H
"hmmm"
Vieras
Ennenkin asiaa miettinyt ja esiintuonut.
Mutta ennen lapsia olin huoleton. Ei sitä mieti kuin sitä omaa napaa ja töidentekemistä ja hauskanpitoa. Toki olin silloin nuorempikin. Ihmiset oli sitten hauskanpitoon tai harrastamiseen kaveriksi, oli kavereita ja työkavereita ja joistakin piti ja jos jostain ei niin paljonpitänyt (jos vaikka joku vanhempi työntekijä oli töykeä minua kohtaan ja kaikkia nuorempia työntekijöitä kohtaan) niin sillä asialla ei päätään vaivannut. Se vaan oli ja sillä siisti.
No sitten tuli lapset kuvaan. Ja huomaa sen myötä ihmisten laskelmallisuuden, teennäisyyden, ilkeydenkin, sisäisen rumuuden.
Onko se niin että ihminen muuttuu lasten myötä huonommaksi ihmiseksi vai huomaanko minä ihmisten rumuuden lasten myötä?
Otetaan vaikka lasten harrastukset. Ne joilla on vaikutusvaltaa ja rahaa (ja jotka sen haluaa tuoda esiin), niitä nuollaan ja jopa lapset nuoleskelevat.
Sanotaan että on kaksi lasta. Toinen on se harrastuksen ohjaajan. Toinen joku vaan hiljainen lapsi. No kaikilla aikuisilla ja lapsillakin on asiaa ja kehuvat sitä ohjaajan lasta. Sille jutellaan ja sitä kehutaan ja sen jutuille nauretaan. vaikka se sanoisi "öh".
Ei tällaisia asioita huomannut lapsettomana. Tai miettinyt.
Tai jos joku perhe näyttää reilusti että heillä on rahaa, niin jostain kumman syystä tällaisen perheen lapset huomataan ja kaikilla on asiaa heille.
No sitten tää kaikki materialismi. Se on jotenkin rumaa että kaikkii tietävät että maapallo vetelee viimeisiiään ja silti useimmat lapsiperheet juoksevat materian perässä.
No. Lyhyesti siis. Lasten myötä huomasin että ihmiset ovat siis sellainen rotu, joka on kokonaisuudessaan todella vastenmielinen.
Ja jos jonkun hengenheimolaisen, samanhenkisen, ihmisen löytää, joka tykkää olla mun kans vaan mun itseni tähden, niin siitä pitäisi pitää kiinni. Vaan siinäkin oon huono, oon huono muistamaan ketään tai osoittamaan välittämistä...
Mutta ennen lapsia olin huoleton. Ei sitä mieti kuin sitä omaa napaa ja töidentekemistä ja hauskanpitoa. Toki olin silloin nuorempikin. Ihmiset oli sitten hauskanpitoon tai harrastamiseen kaveriksi, oli kavereita ja työkavereita ja joistakin piti ja jos jostain ei niin paljonpitänyt (jos vaikka joku vanhempi työntekijä oli töykeä minua kohtaan ja kaikkia nuorempia työntekijöitä kohtaan) niin sillä asialla ei päätään vaivannut. Se vaan oli ja sillä siisti.
No sitten tuli lapset kuvaan. Ja huomaa sen myötä ihmisten laskelmallisuuden, teennäisyyden, ilkeydenkin, sisäisen rumuuden.
Onko se niin että ihminen muuttuu lasten myötä huonommaksi ihmiseksi vai huomaanko minä ihmisten rumuuden lasten myötä?
Otetaan vaikka lasten harrastukset. Ne joilla on vaikutusvaltaa ja rahaa (ja jotka sen haluaa tuoda esiin), niitä nuollaan ja jopa lapset nuoleskelevat.
Sanotaan että on kaksi lasta. Toinen on se harrastuksen ohjaajan. Toinen joku vaan hiljainen lapsi. No kaikilla aikuisilla ja lapsillakin on asiaa ja kehuvat sitä ohjaajan lasta. Sille jutellaan ja sitä kehutaan ja sen jutuille nauretaan. vaikka se sanoisi "öh".
Ei tällaisia asioita huomannut lapsettomana. Tai miettinyt.
Tai jos joku perhe näyttää reilusti että heillä on rahaa, niin jostain kumman syystä tällaisen perheen lapset huomataan ja kaikilla on asiaa heille.
No sitten tää kaikki materialismi. Se on jotenkin rumaa että kaikkii tietävät että maapallo vetelee viimeisiiään ja silti useimmat lapsiperheet juoksevat materian perässä.
No. Lyhyesti siis. Lasten myötä huomasin että ihmiset ovat siis sellainen rotu, joka on kokonaisuudessaan todella vastenmielinen.
Ja jos jonkun hengenheimolaisen, samanhenkisen, ihmisen löytää, joka tykkää olla mun kans vaan mun itseni tähden, niin siitä pitäisi pitää kiinni. Vaan siinäkin oon huono, oon huono muistamaan ketään tai osoittamaan välittämistä...