Mulla ei ole ketään...paitsi nuo kaksi ihanaa lastani.

[masennusko]

Olen kyllä avioliitossa mut silti tuntuu että olen yh...tuntuu että kukaan ei enää edes kysy minuu mihinkään kun en ikinä pääse.

En tiedä onko masennusmerkkejä,mutta itkeskelen nykyään lähes joka ilta,pelottaa sekin.

Lapset silti antavat niin paljon ja heidän eteen teen mitä vain ja suht hyvin hein kanssa olen jaksanut.

 

[nemi]

Täällä sama homma. Aina oon kavereista ollu se joka jää ulkopuolelle. Aina pitäs ite pitää yhteyttä jos muista haluaa kuulla. Nytkin olen ollut kuukauden sairaslomalla supistelujen takia eikä oo työkavereista kuulunu mitään vaikka töissä ollaan niin kavereita.

 

[vieras]

"Jos oma puhelimesi ei soi, laita jokun toisen puhelin soimaan." Ehkäpä niillä muillakin on omat kiireensä. Ja elämä pienten lasten kanssa nyt vaan on sellaista, että ei silloin tulla ja mennä kuten sinkkuna, paitsi miehet.. Muutaman vuoden kuluttua taas pääsee menemään, kun lapset ovat vähän isompia. Pidä ystävyyssuhteita lämpimänä vaikka tekstiviesteillä. Itse kutsun myös sinkkuystäviäni leikkipuistoon juttelemaan, kun muutoin ei oikein onnistu. Bilettämään en ole koskaan kaivannutkaan.

 

[voi]

ap, toivottavasti olo helpottuu. Jos koittasit ite kysyä kavereita jonnekki sillon ku sulle sopis? Kyllä ne ystävät kovasti piristää ja mieliki on ilosempi ku joskus pääsee kavereiden matkassa pois kotiympyröistä. Miksi sää et oo päässyt kavereiden kanssa minnekkään? Toivottavasti sitä aikaa järjestyy ja ehkä se itkeminenki vaan helpottaa oloa, ei se välttämättä mikään paha juttu oo!