A
apsi
Vieras
Tuolla toisessa ketjussa kysellään, millainen on hyvä isovanhempi. Mulle on osunut niin hyviä kuin huonojakin. Pappaa ei ylittänyt kukaan, ja pappa kuittasi ison osan niiden muidenkin isovanhempien puutteista.
Vietin muksuna paljon aikaa mummolassa. Jos mua ei viimeistään joka toinen viikonloppu kuulunut yöksi, pappa teki jo varauksen. Muutenkin soiteltiin varmaan vähntään kerran päivässä. Mummu ei koskaan soitellut ja meni menojaan senkin aikaa, kun olin heillä, joten oltiin sitten papan kanssa kaksistaan.
Pappa ei ollut kova varoittelemaan, sateen jälkeen saattoi muistuttaa, että rantakallio on liukas saapaan alla. Mutta muistan, että aina hän istui joko keittiön ikkunassa tai puutarhatuolilla jossain lähettyvillä valvomassa. Sain mennä vapaasti, mutta turvattuna. Kesät ongittiin, valvottiin myöhään, nukuttiin aamulla pitkään. Papan kanssa katseltiin länkkäreitäkin, vaikka kotona en semmoisia katsonut. Lähdettiin rappuselle istumaan ja lintuja syöttämään, jos pappa katsoi, että tulossa on liian rankkaa näkemistä pienelle.
Käytännössä säännöt olivat samat kuin kotonakin, mutta välillä vähän joustettiin. Ja syötiin herkkuja pikkuisen enemmän kuin kotioloissa. Aina oli kuunteleva korva vieressä, iästäni huolimatta. Ja ihminen, jolle kelpasin ilman minkäänlaisia vaatimuksia. Tasapuolinenkin vielä. Sääli, ettei pappaa ole enää, ja omat lapseni eivät saa häntä tuntea.
Varmasti meidänkin muksut saavat hyvät isovanhemmat, mutta ei heiltä voi odottaa noita kaikkia ominaisuuksia. Elämä on niin erilaista. Kun vaan lapset saisivat yhtä paljon lämpöä osakseen kuin minäkin, muuta en toivo.
Kolikon toisella puolella ovat sitten muut isovanhempani. Yhden mummun mielestä lapset olivat vain välttämätön paha, joita vain piti sietää. Toinen oli tyypiltään vaativa, mikään ei ikinä ollut riittävän hyvä suoritus. Yhtään meistä lapsenlapsista hän ei koskaan kehunut suoraan, vaan antoi tulla tuutin täydeltä, mitä erinomaista ne muut ovat saaneet aikaan. Tasapuolista kai sekin, mutta muistot eivät ole kovin kauniit.
Lastenlasten arvo oli suoraan verrannollinen vanhempien tulotasoon. Minun arvoani tipautti pykäläkaupalla vanhempieni ero. Poikansa vaan sattuu olemaan väkivaltainen juovuksissa, ja juovuksissa hän on usein. Silti minä olin aina hännänhuippu ja vähäosaisin, kun perhettä oli näin loukattu. Kai minun syrjimiseni oli kosto äidille, kun ei oikein muutakaan tapaa ollut, kun eivät olleet tekemisissä.
Vaari olisi ollut kiltti ja tutustumisen arvoinen tyyppi, mutta niin mummon tossun alla, ettei tutustuminen ikinä oikein onnistunut. Vaikka aikaa oli yli 20 vuotta.
Erilaisia ihmisiä olivat kaikki edellämainitut, joten mielestäni yhtä kriteeriä hyvään isovanhemmuuteen ei ole. Jotain silti kertoo se, että paras muistoni mummusta oli hänen hyvä mansikkakiisselinsä, papasta muistan ikuisesti turvallisen olon. Aivan eri sarjaa siis.
Muiden kokemuksia?
Vietin muksuna paljon aikaa mummolassa. Jos mua ei viimeistään joka toinen viikonloppu kuulunut yöksi, pappa teki jo varauksen. Muutenkin soiteltiin varmaan vähntään kerran päivässä. Mummu ei koskaan soitellut ja meni menojaan senkin aikaa, kun olin heillä, joten oltiin sitten papan kanssa kaksistaan.
Pappa ei ollut kova varoittelemaan, sateen jälkeen saattoi muistuttaa, että rantakallio on liukas saapaan alla. Mutta muistan, että aina hän istui joko keittiön ikkunassa tai puutarhatuolilla jossain lähettyvillä valvomassa. Sain mennä vapaasti, mutta turvattuna. Kesät ongittiin, valvottiin myöhään, nukuttiin aamulla pitkään. Papan kanssa katseltiin länkkäreitäkin, vaikka kotona en semmoisia katsonut. Lähdettiin rappuselle istumaan ja lintuja syöttämään, jos pappa katsoi, että tulossa on liian rankkaa näkemistä pienelle.
Käytännössä säännöt olivat samat kuin kotonakin, mutta välillä vähän joustettiin. Ja syötiin herkkuja pikkuisen enemmän kuin kotioloissa. Aina oli kuunteleva korva vieressä, iästäni huolimatta. Ja ihminen, jolle kelpasin ilman minkäänlaisia vaatimuksia. Tasapuolinenkin vielä. Sääli, ettei pappaa ole enää, ja omat lapseni eivät saa häntä tuntea.
Varmasti meidänkin muksut saavat hyvät isovanhemmat, mutta ei heiltä voi odottaa noita kaikkia ominaisuuksia. Elämä on niin erilaista. Kun vaan lapset saisivat yhtä paljon lämpöä osakseen kuin minäkin, muuta en toivo.
Kolikon toisella puolella ovat sitten muut isovanhempani. Yhden mummun mielestä lapset olivat vain välttämätön paha, joita vain piti sietää. Toinen oli tyypiltään vaativa, mikään ei ikinä ollut riittävän hyvä suoritus. Yhtään meistä lapsenlapsista hän ei koskaan kehunut suoraan, vaan antoi tulla tuutin täydeltä, mitä erinomaista ne muut ovat saaneet aikaan. Tasapuolista kai sekin, mutta muistot eivät ole kovin kauniit.
Lastenlasten arvo oli suoraan verrannollinen vanhempien tulotasoon. Minun arvoani tipautti pykäläkaupalla vanhempieni ero. Poikansa vaan sattuu olemaan väkivaltainen juovuksissa, ja juovuksissa hän on usein. Silti minä olin aina hännänhuippu ja vähäosaisin, kun perhettä oli näin loukattu. Kai minun syrjimiseni oli kosto äidille, kun ei oikein muutakaan tapaa ollut, kun eivät olleet tekemisissä.
Vaari olisi ollut kiltti ja tutustumisen arvoinen tyyppi, mutta niin mummon tossun alla, ettei tutustuminen ikinä oikein onnistunut. Vaikka aikaa oli yli 20 vuotta.
Erilaisia ihmisiä olivat kaikki edellämainitut, joten mielestäni yhtä kriteeriä hyvään isovanhemmuuteen ei ole. Jotain silti kertoo se, että paras muistoni mummusta oli hänen hyvä mansikkakiisselinsä, papasta muistan ikuisesti turvallisen olon. Aivan eri sarjaa siis.
Muiden kokemuksia?