S
Surkeena
Vieras
Taas tänään piti (äidin) vääntää itkua kotiin kärrytellessä, kun tuli niin paha mieli... Oon 2,4 v:n kotiäitinä ja pojan kanssa käydään pari-kolme kertaa viikossa avoimessa päiväkodissa, jossa käy aika paljon eri-ikäisiä lapsia, suurin osa kuitenkin näitä 1,5-3 v ja sitten ihan pikkuvauvoja. Siellä olemme käyneet leikkimässä nyt useamman kuukauden ajan eli ihmiset ja kuviot alkaa olla tuttuja. Mulle se on ollut mukavaa vaihtelua neljän seinän sisältä, samalla paikkakunnalla mulla ei ole kavereita.
Noh, lähes poikkeuksetta joka kerta saan tuntea, että poika on jotenkin "ei-haluttua tai kartettua seuraa" ja tämä tunne välittyy niin muilta lapsilta kuin äideiltäkin.
Tollaset n.3 v:t eivät huoli häntä edes viereen leikkimään, vaan muodostavat keskenään parin-kolmen lapsen porukoita, joissa leikkivät ja "toi ei saa tulla", myös sellaiset lapset, joita tapaamme ekaa kertaa. Poikaa kiinnostaa muut lapset ja hymyillen hän on yrittänyt lähestyä muita
Poikani leikkii siis aina yksin ja vaatii äidin lähelleen. Samanikäisten kanssa leikit ei vielä käy yksiin (mielestäni vielä tässä iässä ymmärrettävää), juuri ne samat autot kiinnostaa molempia ja siitä tulee poikkeuksetta kinaa, esim.lelun viemistä kädestä tms. Näihin puutun aina heti ja kädestä lelun ottanut palauttaa lelun toiselle. Pojalla on tapana tällaisessa tilanteessa (varsinkin jos joutuu sen lelun palauttamaan) alkaa kirkumaan todella kimeästi ja kovaa mutta se "kohtaus" jää kuitenkin 99% tapauksissa siihen (kestää vaan joitain sekunteja) ja sitten jatketaan touhuja. Koskaan ei oma poikani ole muita lapsia kuitenkaan lyönyt tai töninyt eli käsittääkseni häntä ei voida mitenkään pelottavana tai väkivaltaisena pitää. Mitenkään dominoiva luonnekaan hän ei ole.
Kuitenkin hyvin pian tällaisen kirkumisen tai ojentamisen jälkeen löydän meidät taas yksin (kaksistaan) sieltä leikkihuoneesta, kaikki muut kaikkoavat vähin äänin.
Muut äidit selvästi jotenkin valpastuvat, kun poika tulee samaan huoneeseen, tulee sellainen "o-ou, tuolta saapuu ongelmia"-tunnelma ja kaikki alkavat seurata sitä omaa lastaan vähän tarkemmin, että älä mene ton tielle tai siirtävät omia lapsiaan leluineen syrjempään,eivät aina edes mitenkään vaivihkaa.
Musta näytää, että poika vaistoaa jo itsekin, että hänestä ei varauksetta pidetä ja on alkanut suhtautua vieraisiin selvästi varauksellisemmin.
Mulla on sydän ihan särkyä, kun mä aattelen tätä asiaa. Oon itse ollut aina jotenkin outo (en tiedä miksi, ulkonäkö on normaali, osaan hymyillä ja katsoa silmiin ja puhua ihmisille...musta ei vaan tykätä?), kiusattu tarhasta kouluun ja korkeakoulusta työelämään, ei nyt aikuisiällä enää mitään niin hirveän traumaattista mutta olen silti työpaikoillakin aina se, joka ekana suljetaan ulkopuolelle ja musta on ilmeisen helppo puhua pahaa välittämättä siitä, että seison lähellä. Yksinkertaisesti mua on aina ignoorattu ja sama kohtaloko on nyt sit mun pojalla..? Onks joku luuserigeeni olemassa vai mitä.
mä en mitään muuta halua kuin rakkaalle lapselleni hyvää ja en millään itse keksi, mitä tässä tilanteessa vois tehdä, miten mun ois pojan kasvatusta ohjattava, mitä asioita painotettava...että sille tulis hyvät eväät elämään??
Tiedän, että tää kaikki voi kuulostaa vainoharhaiselta ja että on helppo aatella, että oon salaliittoteorioita miettivä hullu. Oon niin aatellut itsekin vahvana hetkenä mutta sitten on taas tullut tällanen ikävä tilanne...aina uudestaan.
Noh, lähes poikkeuksetta joka kerta saan tuntea, että poika on jotenkin "ei-haluttua tai kartettua seuraa" ja tämä tunne välittyy niin muilta lapsilta kuin äideiltäkin.
Tollaset n.3 v:t eivät huoli häntä edes viereen leikkimään, vaan muodostavat keskenään parin-kolmen lapsen porukoita, joissa leikkivät ja "toi ei saa tulla", myös sellaiset lapset, joita tapaamme ekaa kertaa. Poikaa kiinnostaa muut lapset ja hymyillen hän on yrittänyt lähestyä muita
Poikani leikkii siis aina yksin ja vaatii äidin lähelleen. Samanikäisten kanssa leikit ei vielä käy yksiin (mielestäni vielä tässä iässä ymmärrettävää), juuri ne samat autot kiinnostaa molempia ja siitä tulee poikkeuksetta kinaa, esim.lelun viemistä kädestä tms. Näihin puutun aina heti ja kädestä lelun ottanut palauttaa lelun toiselle. Pojalla on tapana tällaisessa tilanteessa (varsinkin jos joutuu sen lelun palauttamaan) alkaa kirkumaan todella kimeästi ja kovaa mutta se "kohtaus" jää kuitenkin 99% tapauksissa siihen (kestää vaan joitain sekunteja) ja sitten jatketaan touhuja. Koskaan ei oma poikani ole muita lapsia kuitenkaan lyönyt tai töninyt eli käsittääkseni häntä ei voida mitenkään pelottavana tai väkivaltaisena pitää. Mitenkään dominoiva luonnekaan hän ei ole. Kuitenkin hyvin pian tällaisen kirkumisen tai ojentamisen jälkeen löydän meidät taas yksin (kaksistaan) sieltä leikkihuoneesta, kaikki muut kaikkoavat vähin äänin.
Muut äidit selvästi jotenkin valpastuvat, kun poika tulee samaan huoneeseen, tulee sellainen "o-ou, tuolta saapuu ongelmia"-tunnelma ja kaikki alkavat seurata sitä omaa lastaan vähän tarkemmin, että älä mene ton tielle tai siirtävät omia lapsiaan leluineen syrjempään,eivät aina edes mitenkään vaivihkaa.
Musta näytää, että poika vaistoaa jo itsekin, että hänestä ei varauksetta pidetä ja on alkanut suhtautua vieraisiin selvästi varauksellisemmin.
Mulla on sydän ihan särkyä, kun mä aattelen tätä asiaa. Oon itse ollut aina jotenkin outo (en tiedä miksi, ulkonäkö on normaali, osaan hymyillä ja katsoa silmiin ja puhua ihmisille...musta ei vaan tykätä?), kiusattu tarhasta kouluun ja korkeakoulusta työelämään, ei nyt aikuisiällä enää mitään niin hirveän traumaattista mutta olen silti työpaikoillakin aina se, joka ekana suljetaan ulkopuolelle ja musta on ilmeisen helppo puhua pahaa välittämättä siitä, että seison lähellä. Yksinkertaisesti mua on aina ignoorattu ja sama kohtaloko on nyt sit mun pojalla..? Onks joku luuserigeeni olemassa vai mitä.
mä en mitään muuta halua kuin rakkaalle lapselleni hyvää ja en millään itse keksi, mitä tässä tilanteessa vois tehdä, miten mun ois pojan kasvatusta ohjattava, mitä asioita painotettava...että sille tulis hyvät eväät elämään??
Tiedän, että tää kaikki voi kuulostaa vainoharhaiselta ja että on helppo aatella, että oon salaliittoteorioita miettivä hullu. Oon niin aatellut itsekin vahvana hetkenä mutta sitten on taas tullut tällanen ikävä tilanne...aina uudestaan.
. Vaikkakin vain hetken. Mutta tärkeintä olisi varmaan, että lapsesi saa tutustua muiden seuraan ilman äitejä ja isiä.
