E
Ei enää.
Vieras
Kutsuimme vanhempani meille jouluaatoksi. Halusimme antaa heille täysin rennon joulun, teimme kaiken itse (tosin mummolassa ollessamme olen tehnyt muutenkin) ja lapsi odotti isovanhempiaan. Sovittiin, että tulevat klo 14.
Veljeni saapui, isovanhempia ei näkynyt. Tiesin siinä vaiheessa, että jaahas, mummu on saanut perinteisen "juhlapyhäraivokohtauksensa" ja eivät taida tullakaan. Soittihan se sitten hautausmaalta, että onko pappa siellä. Kysyin, että nyt olisi joulupukki täällä, tuletteko syömään. Ei kuulemma ilkeä yksin tulla. Jos vaikka joku saa tietää, että hän on yksin kyläilemässä. Tyttärensä luona! Löi luurin korvaan.
Kuulostaa varmaan oudolta, mutta tätä nämä juhlapyhät ovat. Mummu saa hirmuiset kilarit joulun aikaan vuoden aikana kertyneistä patoutumista ja purkaa ne pappaan. Odotimme vielä kaksi tuntia, sitten laitoin ruoat pöytään ja söimme. Lapsi onneksi lopetti jossain vaiheessa isovanhempien kaipaamisen ja keskittyi touhuihinsa. Mutta nyt minulle riitti. Meillä oli loistava ilta ja toisaalta en olisi kaivannutkaan tänne ihmistä, joka morkkaa ja vähättelee kaikkea, mutta nyt olen katsellut tätä touhua jo niin monta vuotta, että taisi mittani täyttyä.
Joka jumalan joulu tämä sama homma. Mummu raivoaa, kun ei saa olla pyhiä töissä (joutuu pelkäämään kotona, että tuleeko vieraita, vai eikö tosiaankaan tule ketään, hirveä stressi koko ajan, kaikki vuoden patoumat puretaan ja itketään ja raivotaan..) ja me koetamme elää kuten ennenkin, kyyneliä nieleskellen, teeskennellen, että tämäkin, kuten kaikki kohtaukset, menevät ohi. Ikinä niistä ei puhuta, ei niihin koskaan palata.
Mieheni, leppoisin ihminen ikinä, päätti tänä iltana, että me emme tarvitse enää tuota kohtelua. Vähintään viikottain saan paskaa niskaani (mummu purkaa vihansa muita ihmisiä kohtaan minuun) ja juhlapyhinä kilahtaa. Hän ei suostu enää kutsumaan heitä meille, ja menee tovi, ennen kuin astumme jalallamme sinne. Tiedän, että huomenna mummu teeskentelee, ettei mitään ole tapahtunut, ja kaikki pitäisi unohtaa, mutta saako yli 30 vuotta äitinsä henkistä väkivaltaa (ja lapsena myös fyysistä) kestänyt pistää jo touhulle pisteen?
Luojan kiitos joulumme onnistuminen ei ollut sinänsä heistä kiinni, mutta kävipä sydämeen kipeää, kun toinen karjuu puhelimessa, että helvetti minä en yksinäni kylästele, mitä ne ihmisetkin ajattelee, hulluko oot.. ja siinä kaikki. Hän onkin sanonut, että mieluummin välit poikki lapseen kuin joutua kärsimään lapsen tuottamasta häpeästä.
Meillä oli silti ihana ilta. Puran tätä ajatusvirtaa vaan tässä, väsyneenä, surullisena mummun tyypillisestä käytöksestä, mutta niin onnellisena, että meidän omassa perheessämme ei tämä käytösmalli toistu. Ei väkivaltaa, ei vähättelyä, vaan kaikennielevä, vilpitön rakkaus lapseen ja puolisoon.
Toivon, että joskus tämäkin raivoaja tajuaa, että hiljalleen ihmiset erkanevat, eivät enää tule kylään, lapset käyvät vain pakolliset tv:n tuijotukset kylästelemässä ja lähtevät heti kun vain voivat, koska keskustella ei enää voi. Ellei olisi lapsenlapsia, joiden touhuista puhua, emme puhuisi enää mistään. Minä yritän edelleen miellyttää, tehdä häntä onnelliseksi, mutta yli 30 vuoteen en ole onnistunut, enkä enää jaksa yrittää. Nyt minun tehtäväni on keskittyä omaan perheeseeni ja kerätä palaset ja jatkaa.
Kiitos, että sain purkautua.
Veljeni saapui, isovanhempia ei näkynyt. Tiesin siinä vaiheessa, että jaahas, mummu on saanut perinteisen "juhlapyhäraivokohtauksensa" ja eivät taida tullakaan. Soittihan se sitten hautausmaalta, että onko pappa siellä. Kysyin, että nyt olisi joulupukki täällä, tuletteko syömään. Ei kuulemma ilkeä yksin tulla. Jos vaikka joku saa tietää, että hän on yksin kyläilemässä. Tyttärensä luona! Löi luurin korvaan.
Kuulostaa varmaan oudolta, mutta tätä nämä juhlapyhät ovat. Mummu saa hirmuiset kilarit joulun aikaan vuoden aikana kertyneistä patoutumista ja purkaa ne pappaan. Odotimme vielä kaksi tuntia, sitten laitoin ruoat pöytään ja söimme. Lapsi onneksi lopetti jossain vaiheessa isovanhempien kaipaamisen ja keskittyi touhuihinsa. Mutta nyt minulle riitti. Meillä oli loistava ilta ja toisaalta en olisi kaivannutkaan tänne ihmistä, joka morkkaa ja vähättelee kaikkea, mutta nyt olen katsellut tätä touhua jo niin monta vuotta, että taisi mittani täyttyä.
Joka jumalan joulu tämä sama homma. Mummu raivoaa, kun ei saa olla pyhiä töissä (joutuu pelkäämään kotona, että tuleeko vieraita, vai eikö tosiaankaan tule ketään, hirveä stressi koko ajan, kaikki vuoden patoumat puretaan ja itketään ja raivotaan..) ja me koetamme elää kuten ennenkin, kyyneliä nieleskellen, teeskennellen, että tämäkin, kuten kaikki kohtaukset, menevät ohi. Ikinä niistä ei puhuta, ei niihin koskaan palata.
Mieheni, leppoisin ihminen ikinä, päätti tänä iltana, että me emme tarvitse enää tuota kohtelua. Vähintään viikottain saan paskaa niskaani (mummu purkaa vihansa muita ihmisiä kohtaan minuun) ja juhlapyhinä kilahtaa. Hän ei suostu enää kutsumaan heitä meille, ja menee tovi, ennen kuin astumme jalallamme sinne. Tiedän, että huomenna mummu teeskentelee, ettei mitään ole tapahtunut, ja kaikki pitäisi unohtaa, mutta saako yli 30 vuotta äitinsä henkistä väkivaltaa (ja lapsena myös fyysistä) kestänyt pistää jo touhulle pisteen?
Luojan kiitos joulumme onnistuminen ei ollut sinänsä heistä kiinni, mutta kävipä sydämeen kipeää, kun toinen karjuu puhelimessa, että helvetti minä en yksinäni kylästele, mitä ne ihmisetkin ajattelee, hulluko oot.. ja siinä kaikki. Hän onkin sanonut, että mieluummin välit poikki lapseen kuin joutua kärsimään lapsen tuottamasta häpeästä.
Meillä oli silti ihana ilta. Puran tätä ajatusvirtaa vaan tässä, väsyneenä, surullisena mummun tyypillisestä käytöksestä, mutta niin onnellisena, että meidän omassa perheessämme ei tämä käytösmalli toistu. Ei väkivaltaa, ei vähättelyä, vaan kaikennielevä, vilpitön rakkaus lapseen ja puolisoon.
Toivon, että joskus tämäkin raivoaja tajuaa, että hiljalleen ihmiset erkanevat, eivät enää tule kylään, lapset käyvät vain pakolliset tv:n tuijotukset kylästelemässä ja lähtevät heti kun vain voivat, koska keskustella ei enää voi. Ellei olisi lapsenlapsia, joiden touhuista puhua, emme puhuisi enää mistään. Minä yritän edelleen miellyttää, tehdä häntä onnelliseksi, mutta yli 30 vuoteen en ole onnistunut, enkä enää jaksa yrittää. Nyt minun tehtäväni on keskittyä omaan perheeseeni ja kerätä palaset ja jatkaa.
Kiitos, että sain purkautua.
