Muita joita sosiaaliset tilanteet uuvuttaa?

Minulla on suht lievää sosiaalistentilanteidenpelkoa. Selviän kaikista arkipäivän toimista, mutta voin jännittää esim. kassalla asiointia ja puhelinsoiton tekemistä.

Välttelen tilanteita, joissa on paljon uusia ihmisiä, joissa pitäisi olla "sosiaalinen". Esim. isot juhlat. Se tuntuu ihan älyttömän hankalalta lähteä sellaisiin, ja sit kun lähtee niin väsyy todella nopeasti. Pystyn kyllä "feikkaamaan" jonkin verran; juttelemaan, hymyilemään väkinäisesti, esittämään kiinnostunutta yms, mutta n. tunnin jälkeen olen kuin tyhjä taulu. Haukotuttaa, pää lyö tyhjää, silmät varmaan seisoo päässä, ei vaan jaksa.

Onko muilla samaa? pääseekö tästä koskaan yli? yritän kyllä aina osallistua kun kutsutaan, mutta harvoinpa osaan niistä tilanteista nauttia. Olisi kiva osata nauttia ihmisseurasta, mutta mieluiten kökkisin vaan kotona jossain metsän keskellä perheeni ja elukoitten kanssa ja tapaisin vaan tuttuja ihmisiä sopivassa määrin

 

Minä. Mulla ei kylläkään ole minkäänlaista sosiaalisten tilanteitten pelkoa, en jännitä enkä pelkää. Olen vaan melkoisen epäsosiaalinen, en viihdy paikoissa joissa on paljon ihmisiä. En halua höpöttää asioista jotka mua ei kiinnosta enkä hymyillä jos ei hymyilytä.
Jos joudun feikkaamaan sosiaalista ja pitämään yllä small-talk- tyyppista juttua noin tunnin pitempään, se vie multa kaikki voimat.

No, mä onneksi asunkin perheeni ja elukoitteni kanssa metsän keskellä eikä mun juuri tarvitse tavata muita kuin niitä ihmisiä joita itse haluan, ja silloin kuin haluan.

Enkä edes haluaisi olla tän sosiaalisempi

 

Minä. Sama homma ku ylemmällä, ei sosiaalisuus pelota tippaakaan. Sosiaalisuus ei vaan vois vähempää kiinnostaa ja uuvuttaa ihan kauheasti. Parasta ikinä on vaan hyväksyä tuo piirre itsessään ja puuhailla kotona juttuja joista tykkää.

 

Kiitos vastauksista. Ehkä mulla on juuri vähän sitä että en ole vaan hyväksynyt tätä itsessäni. Koska viihdyn aika mainiosti itsekseni, eikä asia oo vaivannut. Mutta sitten olen saanut kuulla muilta ihmettelelyjä että miksi et käy koskaan missään, lähtisit nyt vähän ulos tuulettumaan ym painostusta, mistä on pikkuhiljaa kehittynyt sellainen epävarma olo... = pakko käydä jossain, tai pidetään ihan hylkiönä.

 

Ei varsinaisesti uuvuta, mutta ahdistaa. Sen verran paljon, ettei esim. työnhausta tule mitään, nytkin kohta vuoden työttömänä.

 

Täällä myös! Ikävä kyllä olen kouluttautunut ammatteihin, jotka edellyttävät juurikin esilläoloa, esiintymistä, sosiaalisuutta, kykyä luovia kuin kala vedessä tilanteessa kuin tilanteessa ja jatkuvasti vaihtuvien kasvojen kanssa. Olen vasta nyt lähemmäs 40v ja pitkällä hoitovapaalla tajunnut, että olen aivan vääränlaisille aloille kouluttautunut, eikä nuo alat sovi minulle. Työ tuntuu kamalan kuluttavalta ja olenkin nyt nauttinut kotiäitiydestä ihan hirveästi.

 

Olen sosiaalisissa tilanteissa moneltakin taholta arvioitu ns. taitavaksi (hienotunteinen, ei ujo, sananvalmis, verbaalinen ja kuunteleva...) mutta olen kyllä ihan umpiuupunut niiden jälkeen. Työhön liittyvät sosiaaliset tilanteet hoidan työ työnä-periaatteella, mutta vapaa-ajalla en välitä olla erityisen sosiaalinen. Huomaa aina kyllä kun olen lomalla: silloin vähän paremmin jaksan esim. sosiaalisia vierailuja ja sukujuhlia, joita muuten olen oppinut välttelemään (ihan vain oman jaksamiseni vuoksi).

 

Ap. kuvaili myös minut. Olen jo 38, joten tämä ei tule koskaan muuttumaan. On raskasta, kun on niin erilainen kuin muut ihan kaikilla tavoilla, että sosiaalinen kanssakäyminen on jatkuvaa varuillaan oloa. Varsinaisesta ujoudesta pääsin eroon työkuvioiden avulla, mutta olen edelleen submissiivinen, se vain tulee selkärankareaktiona, ja sosiaaliset tilanteet rasittavat minua kohtuuttomasti.

Puhelimella soittaminen juuri on kamalaa, kun siinä pitää saada asiansa perille ilman katsekontaktia ja lisäksi häiritä jonkun tekemisiä. Kauppa-asiointi onnistuu maksun ajan, mutta asiakaspalvelukaupoissa käynti on yhtä tuskaa. Lääkärissä tuntuu, että ei saa koskaan asiaansa perille ja että lääkäri pitää hulluna jo pelkän puhetyylin perusteella.

Onko teillä muilla muuten kovin hallitsevia vanhempia? Itselläni on äiti, joka "on aina oikeassa", päätti kaikki asiat puolestani ja toisaalta takertui minuun kauheasti, kun liittonsa isän kanssa oli huono.

 

[QUOTE="Lotta";28850034]Täällä myös! Ikävä kyllä olen kouluttautunut ammatteihin, jotka edellyttävät juurikin esilläoloa, esiintymistä, sosiaalisuutta, kykyä luovia kuin kala vedessä tilanteessa kuin tilanteessa ja jatkuvasti vaihtuvien kasvojen kanssa. Olen vasta nyt lähemmäs 40v ja pitkällä hoitovapaalla tajunnut, että olen aivan vääränlaisille aloille kouluttautunut, eikä nuo alat sovi minulle. Työ tuntuu kamalan kuluttavalta ja olenkin nyt nauttinut kotiäitiydestä ihan hirveästi.[/QUOTE]

Täällä ilmoittautuu toinen, joka on "viittä vaille" 40, pitkällä hoitovapaalla ja mietin, et olen kyllä ihan väärällä alalla

Kokoajan kelaan, mitä sitä alkais isona tekeen. Kai kuitenki pitää vähäks aikaa palata entiseen työhön, että saa vähän rahatilannetta paikkailtua kotona olon jälkeen.

 

Eli aika paljon on muitakin, joita tilanteet uuvuttaa, syystä tai toisesta. :/

Minun äiti on aina ollut todella salliva ja olen saanut paljolti itse päättää asioistani. Mutta siinä mielessä takertuva, että monesti haki/hakee minulta hyväksyntää omiin päätöksiinsä. Ja kun liitto isäni kanssa oli huono, monesti äiti vuodatti kaiken minulle. Ei se oikein ollut, mutta en ole osannut ajatella että tuo vaikuttaisi tähän tai muihin asioihin elämässäni. Se kyllä ehkä, että sekä oma isäni että äitini ovat kumpikin jokseenkin ainakin ujoja itsekkin. Mutta enempi he käy sosiaalisissa tapahtumissa kuin minä

 

Itsestänikin olen löytänyt juuri kuvailemiasi piirteitä, en ole ehkä sosiaalistentilanteidenpelkoinen, mutta pitkien tilanteiden tai juhlien jälkeen olen uupunut ja väsynyt. Olen myöskin hirmu herkkä ja tarkkaavainen ihmisten kanssa.
Nyky-yhteiskunta ihannoi ylisosiaalisuutta. Kaikkien pitäisi olla ekstroverttejä, vaikka se ei ole mitenkään edes mahdollista. Ihmetellään tai jopa paheksutaan jos joku on hiljaisempi tai vetäytynyt.

 

Voi, kuule, onhan meitä. Minä olen työssä, jossa on pakko olla sosiaalinen ja olen työssäni hyvä, se sujuu luontevasti. Sosiaalisista tilanteista selviän kuin vettä vaan ja ulkopuolisesta se kuulema näyttää siltä, ettei minulla olisi minkäänlaisia estoja tai jännitystä. Pidän puheita isoillekin porukoille vaivattomasti, esitelmät sujuvat, olen vetänyt jopa itsetuntemukseen keskittyviä 'minikursseja' kansalaisopistossa, small talk luonnistuu tuntemattomien kanssa aivan yhtä hyvin kuin tuttujenkin jne.

Mutta ei kaikki ole sitä miltä näyttää. Todellisuudessa minulla on todettu paniikkihäiriö joskus nuorempana, sen verran paha, että hoitoon tarvittiin lääkitystä. Olen kova jännittämään, riippuen tosin tilanteista, sitä ei vaan näe ulospäin. Sosiaalisten tilanteiden jälkeen tunnen oloni vetämättömäksi, väsyneeksi, jopa ärtyneeksi. Viihdyn hyvin yksin, suorastaan nautin yksinolosta, ja aina kurssien tai muiden sosiaalisten tapahtumien jälkeen tarvitsen paljon omaa aikaa. Töissä en väsy samalla tavalla. En tiedä mistä tämä sitten johtuu. Ehkä työ vaan on niin luonteva osa elämääni.

Ap:lle tahdon sanoa, ettei sinun tarvitse olla kaikessa hyvä. Anna itsellesi vapaus olla juuri sellainen kuin olet, mutta älä anna heikkouksien kuitenkaan rajoittaa elämääsi. Sinun ei tarvitse pitää isoista juhlista ja sinä saat väsyä sosiaalisista tilanteista, ei siinä ole mitään väärää. Ongelmia tulee vasta sitten, jos lakkaat tekemästä asioita, joita haluat tehdä, koska pelkäät tai ahdistut tilanteista niin kovasti.

 

No en varsinaisesti pelkään sosiaalisiatilanteita mutta jännitän niitä todella paljon ja joitakin tilanteita jopa inhoan. Etenkin kaiken maailman juhlia erityisesti miehen suvun puolelta. Ne on jotenkin niin erilaisia niin sosiaalisia ja odottavat sitä samaa muiltakin. Eli eivät ymmärrä miksen tule keskustelemaan jne. kyllä mä normaalisti osaan tervehtiä ja lähden keskustelemaan jos joku mun kanssa aloittaa keskustelun. Mä en vain voi sille mitään olen ujo, minua on koulukiusattu. Olen vain tällaien... Eikä tilanne ole yhtään kiva kun vaikuttaa siltä että miehenikään ei hyväksy mua sellaisena kun mä olen juhlissa yms.

 

Täältä ilmoittautuu kanssa yksi!
Mulla on ollut aika paha sosiaalisten tilanteiden pelko, mutta se saatiin hoidettua lääkityksellä. Nykyään selviän sosiaalisista tilanteista ilman ahdistusta, mutta voi hitto sitä väsymystä esim. sukujuhlien jälkeen. Ei jaksa kun kaatua sohvalle parin tunnin juhlien jälkeen, koko viikonlopun reissuista puhumattakaan.
Mulla on onneks maailman mahtavin työ, jossa ei tarvii asiakkaitten kans kasvotusten, eikä juurikaan puhelimitse edes asioida. Saan aika pitkälti puuhailla itekseni, vaikka toki muitakin paikalla on.

 

Täällä myös yksi uupuja. Töissä olen paljon esillä, pidän palavereita ja koulutuksia isoillekin porukoille, vedän vierailukierroksia yms... Ne eivät pahemmin rassaa, mulla on silloin sellainen ammattilaisrooli päällä. Yksityiselämässä tilanne on toinen. Pari tuntia on max mitä jaksan vieraita ilman että alkaa ahdistaa ja esimerkiksi anopin viikon mittaisen kyläilyn jälkeen mulla meni toinen viikko siitä toipuessa

 

Minä väsyn kaikesta sosiaalisuudesta. Pakko pitää koko ajan roolia yllä, hymyillä ystävällisesti ja keksiä oikea reaktio oikeaan kohtaan, tai esittää juuri se oikea lause ollakseen kiinnostuneen oloinen.

 

[QUOTE="vieras";28849907]Minulla on suht lievää sosiaalistentilanteidenpelkoa. Selviän kaikista arkipäivän toimista, mutta voin jännittää esim. kassalla asiointia ja puhelinsoiton tekemistä.

Välttelen tilanteita, joissa on paljon uusia ihmisiä, joissa pitäisi olla "sosiaalinen". Esim. isot juhlat. Se tuntuu ihan älyttömän hankalalta lähteä sellaisiin, ja sit kun lähtee niin väsyy todella nopeasti. Pystyn kyllä "feikkaamaan" jonkin verran; juttelemaan, hymyilemään väkinäisesti, esittämään kiinnostunutta yms, mutta n. tunnin jälkeen olen kuin tyhjä taulu. Haukotuttaa, pää lyö tyhjää, silmät varmaan seisoo päässä, ei vaan jaksa.

Onko muilla samaa? pääseekö tästä koskaan yli? yritän kyllä aina osallistua kun kutsutaan, mutta harvoinpa osaan niistä tilanteista nauttia. Olisi kiva osata nauttia ihmisseurasta, mutta mieluiten kökkisin vaan kotona jossain metsän keskellä perheeni ja elukoitten kanssa ja tapaisin vaan tuttuja ihmisiä sopivassa määrin [/QUOTE]

en jännitä kaupassa käyntiä tms, mutta esim. Sukulaisen häät tms kekkerit laittavat ahdistamaan jo etukäteen. Pystyn kanssa feikkaamaan mutta oikeasti en nauti.

Mun työkaveri kävi lastensa kansda meillä lomalla, oli 5 tuntia kylässä. Olin aivan poikki tuon visiitin jälkeen 1-2 tuntia ois ok, kaikki sen jälkeen väsyttää liikaa. Erakko mikä erakko

Samaa on mun 6v tytöllä...

 

Kylläpä kuulostaa tutulta nuo kertomanne asiat. Oon hiljainen, ujo, epäsosiaalinen jne. enkä osaa oikeen ihmisten kanssa olla ja toimia. Kuitenkin välillä "yksin olo" (=ilman kavereita, vaikka perhe onkin ja sukua) ahdistaa myös.

Jollain tavalla haluaisin esim.kavereita kenen kanssa olla ja vaikka kyläillä mutta ne ihmiset joita tapaan, eivät vissiin pidä minua tarpeeks kiinnostavana että viittis mitään kontakteja alkaa luomaan. Enkä tosiaan osaa sitä itse ilmaista kellekään, uskon muutenkin näyttäväni lähinnä tylsistyneeltä seurassa vaikken olekaan.

Ja toisaalta, joskus alan sitten höpöttämään hermostuksissani ihan mitä sattuu, saatan puhua päälle, alkaa vastaamaan kysymykseen liian aikasin jne jne. ja sitten taas hävettää...