Joo-o... :/
Tämä on itselläni aika arka asia tällä hetkellä, tai lähinnä vieläkin.
Minulla oli ystävä, jonka kanssa meistä tuli nopeasti läheisiä ja tuntui aivan upealta löytää ihminen, jonka kanssa viihtty niin hyvin yhdessä. Matkan varrella tuli eteen pahojakin ryppyjä, mutta ne selvitettiin ja se tuntui vaan syventävän ystävyyttä.
No mutta asiaan... Koko ystävyyden ajan yhteydenpito oli suurimmaksi osin minun hommani. Tapasimme useaankin kertaan viikossa ja lisäksi lähettelimme viestejä yms. Molemmilla tuntui olevan hauskaa yhdessä, mutta aloitteen tekeminen kuului melkein aina minulle. Siis ystävä tuli kylään tai otti minut vastaan hänen luokseen mielellään, mutta hyvin harvoin itse ehdotti kumpaakaan. Viestejä vaihtui tiheään ja juttua riitti, jos minä laitoin sen ensimmäisen... Jossain vaiheessa tämä alkoi v'h'n ärsyttää minua ja ajattelin kokeilla mitä tapahtuu, jos en tee minkäänlaista aloitetta...
Noh, pari viikkoa kului ja sitten ystäväni alkoi kysellä, olenko suuttunut jostain, kun ei ole kuulunut mitään. :headwall: Vastasin, että en, mutta eipä ole kuulunut sieltäkään ja, että eiköhän ne viestit kulje myös toiseen suuntaan... Luulin, että viesti meni perille ja tuntui että asiassa tapahtui parannus.
No, muutama kuukausi kului ja pikkuhiljaa asia notkahti taas entiseen uomaansa. Minusta alkoi taas tuntua, että pitelin ystävyyttä pystyssä yksikseni. :\| Vaan koitin jaksaa, kun muuten ystävyys tuntui edelleen oikealta aarteelta. Välitin ystävästä todella paljon, ilahdutin ja lohdutin kun hänellä oli vaikeuksia. Tuin ja halasin monenmonet kyyneleet pois. Kuuntelin, kuuntelin ja kuuntelin. Hän pääsi taas jaloilleen ja elämä hymyili.
Vaan tulipahan se päivä, kun olisin itse kaivannut ystävää ja lohdutusta. Silloin ystäväni kirjaimellisesti käänsi minulle selkänsä ja jätti minut yksin itkemään. Suruissani vielä sen jälkeenkin yritin hakea hänestä tukea, niin hän v*ttuili päin naamaa asioista, jotka minun mieltäni painoivat.
Sillä hetkellä kiehahti ja tuli puntaroitua koko ystävyyttä uudestaan. Jotenkin silloin vasta käsitin kuinka paljon olin koko ajan antanut ystävälle itsestäni ja kuinka vähän olin koskaan saanut takaisin.
Sen jälkeen en ole ottanut häneen minkäänlaista yhteyttä. Enkä aio sitä tehdäkään. Suren todella paljon sitä, että menetin ihanan ihmisen ja sitä että kaikki se, mitä aina yhdessä teimme jää nyt tekemättä.
Mutta selkänsä kääntämällä hän loukkasi minua todella pahasti kaiken sen jälkeen mitä itse olen hänen vuokseen tehnyt. Toivoin kaikesta huolimatta, että hän olisi pyytänyt anteeksi ja tahtonut selvittää asian, mutta eipä ole mitään kuulunut ja aikaa on kulunut jo pari kuukautta... Jännityksellä odotan sitä päivää, kun joudumme vahingossa vastatusten... Se on edessä luultavasti hyvinkin pian, sen verran samoissa ympyröissä liikumme...