N
Nurkassa?
Vieras
Mua ahdistaa, ja se sitten kostautuu lapsielle. Haluamattani huomaan kuinka saatan räjähtää ihan pienestä, ja sitten huudan lapsille että "Mä haluan pois täältä. Mun ei tarvii teitä kattoa, mä en kestä teitä!"
Sitten esikoinen taas kostaa sen huudon pienemmälle, ja ne tappelee sitten oikein tosissaan..
Tämä oli yksi esimerkki monesta mitä lapseni joutuvat kestämään ja kuulemaan äidiltään.
Mä tiedän itse että en tarkoita aina sitä mitä sanon, ja pyydänkin lapsilta anteeksi kun olen rauhoittunut. Mutta siten ei tarvita kuin se yksi pieni vastahakoinen ele tai sana lapsilta, ja taas mennään..
Mä en ymmäärrä miksi en saa hillittyä itseäni, ja räjähdän aina heille.
Mua hävettää, ja olen vihainen itselleni. Ja osa musta kuolee aina kun huomaan kilahtavani todella pienestä asiasta taas.
Olen jutellut asiasta lääkärinkin kanssa, ja tuntuu että sielläkään eivät ymmärrä mua, ja kuinka tosissani haluan päästä tästyä eroon.
En ole hautonut itsemurha-ajatuksia, mutta ei se tunnu kaukanakaan olevan.
Mihin lapseni sitten joutuisivat? En halua heitä menettää. Näitä kohtauksia saan kerran-kaksi viikossa, ja olen todella vihainen itselleni kuinka annan itseni niin vähästä koko päivän olla kärttyinen ja ärsyyntymiskynnyksellä alati.
Lapsilleni en ole koskaan pahaa tehnyt, mutta tuo suullinen huutaminen aiheuttaa heille myös kipeää. Tietenkin, kun ilkeykset tulee omalta äidiltä, sen joka pitäisi olla tukena ja rakastaa.
No niin, ja taas mä ärähdin sitten oikein kunnolla.
Nuo lapset taitavat pelätä mua, ilmeet satuttivat.
Miten mä pääsen tästä eroon? Onko muilla samanlaista?
Sitten esikoinen taas kostaa sen huudon pienemmälle, ja ne tappelee sitten oikein tosissaan..
Tämä oli yksi esimerkki monesta mitä lapseni joutuvat kestämään ja kuulemaan äidiltään.
Mä tiedän itse että en tarkoita aina sitä mitä sanon, ja pyydänkin lapsilta anteeksi kun olen rauhoittunut. Mutta siten ei tarvita kuin se yksi pieni vastahakoinen ele tai sana lapsilta, ja taas mennään..
Mä en ymmäärrä miksi en saa hillittyä itseäni, ja räjähdän aina heille.
Mua hävettää, ja olen vihainen itselleni. Ja osa musta kuolee aina kun huomaan kilahtavani todella pienestä asiasta taas.
Olen jutellut asiasta lääkärinkin kanssa, ja tuntuu että sielläkään eivät ymmärrä mua, ja kuinka tosissani haluan päästä tästyä eroon.
En ole hautonut itsemurha-ajatuksia, mutta ei se tunnu kaukanakaan olevan.
Mihin lapseni sitten joutuisivat? En halua heitä menettää. Näitä kohtauksia saan kerran-kaksi viikossa, ja olen todella vihainen itselleni kuinka annan itseni niin vähästä koko päivän olla kärttyinen ja ärsyyntymiskynnyksellä alati.
Lapsilleni en ole koskaan pahaa tehnyt, mutta tuo suullinen huutaminen aiheuttaa heille myös kipeää. Tietenkin, kun ilkeykset tulee omalta äidiltä, sen joka pitäisi olla tukena ja rakastaa.
No niin, ja taas mä ärähdin sitten oikein kunnolla.
Nuo lapset taitavat pelätä mua, ilmeet satuttivat.
Miten mä pääsen tästä eroon? Onko muilla samanlaista?