En tiedä kuuluuko tämäkään tänne palstalle, mutta: Miten nykyisin menee Peterillä? Itselläni on saman tapaista häiriötä kuin vaimollasi, ja ilmeisesti monien muiden miesten naisilla.. Hyvä siis kuulla myös, etten ole ainoa. Tästä on vaikea puhua ja vielä vaikeampi se on itselleen myöntää olevansa kamala ihminen parisuhteessa kun haluaisi olla kaikkea muuta! Olen käynytkin psykologilla aikoinaan muutamia kertoja ja olen ajatellut meneväni uudelleen, kun olen tajunnut kuinka paljon vihaa ja mustasukkaisuutta minulla on sisälläni edelleen. Mieheeni se kohdistuu lähinnä televisiota katsellessa, muuten en häntä ole rajoittanut menemästä tai tekemästä vaikka se on minusta pahalta tuntunutkin välillä. Hän on uhannut lukuisia kertoja jättää minut. Viimeksi eilen huusi minulle, että aikuistuisit edes vähän enemmän, kun loukkaannuin televisiossa olevista sambatanssijoista joista hän aikaisemmin kritisoidessani television heikkoa ohjelmatarjontaa tokaisi että "tekeepähän tästä esityksestä edes viihdyttävämmän". Mielestäni tuo oli mauton kommentti..
Siksi haluan kertoa taustoja, jotka ehkä voisivat auttaa ymmärtämään edes hieman meitä "hulluja".
Olen nyt 27-vuotias ja avoliitossa olleena reilun kaksi vuotta mieheni kanssa.
Minun lapsuudessani oli perheväkivaltaa, isä hakkasi äitiä ja jos menimme väliin saattoi siinä itsekin osuman saada vahingossa. Myös runsasta alkoholinkäyttöä oli. Isäni ei arvostanut naisia. Hänen oma isänsä oli hakannut heitä lapsia sekä meidän isoäitiä ennen kuolemaansa. Tässä myös esimerkki alkoholisti-isästä. Minun äitini äiti kuoli hänen ollessaan vauva, joten hänellä ei ollut äitiä. Hänen isänsä raahasi kapakasta naisia tuon tuosta kotiin humalassa, joten myös äitini oli varmaan hankala arvostaa naisia, eikä hänellä ollut äidin mallia kasvaessaan. Tässäkin alkoholilla oli melko vahva osuus tapahtumien kulkuun vaarimme kohdalla.
Fyysinen ja henkinen väkivalta jatkui vanhempieni välillä varmasti ainakin 25-vuotta, kunnes isäni haki eroa äidistäni ollessani 13-vuotias. Minulla on myös kaksi vanhempaa sisarusta, jotka joutuivat kokemaan saman. He tosin olivat muuttaneet jo pois vanhempieni erotessa.
Kun olimme pieniä, kertoi äiti isän pettäneen häntä useampaan otteeseen ja kuvaili näitä naisia minulle ja haukkui heitä. Ilmeisesti tämä on totta, vaikka varmaksi en osaa sanoa. Kun olin pieni, muistan isäni todellakin kuskanneen minua mukaansa jollekin tuntemattomalle naiselle jossa leikin yläkerrassa hänen tyttönsä kanssa sillä välin kun aikuiset olivat alakerrassa, vaikka vanhempani olivat silloin vielä naimisissa. Ellei tämä sitten ole ns. valemuisto jonka äitini olisi minulle syöttänyt. Epäilen kuitenkin. Myös äidilläni oli muutamia miehiä heidän erojensa välillä, jotka isäni hakkasi kun sai tietää tästä.. Tätä menoa jatkui siis niin kauan kun muistan siihen asti kunnes he erosivat. He haukkuivat toisiaan mitä kamalimmilla nimillä. Äiti mustamaalasi isää meille, isä hakkasi ja haukkui äitiä riitojen aikana. Poliisit olivat oven takana lähes poikkeuksetta viikonloppuisin ja veivät isän putkaan ellei hän ehtinyt pakosalle.
Me lapset juostiin naapureissa hälyyttämässä apua. Meitä ei kuitenkaan otettu huostaan koska äitimme kuvitteli että pystyy meistä huolehtimaan. Äiti ryypiskeli päivisin salaa kotona kun isä kävi töissä. Jäin äitini kanssa kahdestaan ollessani 13, ja asuin hänen kanssaan vielä 4 vuotta ennenkuin muutin omaan kotiin kun en enää kestänyt olla siellä. Silloin äitini syyttely ja halveksunta kohdistui minuun, jos en tehnyt asioita hänen mielikseen. Isääni en juurikaan ollut yhteydessä, muuta kuin silloin jos tarvitsin rahaa ruokaan.
Tuo impulssikontrollin häiriö ja tranferenssi on varmasti totta minun kohdallani. Nämä termit tulivat minulle uutena. Olen itsekin kiitollinen että avokkini on jaksanut minua katsella näistä minun oikuista huolimatta. Tulipas pitkä teksti näin pähkinän kuoressakin. Mutta tämän pointti on varmaankin se, että ei pahakaan välttämättä tahallaan ole paha, hän on menneisyytensä summa. Minäkin tahtoisin olla "normaali", mutta minulla ei ole apuvälineitä tai voimia siihen joten on helpompi antaa vaan periksi tunteilleen kun ne nousevat pintaan vaikka ne eivät johdu mitenkään puolisostani! Vihaan itseäni tämän vuoksi, ja minulla on olematon itsetunto. Pelkään koko ajan että puolisoni löytää jonkun minua paremman, koska olen niin hankala ihmisenä oikkuineni ja tunteen purkauksineni.
Jaksamista Peterille yrittäkää saada yhdessä apua. Minä haluaisin myös psykologin apua meille koska rakastan miestäni kuitenkin yli kaiken. Olen maininnut asiasta hänelle muutamaan otteeseen, ja hän on ollut melko neutraali ehdotuksen suhteen, emme ole saaneet aikaiseksi vielä mentyä. Myös hänellä on omat ongelmansa joita voisi parantaa että parisuhteestamme tulisi enemmän nautittava. Myös hän on käynyt aikoinaan noin vuoden verran omien ongelmiensa vuoksi psykologilla. Hän on hyvin varhaisessa lapsuudessaan kokenut hylkäämisen äitinsä taholta, ja joutunut alkoholisoituneen persoonallisuushäiriöisen äitipuolen otteeseen, joten myös se on jättänyt pahat traumat häneen. Tämä taas ilmenee ristiriitatilanteissa lyhyenä pinnana ja vuorovaikutustaitojen puutteena, hänellä on todella huono itsetunto eikä hän kestä häviämistä tai kritiikkiä kenenkään taholta. Hän on myös hyvin uhmakas ja aggressiivinen vihaisena.
Mutta pitkästä virsi ruma, jaksamista kaikille jotka taistelee samojen ongelmien kanssa!