Multa puuttuu jokin äitigeeni (lasten kykyohjelmat)

[epä-äiti]

Miten toiset äidit jaksavat tsempata lapsiaan noihin telkkarikisoihin? Musta ei olisi siihen.
Nytkin lapsi höpöttää mihin kisaan haluaisi osallistua. Ei. Ei. Ei.

Mikä on karmivampaa kuin esim. ne alkuperäiset italian kisat, joissa ne kakarat laulavat täysin väärällä nuotilla tympeitä tylsiä lauluja? Oikeesti joku katsoo noita mielenkiinnolla paitsi ehkä joidenkin lasten omat vanhemmat?

Munkin lapsi haluaisi laulaa, mutta ei sillä ole täydellistä nuottikorvaa eikä laula täydellisesti nuotilleen. Hyvä rytmitaju, ok. Kaunis syvä matalahko ääni, ok. Mutta eihän se riitä.

Tykkään kyllä kannustaa lapsiani harrastuksissa, joissa huomaan, että sekä lahjakkuus että kunnianhimo ovat parasta mitä olen nähnyt kenelläkään ryhmässään, tai muissakaan ryhmissä, harrastuksissa, joissa tajuan, että lapsi on loistava.

Mutta suurin osa telkkariin päätyneistä on keskinkertaisuuksia tai surkeita. Ei lahjoja sen enempää kuin kenellä vain lapsella, joka harjoittelee pari tuntia. Ei edes karismaa.
En ymmärrä mikä äitigeeni minulta puuttuu. Siis mietin, että näkevätkö jotkut oman lapsen ruusunpunaisten lasien läpi. Vai kuuluuko niiden vaan antaa mennä jos halu on valtava, vaikka itse näkee, että lapsi on taidossaan keskinkertainen?

 

["vieras"]

Sekä että. Siis moni näkee oman lapsensa ruusunpunaisten lasien läpi. Vähän sama kun että (lähes) kaikkien mielestä oma lapsi on söpö/nätti,vaikka muiden räkänokat ei mitenkään erikoisen suloisia oliskaan. Ja myös,monet ajattelee että lasten on hyvä saada erilaisia kokemuksia (kuten kykykilpailuun osallistuminen) ja myös niitä pettymyksiä. Eikä etukäteen voi varmasti tietää vaikka mukana kisassa oliskin vaan keskinkertaisuuksia ja surkimuksia,jolloin oma kullanmuru saattaa päästä "hyvällä tsägällä" jatkoon.