P
Perhosia
Vieras
..kun ei ole muitakaan.
Mutta töissä on eräs mies. Tuli uutena taloon joku aika sitten. Heti ensihetkestä lähtien meidän välillä on ollut jotain, jota en tunnista. Mies katsoo mua syvälle silmiin ja hymyilee, tulee juttelemaan. Puhuu mulle matalalla ja hiljaisella äänellä ja hymyilee vielä vähän lisää. Mulla ontunne, kuin oltais oltu tuttuja aina. Mies käyttäytyy kanssani välittömästi ja jotenkin.. lempeästi, niinkuin oltais oltu aina toisillemme rakkaita ja tärkeitä. Ei sitä osaa selittää. Se tunne on ihmeellinen joka välissämme on, enkä tämmöistä ole koskaan aiemmin kokenut kenenkään kanssa.
Ei hän itseään tuo iholle, mutta meidän välillämme ei ole sellaista henkilökohtaista reviiriä kun yleensä kahden ihmisen välillä on. Me ollaan kuin "samaa tilaa" tai yksi ja sama ihminen. Kuitenkin kaksi erillistä.
Ei olla edes tavattu montaa kertaa (siis töissä, ei mitään treffejä tms) mut silti mä huomaan odottavani yhteisiä työhetkiä hänen kanssaan, sitä että hän katsoo ja hymyilee, että jutellaan, ollaan edes samassa huoneessa.
Tänäänkin hymyilin loppupäivän sen jälkeen, kun hän tuli luokseni puhumaan (työasioista). Se äänensävy jolla hän puhui, oli samettia ja hunajaa. Kumartui lähelleni, puhui hiljaa kuin sanat olisivat olleet ihan jotain muuta kuin asiaa.
Mä en käsitä tätä, mitä tää on? Olenko kokonaan sekoamassa, olenko niin epätoivoinen jo sinkkuuteni kanssa, että tosiaan kuvittelen tämän kaiken vai voiko tää olla ihan totta?
Mutta töissä on eräs mies. Tuli uutena taloon joku aika sitten. Heti ensihetkestä lähtien meidän välillä on ollut jotain, jota en tunnista. Mies katsoo mua syvälle silmiin ja hymyilee, tulee juttelemaan. Puhuu mulle matalalla ja hiljaisella äänellä ja hymyilee vielä vähän lisää. Mulla ontunne, kuin oltais oltu tuttuja aina. Mies käyttäytyy kanssani välittömästi ja jotenkin.. lempeästi, niinkuin oltais oltu aina toisillemme rakkaita ja tärkeitä. Ei sitä osaa selittää. Se tunne on ihmeellinen joka välissämme on, enkä tämmöistä ole koskaan aiemmin kokenut kenenkään kanssa.
Ei hän itseään tuo iholle, mutta meidän välillämme ei ole sellaista henkilökohtaista reviiriä kun yleensä kahden ihmisen välillä on. Me ollaan kuin "samaa tilaa" tai yksi ja sama ihminen. Kuitenkin kaksi erillistä.
Ei olla edes tavattu montaa kertaa (siis töissä, ei mitään treffejä tms) mut silti mä huomaan odottavani yhteisiä työhetkiä hänen kanssaan, sitä että hän katsoo ja hymyilee, että jutellaan, ollaan edes samassa huoneessa.
Tänäänkin hymyilin loppupäivän sen jälkeen, kun hän tuli luokseni puhumaan (työasioista). Se äänensävy jolla hän puhui, oli samettia ja hunajaa. Kumartui lähelleni, puhui hiljaa kuin sanat olisivat olleet ihan jotain muuta kuin asiaa.
Mä en käsitä tätä, mitä tää on? Olenko kokonaan sekoamassa, olenko niin epätoivoinen jo sinkkuuteni kanssa, että tosiaan kuvittelen tämän kaiken vai voiko tää olla ihan totta?
