löydetty. Tämä tapahtui toukokuun lopulla. Synnytin hänet ja kaiken piti olla fyysisesti ok. Jälkivuoto loppui n. neljän viikon jälkeen vain alkaakseen uudestaan viikon kuluttua. Kättärille minua ei lukuisista soitoistani huolimatta otettu ennen jälkitarkastusta, joka oli 2.7. Tällöin minut passitettiin kaavintaan, koska kohdussa oli jotain jäämiä. Kaavinnan jälkeen vuoto loppui ja ensimmäiset kuukautisetkin olivat viime viikolla (5vk kaavinnasta.) Uutta yritystä joudumme odottamaan muista syistä johtuen lokakuulle.

Elämä tuntuu edelleen hyvin raskaalta. Nykyään on jo hyviäkin päiviä ja pahin pimeys on väistynyt, mutta usein tuntuu mahdottomalta jatkaa elämää. Olen palannut "normaaliin" elämään, mutta jotain minusta puuttuu. Olen niin surullinen, vihainen jne...Parisuhdekkin on ollut todella kovilla viime kuukausien aikana.

Tällä hetkellä ainoalta "lääkkeeltä" tuntuisi uusi raskaus, mutta vielä on n.1,5kk odotettava, mikä toisaalta saattaa olla hyväkin asia, kehon ja mielen toipumisen kannalta. Ehkä.

Niin ja tyttärellämme todettiin downin syndrooma, joka ei seuloissa näkynyt. Varsinaista kuolinsyytä ei saada koskaan selville. Vauvasta otettujen kokeiden mukaan meidän kromosomimme olisivat kunnossa. Toivottavasti niin!

 

Hei! Paljon on ikäviä kohtaloita. Haluan minäkin kertoa tarinani, ehkä tästä on jollekin apua. Olen vuosi sitten kirjoitellut jonkin verran, mutta sitten olin jo niin huonossa kunnossa henkisesti, etten edes voinut avata Kaksplussan sivuja...

Saimme ensimmäisen lapsen 2006 ja silloin kaikki meni verenvuotoa lukuunottamatta hyvin. Sen jälkeen olen synnyttänyt pienen pojan 13+, toisen pojan 15+, pienen prinsessan 19+ ja väliin mahtui vielä yksi tuulimunaraskaus. Synnytysten jälkeisiä kaavintoja on muistaakseni tehty 5. Jokaiseen raskauteen liittyi paljon verenvuotoa, isot hematoomat ja vuotokivut. Hyytymistekijöistä löydettiin vikaa, APC-resistenssi (F V Leiden), joka on hirveän yleinen, mutta ei oireile läheskään kaikilla. Varma ei voi olla että onko se aiheuttanut keskenmenoja, mutta tytön raskaudessa käytin verenohennuslääkettä, pistin Klexanea. Raskaudet ovat yleensä päättyneet niin että hematooma on haurastuttanut sikiökalvoja, jotka ovat menneet rikki ja lapsivedet ovat valuneet pois ja sikiö näin ollen elinkelvoton.

Tällä hetkellä olen raskaana 31 viikkoa ja takana alun 4 kk täyttä vuodelepoa ja koko aika sariaslomalla ja nytkin hyvin rauhallisesti mennään. Hematooma parani levolla (tosin levossa olin tytönkin raskaudessa ja hematooma ehti ennen keskenmenoa parantua) ja ehkä hyvällä tuurilla. Kaikissa sikiöissä ja istukoissa on ollut tukoksia, joten nyt jännittää miten tämä raskaus etenee loppuun asti, menehtyykö vauva tukoksiin.....? Mutta kuitenkin ollaan nyt näin pitkälle päästy, vaikka jossain vaiheessa ryhdyin varautumaan siihen, että meille ei enää vauvoja tule. Saa nähdä miten nyt käy!

Voimia kaikille keskenmeno(i)sta toipuville!

Niin ja meidän enkelit menivät kaikki yhteiseen tuhkaukseen. Ensimmäinen (13+) tuhkattiin, joten emme hennoneet toimia muiden kanssa eri tavalla. Hautausmaan muistopaikaille viemme aina kolme kynttilää....

 

Me menetimme toisen identtisistä kaksospojistamme rv 22. Kannoin häntä kuolleena kohdussani 3 kk , jotta toinen lapsemme sai kasvaa kohdussa isoksi pojaksi. Olemme perustaneet mieheni kanssa vertaistukinettisivut kaksosistaan toisen menettäneille. Jos teillä tai jollakin tutullanne on sama kohtalo kuin meillä, voi sivustolle Etusivu tulla jakamaan kokemuksia.

 

Lämmin osanotto kaikille pienokaisensa menmettäneille. :hug:
Meillä on tähtenä taivaalla meidän rakas kolmas lapsi (11/2006) joka nukkui ikiuneen raskausviikolla 36+. Syytä tähän ei löydetty, puhutaan siis kohtu kätkyt kuolemasta.
Sitten sain kaksi keskiraskauden keskenmenoa 16+ 12/2007 ja 14+ 8/2008. Näihin syytä ei myöskään löytynyt.

Kohtukuolemassa kuolleen vauvan hautasimme mutta keskenmenneet pikkuiset menivät yhteistuhkaukseen sairaalan kautta.

Tiesittehän että käpy (lapsensa menettäneiden perheiden yhdistys) on myös juuri teitä varten. Netissä toimii verkkosivut jossa yhteystietoja.
Pähkinä-palsta on uutta raskautta suunnitteleville joilta on ennen kuollut lapsi ja tuntematon enkeli-palsta on kohtukuolemaäideille. Näille palstoille pääsee vaikkapa käpyn sivujen kautta osiosta linkit.
Kohtukuolema-sivut avataan lokakuun lopussa, sinnekin pääsee varmasti käpyn sivulta sitten
Jaksamista kaikille tasapuolisesti. Koskaan ei kannata antaa periksi. Meillekin syntyi sitten kaiken päätteeksi kuitenkin elävä ihana lapsi 7/2010.

 

Osanotto kaikille pienokaisensa menettäneille!
Olen lueskellut näitä keskusteluja kuluneen vuoden aikana tosi paljon, mutta ensimmäistä kertaa päätin itse kirjoittaa. On tosi lohdullista huomata, että meitä on niin monta.

Keskiraskauden keskenmenoihin suhtaudutaan vaihtelevasti ja tarinoita on monenlaisia. Minusta lapsen menettäminen on aina kuolema riippumatta millä viikoilla se tapahtuu. Kuitenkin jopa terveydenhuollon ammattilaiset tuntuvat suhtauvan jotenkin kevyesti keskiraskauden keskenmenoihin. Itse olen kuullut aivan tarpeeksi niitä "näin vain joskus tapahtuu..." -puheita, kun etsin aktiivisesti apua ja keskustelutukea. Jokainen nainen varmasti tuntee olevansa äiti ja tekee suunnitelmia elämästä lapsen kanssa jo keskiraskauden aikana. Yhtäkkiä näistä kaikista haaveista tuleekin luopumista...

Meillä on kaksi lasta (6 ja 8 -vuotiaat) sekä kaksi enkeliä. Olemme toivoneet kovasti kolmatta lasta perheeseemme, mutta toisin on käynyt. Helmikuussa 2010 pikkuisemme löytyi elottomana kohdusta viikolla 14. Kesäkuussa olin uudestaan raskaana ja ikionnellinen. Syksyllä jouduimme elämämme vaikeimman päätöksen eteen, kun lapseltamme löydettiin vakavat kehityshäiriöt. Pienen pieni poikamme syntyi 9.9. geneettisen keskeytyksen johdosta viikolla 17. Pikkuveljemme siunattiin ja tuhkattiin viikko sitten. Vanhemmat lapset olivat mukana saattamassa veljeä. Tuhka haudattiin kotipaikkakuntamme hautausmaan muistolehtoon. Lapset puhuvat taivaassa olevasta pikkuveljestä. Hänen menettämisensä on meidän perheen yhteinen suru ja osa tarinaamme.

Hain itse kovasti apua eri paikoista, mutta järkyttävintä oli, että neuvolamme ohjasi minut terveyskeskuksen päivystykseen! Lopulta menin työterveyshuoltoon ja itkin siellä hoitajan kanssa, joka ohjasi minut lääkärille. Siitä saakka olen ollut sairaslomalla ja edelleen synnytyksen jälkeen lääkärit ovat luvanneet puhelinsoiton perusteella jatkaa tarvittaessa sairaslomaa. Olkaa kanssasisaret riittävän itsekkäitä ja vaatikaa apua, vaikkka se vaikealta tuntuukin. Lapsen kuoleman on suuri suru ja sen työstämiseen jokainen tarvitsee oman aikansa.

Voimia kaikille syksyyn; pimeässä pienokaisillemme sytytetyt kynttilät loistavat kauniisti.

PS Johanna Kurkelan "Ainutlaatuinen" saattaa lohduttaa myös jotakuta toista täällä.

 

Tänään se päivä sitten on. Tänään olisi tyttäremme pitänyt syntyä. Tuska oikein hyökkää vasten kasvoja, suru on jälleen käsinkosketeltava. Viha, katkeruus ja suru vaihtelevat.
Kävimme mieheni kanssa enkelimme haudalla äsken.

Niin kovin tyhjä on syli.

Voimia kaikille teille muillekkin :hug:

 

kerronpa minäkin tarinani...tasan kaksi viikkoa sitten raskausviikolla 17 menin rutiinineuvolaan, jossa ei sydänääniä kuulunutkaan. lähdin siitä sitten ultraan jossa omin silmin näin ettei vauvassa ollut enää eloa, toinen oli jo ihan kippurassa. rv 15+1 olin käynyt ultrassa ja kaikki oli ollut hyvin, vauva kovin einvoimainen ja poika!
annoin pojalle nimen, mitä en´olen tehnyt yhdenkään muun lapsen kohdalla, minulla viisi lasta ennestään.
itseasiassa mulla oli alkuraskaudesta asti takaraivossa tunne, et tämä lapsi otetaan multa pois!raskaus oli alusta asti kovin oireeton ja silloin 15 viikon jälkeen, ihmettelin kun maha oli hävinnyt.
mut ajattelin vain et olen laihtunut stressistä, kun meillä oli ja on avioero meneillään. mies ei halunnut tätä lasta ja painosti aborttiin vimeiseen asti.

no, ultrassa ei ollut eloa. sen tarkisti kaksi lääkäriä ja kaksi kätilöä sekä minä itse.
sain alustavan pillerin ja määrän tulla perjantai aamuna sairalaan et synnytys käynnistettäisiin.
oli kamalaa odotella ja kantaa kuollutta vauvaa. perjantai aamuna menin sairaalaan ja sain lääkkeet, joita lisättiin 4 tunnin välein. onneksi sain kunnon kipulääkkeet. pieni poika syntyi illalla. se oli aivan kamalaa...odotin pientä sikiötä, mut vauvahan oli kovin suuri, ihan pieni vauva. kätilö tuntui pakoilevan ja olin ihan yksin. kahden tunnin kuluttua synnytyksestä lähettivät mut taksilla kotiin.
samaisena viikonloppuna sain tietää et saisin itse haudata pienokaiseni, sairaalassa asiaa ei mulle kerrottu. joten heti maanantai aamuna alkoi selvitys, soitin synnnärille, obduktioon, jossa vauvasta otettiin näytteitä, kappeliin, seurakunnalle. keskiviikkona stten hautasin pienokaiseni sukuhautaan.
siitä nyt tasan viikko.
mut elämä jatkuu...uskon et tällä lapsella oli tarkoitus mun elämässä ja olen kiitollinen!taivaassa tarvittiin pientä enkeliä!

ja sen vaan sanon et lapsimäärä ei mittaa surun määrää..itse olen kuullut monta kertaa, sulla on jo viisi tervettä lasta!et tarvitse enempää!

 

manhis: kiitos niin surullisesta tarinastasi.:hug:
Miten ihmeessä oletkaan yksin jaksanut elää moisessa tilanteessa, sinulle lienee kuitenkin hyviä ystäviä lähellä tukemassa. Jotenkin tavattoman karu kohtelu on sattunut kohdallesi sairaalassa ettei voi kun ihmetellä...taksilla yksin kotia....huh ihan kamalaa.
Onneksi sinulla on ihania lapsia lohduttamassa, vaikka mikään ei ikinä tule pyyhkimään pois pienen enkelisi muistoa. Miten ihmiset voivatkaan olla niin julmia....se kertoo vain ettei kukaan joka ei tätä ole kokenut voit tietää miltä se tuntuu.

Pienillämme on hyvä olla enkeleinä, siihen uskotaan.
Paljon voimia sinulle tälle päivälle, huomiseen ja tulevaan. Oikein kaunista joulua :hug:

 

kävin jälkitarkastuksessa..istukassa oli tulehduksen merkkejä, ja mun veressä jonkin viruksen vasta-aineita. olen kuulemma sairastanut jonkun taudin ja se on saattanut vaikuttaa sikiöön. mut nämä ovat vain arvailuja ei faktaa. kromosominäyte oli ok.
joten luulen et asia oli korkeimman kädessä ja näin oli tarkoitettu...

 

Tällaisen ketjun löysin... Vieläköhän tätä joku lukee, kun edellinen viesti on joulukuulta...?

Meillä todettiin perjantaina rv 19+6 rakenneultrassa sikiön kuolleen. Viime viikolla vielä neuvolassa sydänäänet kuuluivat ja luulimme kaiken olevan ok.

Noin kuukausi sitten minulla tosin oli paha tulehdus, jonka syy ei selvinnyt. Bakteeri löytyi verestä. Varmaankin tällä tulehduksella on ollut jotain tekemistä tämän kohtukuoleman kanssa. Sikiö vastasi kooltaan rv 16+ jotain, eli ei ollut hetkeen enää kasvanut, koska jo sen tulehduksen aikana sairaalassa ollessa, kun ultrattiin monta kertaa vastasi jo jotain sunnilleen samaa kokoa Kuitenkin tulehdusarvot lähtivät lääkkeillä pian alaspäin ja hoidon aikana vauva näytti ultrassa voivan hyvin, lääkärit olivat toiveikkaita, kukaan ei varoitellut, että jotakin tällaista voisi käydä. Lääkityksen loputtua sanottiin vain, että todetaan hoito onnistuneeksi ja jatketaan normaali raskautta.

Huomenna maanantaina olisi edessä synnytys. Pelottaa hiukan, se henkinen puoli siinä. Tämä viikonloppu tässä ollaan nyt koitettu sisäistää asiaa ja olen puhunut ja kertonut tästä lähes kaikille tutuille ja tuntemattomillekin... (minun tapani käydä asiaa läpi). Luulen silti, että pahin on nyt vielä edessä.

Toivon saavani sairaslomaa kunnolla, sillä olen työssä koko ajan ihmisten kanssa tekemisissä, (lapsiperheiden) ja tunteet ovat kumminkin niin pinnalla ja kyyneleet kovin herkässä....

Meillä on kolme lasta ennestään, joiden kanssa pysyy kyllä elämässä ja arjen rutiineissa kiinni väkisinkin. Toisaalta kurjaa, kun on niin pahalla mielellä, eikä "jaksaisi" mitään touhuilla nyt heidän kanssaan.

 

Hei. laitoin sinulle yv:tä.

Suunnattoman suuri osanotto. Tuska mitä tunnet on pahinta mitä ihminen voi kokea.
Meillä kävi noin vähän yli 2 viikkoa sitten.
Tuota ei voi käsittää kukaan joka ei ole kokenut samaa että joutuu synnyttämään jonka lopputuloksen tietää että ei ole onnellinen.
Voimia tulevaan niitä tarvitset niin kuin minäkin. meillä viikkoja oli 24.

 

Osanotto äitylille ja Ellille. Minä synnytin pienen enkelipojan 18+ vkolla 25.2.2011 ja oma toipuminen fyysisesti on ollut todella huonoa. Kohtu ei tyhjene ja mua pallotellaan lääkäriltä toiselle. Kahta antibioottia menee nyt ja kohdussa edelleen hyytymiä mille ei kuulemma tarvitse tehdä mitään. Mulla ei siis spontaania vuotoa ole ollut oikeastaan lainkaan synnytyksen jälkeen. meidän tapauksesta voi lukea muutama kohta alaspäin otsikolla : Äiti älä itke!

 

Kiitos äityli4ptpt ja sonsku.

Synnytys oli eilen ja oksensin melkein koko päivän. Muuten homma sujui nopsaan ja kaiketi hyvin fyysisesti.
Nyt olo on tosi tyhjä ja tiedän, että surutyö on ihan kesken. Ajan kanssa pikku hiljaa eteenpäin siispä.
Meidän pikkuinen oli tyttö.

sonsku, olen kovasti pahoillani sun tilanteesta...

 

Olen pahoillani teidän kaikkien puolesta :hug:

Itse joudun liittymään tähän ikävään seurueeseen. Lääkärit eivät enää löytäneet naistentautien päivystyksessä pienen sykettä (15+2). En voinut uskoa asiaa todeksi, sillä olin vain 4pv aikasemmin tuntenut vielä liikkeitä. Huomenna edessä lääkkeellinen synnytys, pelottaa ihan hirveesti. Suru on hyvin vahva ja tuntuu etten pääse tästä pitkään aikaan eroon. Nytkin itken vähintään kerran tunnissa, yöt saa nukuttua 4h pätkissä ja itkee taas välissä. Ei tällasta kokemusta kenellekkään soisi, tämä on niin väärin. Meidä lapsi oli todella haluttu, toivottu ja kaivattu ja nyt se vietiin meiltä varottamatta pois. On niin väärin et ne jotka ei edes halua lapsia voivat lisääntyä miten sattuu

Memelisa & Enkelivauva Tiitinen 15+2

 

Lämmin osanotto saman kokeneille. Palailen aina välillä lukemaan ketjua, aloittaja kun olen. On ollut surullista huomata että meitä on loppuen lopuksi paljon, meitä enkelivauvojen äitejä.
Kohta tulee vuosi tuosta minun enkelini syntymästä. Vuosi on ollut raskas. On hyviä päiviä ja niitä kuopan pohjalla olo päiviä. Ei kuitenkaan ole päivääkään ettei tuo pieni kaunis enkelipoika kävisi mielessä. Kannustan kaikkia saman kokeneita hautaamaan itse pienen. Tämän vuoden aikana on huomannut sen lohdullisuuden mitä tuo ajatus siitä että tuossa lepää minun lapseni ja on paikka surra.
Itse jouduin kokemaan keskenmenon joulukuussa 9+risat viikolla, siitä kuitenkin toipui nopeammin kuin tuosta enkelistä jonka kasvot on nähnyt ja jota on saanut pitää lähellään. Uusi yritys on nyt hetken tauolla, pitää saada kasattua ajatuksensa rauhassa ja katsotaan syksyllä uudemman kerran uskaltaisiko sitä vielä yrittää..

Blogi on auttanut minua paljon, sinne on ollut hyvä tyhjentää päätään. blogi löytyy googlettamalla "Enkelivauvan äitinä" se kertoo matkasta enkelivauvan äitinä.

 

Voimia kohtalotovereille ja kiitos Minttu-Maarialle blogista. Minusta on tulossa netti-väijyjä, kun törmään teksteihisi näemmä useassa yhteydessä..

Meille syntyi enkelityttö tasan kaksi viikkoa sitten rv 19+3. Menin ihan rutiinikäynnille äitiyspolille kaksi päivää aiemmin, mutta lääkäri joutuikin toteamaan lapsen kuolleeksi :'( Tämä olisi ollut mieheni esikoinen (itselläni on jo kaksi varhaisteiniä) ja kaikki on ollut todella selviytymistä päivästä tai hetkestä toiseen.
Lääkärin mukaan lapsemme on ollut kuollut jo pari viikkoa kohdussani, joten olen todellakin joutunut mieleni riepottelemaksi ja puhunut liikkumattomalle lapselleni.. Itse synnytystä käynnisteltiin noin 15 tuntia ja tuskat olivat loppumetreillä valtavat. Istukka jäi kohtuun, mutta emme joutuneet leikkuriin, vaan lääkäri teki jonkinsortin toimenpiteen ihan ollessani tajuissani. Kaivoi siis istukan kohtusta, jonka jälkeen minulta menikin taju ja päädyin tarkkailuun yöksi.

Pari viikkoa mennyt todella sekavissa tiloissa. Maanantaina saimme tyttövauvamme patologiselta takaisin sairaalalle ja hänelle pidettiin siunaustilaisuus. Kaunis valkoinen arkku vaaleanpunaisten ruusunterälehtien alla... Veimme hänet samantien poltettavaksi seurakuntaan ja eilen saimme ripotella tuhkat muistolehtoon. Toinen mummoista oli antanut arkkuun mukaan isohkon kristallin, joka krematoinnissa särkyi siruiksi. Nämä sirut kimmelsivät niin kauniisti tuhkan joukossa. Poimin yhden suurimmista siruista mukaani konkreettiseksi muistoksi meille jälkeenjääville.. :|

Varsinainen kuolinsyy on vielä varmistamatta, mutta tyttömme oli kietonut todella tiukasti napanuoransa kaulan ympäri.

Todella arvokasta löytää vertaistukea näinkin karmivassa asiassa! Itse saimme tänään Käpy ry:stä viestiä, että pääsemme perheviikonloppuun muutaman viikon päästä. Mieheni eilen minulle sanoi, että ihan sama mihin persaukseni isken, kun aina papupata aloittaa puhumisensa.. Minä siis puhun ja kirjoitan, kirjoitan ja puhun.. Mies funtsailee :|

 

Tämä aloittamani ketju on näköjään pitänyt paikkansa keskustelujen yläpäässä listalla. Eli yksin en asian kanssa ole ja meitä saman kokeneita ilmaantuu aina silloin tällöin tarinaansa kertomaan.

Jos haluat Missa-76 kirjoitella niin laita viestiä asiasta blogin kautta tai täältä. Olisi kiva jakaa ajatuksia enemmänkin kun samoja ajatuksia ja tunteita käydään läpi