Muistatko lapsuuden "vääryydet" ja vaikuttavatko ne vanhemmuuteesi?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Lapsuusmuistot
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
L

Lapsuusmuistot

Vieras
Eli muistatko lapsuudestasi tilanteita, joissa koit että sinua kohdeltiin epäreilusti tai jopa julmasti ja vaikuttavatko nämä muistot omaan toimintaasi vanhempana?

Minä muistan lapsuudesta tuollaisia asioita paljon, vaikka noin yleisesti ottaen kasvatukseni ei ollut erityisen ankaraa, vaan itse asiassa melko vapaata. Ehkä juuri siksi poikkeamat ja epäjohdonmukaisuudet yleisestä linjauksesta on jääneet mieleen niin hyvin. Muistan esimerkiksi, kuinka kamalaa oli kun joskus istutettiin kylmenneen ruuan ääressä, joka suorastaan oksetti. Tai kun kerran minut teljettiin makuuhuoneeseen, enkä saanut vettä vaikka minun oli jano, kun vanhemmat kerrankin päätti laittaa minut nukkumaan sellaiseen aikaan, että heillekin jäi vähän omaa aikaa.

Lisäksi muistan tilanteita, kun minua väärinkäsitysten vuoksi syytettiin asioista, joita en ollut tehnyt tai jotka olin tehnyt hyvää tarkoittaen. Olin vaan niin arka ja ujo, etten aina uskaltanut edes puolustautua. Siksi yritän olla itse tosi varovainen, etten vaan tulisi turhasta lasta toruneeksi ja koitan kuunnella hänen näkemyksensä.

Teini-iästä on tietysti paljon muistoja, jotka omaan linjaani tulevat varmasti vaikuttamaan. Vaikka en aio olla tiukkis, niin kuitenkin kiinnostuneempi teini-ikäiseni tekemisistä kuin vanhempani aikoinaan olivat.

Eli yritän huomioidan lapsen näkökulman ja usein teen sen omien kokemusteni kautta.
 
Minä istuin myös ruokapöydässä pitkiä aikoja lapsena kun ei ruoka maistunut, mutta vanhemmat pitivät sitä hyvin tärkeänä että edes yrittää syödä lautasen tyhjäksi. Itse olen noudattanut sitä periaatetta, ettei ole pakko syödä jos ei jostain syystä halua ja lautaselle lappamastani määrästä saa syödä juuri sen mitä itse haluaa. Seuraavalla aterialla syö sitten paremmalla halulla jos on edellisestä jäänyt masuun aukko.

Toinen mitä meinaan tehdä erilailla on hankkia lapsille liikuntaharrastuksen kun sen aika koittaa, jotta oppisivat harrastamaan liikuntaa ja nauttimaan siitä. Itse en tätä iloa lapsena juuri saanut ja melkoinen sohvaperuna minusta on tullutkin..
 
Muistan selvästi ne isän känni-illat, jolloin hän oli väkivaltainen. Muuten lapsuuteni oli onnellista (uskokaa tai älkää) ja olin onnellinen lapsi. Meitä oli neljä, eli varmasti on välillä kokenut jäävänsä sivuun/ epäoikeudenmukaisuutta, mutta siitä ei ole jäänyt muistijälkiä. Ja oisaalta sellaista elämä on aina – ei lasta voi suojata kaikelta pahalta ja ikäviltä kokemuksilta.

Ensimmäistäni odottelen ja olen päättänyt, että suuret linjat ovat huomattavasti tärkeämmät kuin pienet yksityiskohdat. Tottakai pitää pyrkiä oikeudenmukaisuuteen ja hoitaa lasta hyvin, mutta isä ja äiti eivät vain kertakaikkiaan voi nähdä ja tietää esim. kaikkia tilanteita (esim. kuka vei karkin keneltä jne). Olen sitä mieltä että kurin on oltava tiukka tietyissä asioissa (kuten läksyjen teko, nukkumaan meno), mutta sitten vapautta oon oltava noiden rajojen sisällä. Siitä se onnellinen lapsuus syntyy.
 
Vanhempien viihteellä käynnit muistan ja ne aiheuttivat suurta ahdistusta. Tämän vuoksi meillä ei nautita alkoholia juuri lainkaan. Ja en siis ollut erityisen pieni (kymmenen ikävuoden paikkeilla) tuolloin, eikä vanhempani olleet mitään kotiin konttaajia vaan tulivat pienessä humalassa viimeistään kahden hujakoilla kotiin. Silti muistan sen "huolen" heistä, kun illalla olin kotona.
 
Muistan lapsuudesta yhden kerran, että minua syytettiin aikuisen taholta jostakin, jota en ollut tehnyt. Olin ala- aste ikäinen, ehkä tokaluokkalainen. Kyseinen aikuinen pyysi anteeksi jälkikäteen, mutta viikatteeni oli heilahtanut. Sen koommin en ole tälle henkilölle puhunut.

En ehkä ole traumatisoitunut siitä, että olen kokenut tuleeni kohdelluksi väärin. Olen ymmärtänyt sen, että jo lapsesta asti olen ollut varsin ehdoton, mikäli jonkin on sotinut oikeuskäsitystäni vastaan.
 
Minä muistan lapsuudesta tuollaisia asioita paljon, vaikka noin yleisesti ottaen kasvatukseni ei ollut erityisen ankaraa, vaan itse asiassa melko vapaata.

Itseasiassa nämä kaksi asiaa kulkevat usein käsikädessä. Nimittäin se, että lapsesta ei juuri välitetä (eli annetaan huidella vapaasti eikä viitsitä esim. nähdä vaivaa opettaa asioita) ja että lasta rankaistaan välillä ankarasti (kun lapsi on niin "ärsyttävä" että se pääsee vanhempien välinpitämättömyyden läpi). Molempien takana on se, että lapsen hoito ja kasvatus laiminlyödään, ja sitten välillä se laiminlyönti tulee vain esiin suhteettomina rangaistuksina normaalin välinpitämättömyyden sijaan.

Minäkin ajattelin pitkään että mulla on vaan ollut salliva kasvatus, ja vasta 30+ ikäisenä olen ymmärtänyt että ei se ollut salliva, se oli laiminlyövä! Joo, sain suunnilleen ruokaa ja vaatteet päälle ja minut vietiin lääkäriin kun oli ihan ihan pakko.. mutta minun tekemisistäni tai tunteistani ei välitetty pätkän vertaa, minulle ei opetettu mitään normaaleja asioita (kuten kodinhoitoa, pöytätapoja, sosiaalista käytöstä, harrastamista jne). Ei kyselty koulusta, ei voinnista, ei siitä mitä tein tai missä kävin tai yhtään mitään. Oikeastaan kaiken saamani "hoivan" voi tiivistää niin, että tehtiin se mitä pitää tehdä ettei lasta huostaanoteta mutta ei yhtään mitään sen yli.

"Vanhemmuuteeni" asia vaikuttaa niin, että en ole koskaan halunnut lapsia koska olen sisäistänyt sen että lapset ovat pahapaha taakka, eivät mitään muuta. Lisäksi en usko että kykenisin antamaan itsekään sen parempaa lapsuutta kenellekään, sillä vaikka teoriassa voisin opetella miten lasta hoidetaan, voisi se olla kovin vaikeaa kun minkäänlaista esimerkkiä en ole koskaan rakastavasta vanhemmuudesta nähnyt. Sitä mitä ei ole koskaan saanut on hyvin hankala antaakaan. En pistä vahinkoa eteenpäin.
 
Muistan kyllä montakin pahaa asiaa. Isäni mielialanvaihtelut, äkkipikaisuuden ja mielipuoliset raivokohtaukset. Ei ollut väkivaltainen tai juonut mutta hullu se oli/on edelleen. Koko ajan piti olla varuillaan että milloin napsahtaa ja saa kuulla monen tunnin haukkuja. Pieksi koiramme kun olin pieni ja sen muistan vieläkin liian hyvin. Oltiin siskon kanssa leikitetty sitä ja kun ei rauhoittunut samantien kun käskettiin niin sitten hakkasi sitä hännästä nostaen ilmaan. EIpä tuo kauaa elänyt enää, kuoli muistaakseni samana kesänä kun kyy puri. En muista enää tapahtuiko se sen hakkaamisen jälkeen vai miten mutta isä ampui sen talon takana kun se ei pystynyt lenää iikkumaan. Olen nyt miettinyt jos tämä hakkaaminen rikkoin koiran jotenkin. Olin varmaan viisivuotias silloin. EN tiedä miksi tämä asia on nyt viime aikoina kummitellut mielessä erityisen paljon. Ja koen edelleen syyllisyyttä koiran kuolemaan. Mulla oli ahdistava lapsuus.
 
Muistan pakolliset seurakunnassa käynnit ja tiukat rajat, mitä en saanut tehdä. Esim. kotona asuessani en saanut meikata, värjätä hiuksia, käydä paikoissa, joissa muut ikäiseni kävivät ym. En millään pystyisi asettamaan yhtä tiukkoja sääntöjä omalle lapselleni, vaikka saattoi olla, et tuo "pelasti paljolta pahalta", mutta myös toi yksinäisyyden ja erilaisuuden tunteen, mitä heikko itsetunto ei kestänyt.
 
Tuo harrastusjuttu on muuten yksi myös. Minullakaan ei ollut mitään pysyvää harrastusta ja olen nykyään sohvaperuna ja olin ala-asteiän lihava (välillä hoikka, aikuisena lievästi ylipainoinen suurimman osan aikaa). Toisaalta muistelen, että kerran tai korkeintaan kaksi kävin jossain lasten yleisurheilussa enkä halunnut sitä jatkaa. Vaikea sanoa, tekivätkö vanhemmat väärin antaessaan minun lopettaa. Ehkä olisivat vähän enemmän kannustaa jatkamaan tai tarjota edes jotain muuta harrastusta sen sijaan. Mutta pakottaminen olisi voinut aiheuttaa suuremmankin trauman. Sellaista tasapainoiluahan vanhemmuus usein on.

Itse kyllä koin, että varhaislapsuudessa minusta välitettiin ja minulle opetettiin taitoja. Ja nuo yksittäiset ankaruudet johtui lähinnä siitä, että isällä oli silloin muista(kin) syistä hermot kireällä. Minut opetettiin itsenäiseksi hyvin aikaisin, ja sitten tuntui, että minut vähän niinkuin unohdettiin. Yksi yksttäinen juttu jonka ainakin muistan, jos saan vielä tytön. Ostan kuukautussuojat hänelle ilman eri pyyntöä, ja ensimmäiset varastoon jo hyvissä ajoin. Minulla alkoi kuukautiset varhain ja runsaina ja oli ihan kamalaa, kun enhän minä 11-vuotiaana kehdannut sellaisia ostaa.
 
Eli muistatko lapsuudestasi tilanteita, joissa koit että sinua kohdeltiin epäreilusti tai jopa julmasti ja vaikuttavatko nämä muistot omaan toimintaasi vanhempana?

Minä muistan lapsuudesta tuollaisia asioita paljon, vaikka noin yleisesti ottaen kasvatukseni ei ollut erityisen ankaraa, vaan itse asiassa melko vapaata. Ehkä juuri siksi poikkeamat ja epäjohdonmukaisuudet yleisestä linjauksesta on jääneet mieleen niin hyvin. Muistan esimerkiksi, kuinka kamalaa oli kun joskus istutettiin kylmenneen ruuan ääressä, joka suorastaan oksetti. Tai kun kerran minut teljettiin makuuhuoneeseen, enkä saanut vettä vaikka minun oli jano, kun vanhemmat kerrankin päätti laittaa minut nukkumaan sellaiseen aikaan, että heillekin jäi vähän omaa aikaa.

Lisäksi muistan tilanteita, kun minua väärinkäsitysten vuoksi syytettiin asioista, joita en ollut tehnyt tai jotka olin tehnyt hyvää tarkoittaen. Olin vaan niin arka ja ujo, etten aina uskaltanut edes puolustautua. Siksi yritän olla itse tosi varovainen, etten vaan tulisi turhasta lasta toruneeksi ja koitan kuunnella hänen näkemyksensä.

Teini-iästä on tietysti paljon muistoja, jotka omaan linjaani tulevat varmasti vaikuttamaan. Vaikka en aio olla tiukkis, niin kuitenkin kiinnostuneempi teini-ikäiseni tekemisistä kuin vanhempani aikoinaan olivat.

Eli yritän huomioidan lapsen näkökulman ja usein teen sen omien kokemusteni kautta.

Muistan kyllä ja ne on vaikuttaneet oikeastaan koko maailman katsomukseeni. Mutta en ole jäänyt sinne tuskaan piehtaroimaan, vaan tyylillä "epätäydellinen on tarpeeksi täydellinen" mennään :)
 
... Vaikea sanoa, tekivätkö vanhemmat väärin antaessaan minun lopettaa. Ehkä olisivat vähän enemmän kannustaa jatkamaan tai tarjota edes jotain muuta harrastusta sen sijaan. Mutta pakottaminen olisi voinut aiheuttaa suuremmankin trauman. Sellaista tasapainoiluahan vanhemmuus usein on.

Itse kyllä koin, että varhaislapsuudessa minusta välitettiin ja minulle opetettiin taitoja. Ja nuo yksittäiset ankaruudet johtui lähinnä siitä, että isällä oli silloin muista(kin) syistä hermot kireällä. Minut opetettiin itsenäiseksi hyvin aikaisin, ja sitten tuntui, että minut vähän niinkuin unohdettiin. ...
Kyllä minusta lasta pitää kannustaa harrastuksiin, ja se on eri asia kuin pakottaminen. Meillä kaikki oli joko ihan sama, tai sitten kiellettiin jos esim. olisi vaatinut rahaa (siis ihan muutaman kympinkin, ei mitään kallista) tai vanhempien panosta esim. kyydityksen kanssa. En harrastanutkaan koko lapsuusaikana yhtään mitään, olin 25 vuotias ennen kuin löysin ekan kerran itselleni harrastuksen!

Saanko kysyä, kuinka tuo "välittäminen" sinun lapsuudessasi ilmeni? Minäkin olin hyvin itsenäinen lapsi, mutta se oli näin jälkikäteen katsottuna vain puolustuskeino - pakko oli oppia itsenäiseksi, kun kukaan ei muu huolehtinut. Olen esim. itse hoitanut lääkärikäynnit tokaluokalta lähtien, läksyjen teot esikoulusta lähtien jne. Muistan kun 9-vuotiaana jouduin sairaalaan leikkaukseen, ja äiti kysyi minulta haluanko että hän jää sinne seuraksi ekaksi yöksi. Vastasin että en, ja muistan ajatelleeni että minun pitää selvitä yksin. Vasta vuosi sitten hoksasin että on järkyttävää että äiti edes kysyy tuollaista 9 vuotiaalta lapselta, ja sitten vain lähtee kotiin kun lapsi vastaa että ei tarvitse!

Nykyään myös olen hoksannut että vanhemmat opettivat tasan ne taidot jotka saivat minut pysymään pois jaloista (lukeminen, itsensä pukeminen ja ruoan etsiminen jne), mutta eivät mitään muuta (esim. pöytätapoja, ruoan tekoa, vaatehuoltoa, jne jne.). Itsenäisyys oli selviytymiskeino, ja itsenäisyyden opettaminen tuossa laajuudessaan oli vanhemmiltani vain keino päästä vanhemmuuden velvollisuuksista eroon. Ei välittämisen osoitus.
 
Muistan myös että kaikki ajatelitiin aina negatiivisuuden kautta. Mikään ei ollut hyvää ja muut ihmiset järjestään pahoja. Perheystäviä meillä ei juuri ollut, ja kotiin sain harvoin tuoda kavereita, vielä harvemmin mennä itse minnekään. Vanhemmat pelkäsivät hysteerisesti muita, varsinkin siis isäni. Olin kotihoidossa kunnes menin kouluun ja se oli valtava shokki, koin olevani ihan eri planeetalta kuin muut lapset. En osannut toimia ryhmässä ja lisäksi ajattelin toisista aina pahaa (että he haluavat satuttaa, viedä multa jotain tms). Aikuisena olen koettanut oppia tästä ajatusmallista pois mutta vaikeaa se on.EIkä siis oltu mitään uskovaisia. Muu maailma tuntui ihan kieroutuneelta kun viimein pääsin kotoa pois. Meistä pidettiin näennäisesti huolta mutta oltiin kyllä valtavan valvonnan ja paineen alla, henkisen väkivallan alla siis.
 
Tokihan sitä muistaa juttuja. Itse olin aika yksinäinen lapsi, vanhemmat teki uraa ja vuorotyötä ja minä mennä veuhotin itsekseni aika tavalla. Varmasti tavalla, joka nykymaailmassa ei tulisi kysymykseenkään. Muitakaan tukevia aikuisia ei ollut.

Itse olen yrittänyt olla tukeva aikuinen, yrittänyt kannustaa lasta puhumaan kaikenlaisista asioista, arvostaa hänen mielipiteitään (mitä en itse lapsuudessani kokenut) ja tukea kasvamaan omana itsenään omia mielipiteitään arvostaen.

Itse olen yhäkin sellainen että mielummin painun pohjaan kuin pyydän apua keneltäkään... :xmas:
 
Viimeksi muokattu:
ON todella vaikeaa olla siirtämättä niitä toimintamalleja eteenpäin. Onneksi on vähän terveempihenkinen mies puolisona, joka on takonut järkeä päähäni ja koettanut myös opettaa ajattelemaan positiivisesti kaikista ja kaikesta. Kaikki ei ole henkilökohtaista mitä tapahtuu. Mä olen myös käynyt pohjalla henkisesti monta kertaa, mutta lasten myötä tavallaan tullut myös vahvemmaksi. Ilman lapsia olisin tuskin hengissäkään enää. Vieläkin ahdistaa joskus, mutta mulla on muutmam yksinkertainen ajatusmalli jotka selventävät tilanteita (esim."mikä on oikeasti pahinta mitä ko tilanteessa voi tapahtua?"). Usein huomaa että pelot ovat silloin turhia ja älyttömiä. Oman puutteellisuuden myöntäminen ja hyväksyminen auttaa. Olen hölmöyksistäni huolimatta pärjännyt IHAN hyvin ja se riittää. En ole käynyt terapiassa, ja joskus söin muutaman kuukauden masennuslääkkeitä synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Ne olivat yhtä tyhjän kanssa. Masennus on asia jo´nka kanssa olen oppinut elämään ja sen syvyys vaihtelee. Täysin en saa enkä voi lamaantua sillä olen perheellinen. Siksi on jaksettava. Joskus on pakko pitää itkupäiviä mutta ne menee onneksi lasten silmiltä ohi.
 
Muistan kun kerran mut pakotettiin maistamaan makkarakeitosta jotain ällö-makkaraa (siis tavallista makkaraa söin mielelläni, mutta tämä oli jotain sellaista nitkua...) ja se oli niin vastenmielistä, että oksensin sen pois. Seurauksena se, että olen vieläkin hyvin nirso sen suhteen millaista makkaraa syön eli ei siitä pakottamisesta kyllä ollut minun kohdallani yhtään mitään hyötyä ja näin ollen en ole omia lapsianikaan pakottanut syömään. Maistaa kyllä pitää, mutta ihan pienen pieni riisinjyvänkokoinen nokare riittää.

Muuten en koe kokeneeni mitään suurta vääryyttä, sisarusten kesken oli aina jotain nahisteluja ja niistä sai rankaistuksiakin, mutta kason sen kuuluneen asiaan. Enemmän koen suurta kiitollisuutta vanhempiani kohtaa mm. siitä, että he antoivat tehdä ja kokeilla kaikenlaista, esim. nikkaroida, leipoa ja ommella mitä ihmeellisempiä juttuja, vaikka sitten menikin joku työkalu rikki tai hyvä kangas pilalle. Mutta saimpa ainakin yrittää ja kaikenlaisista käden- ja keittiötaidoista on ollut hyötyä sittemmin eikä ole jäänyt sormi suuhun missään tilanteessa. Samaa yritän toteuttaa omien lasten kanssa, että annan heidän esim. sählätä keittiötöissä mukana, vaikka välillä tulee enemmän sotkua kuin valmista. Eiväthän he muuten opi ns. tekemisen meininkiä...

Myös siitä olen kiitollinen, että vanhempani kasvattivat lapsia, eivät tyttöjä tai poikia. Siis ei mitään sukupuolineutraaliusjuttua, vaan ihan vaan sillä tavalla, että vaikka olin tyttö sain osallistua mielenkiintoni mukaan ns. miesten töihin ja toisin päin. Ihmetellen olen katsonut jotain kavereita, joiden kotona poikien ei esim. tarvinnut koskaan siivota, koska olivat poikia! Tai jotka eivät päässeet isän kanssa vaihtamaan autoon talvirenkaita tms., koska olivat tyttöjä. Minusta nämä kaikki ovat tärkeitä eväitä myöhempään elämään. Vaikka itse jätän mielelläni kaikki "miesten hommat" aviomiehelleni ja hän ne mieluummin tekeekin, niin ole kuitenkin iloinen siitä, että tarvittaessa pystyn häntä auttamaan tai tekemään ne itsekin.
 
Kaikki ne vääryydet jotka minä koin ovat sellaisia ettei minun lapsen tarvitse sellaista kokea, kun hänellä ei ole sisaruksia jotka asuvat samassa taloudessa.
Kyllä sitä monesta asiasta on katkera, mutta tiedän että äitini yritti parhaansa ja en häntä syytä mistään vaikka sisäiseti vähän kalvaakin.
 
[QUOTE="vieras";29154680]Muistan kun kerran mut pakotettiin maistamaan makkarakeitosta jotain ällö-makkaraa (siis tavallista makkaraa söin mielelläni, mutta tämä oli jotain sellaista nitkua...) ja se oli niin vastenmielistä, että oksensin sen pois. Seurauksena se, että olen vieläkin hyvin nirso sen suhteen millaista makkaraa syön eli ei siitä pakottamisesta kyllä ollut minun kohdallani yhtään mitään hyötyä ja näin ollen en ole omia lapsianikaan pakottanut syömään. Maistaa kyllä pitää, mutta ihan pienen pieni riisinjyvänkokoinen nokare riittää.


Mulle puhkesi syömishäiriö 15 vuotiaana osittain syömiseen pakottamisen takia. Meillä oli pakko syödä lautanen tyhjäksi tai sai vitsaa. Anoreksia ja bulimia. Että aika helpolla olet päässyt. Mä en edes muista yksittäisiä tilanteita vaan sen jatkuvan painostuksen ja ahdistuksen tunteen joka liittyi ruokailuun ja oikeastaan koko lapsuuteeni.
 
[QUOTE="Vieras";29154754]xxxx - mitä siellä psykoterapiassa tehdään mitä siellä tapahtuu?[/QUOTE]

No mun terapiassa on keskusteltu, tutustuttu minuuteeni ja koottu persoonallisuutta.
Opeteltu ymmärtämään syitä asioille ja muutettu käyttäytymistä.
Lisäksi saatettu harjoitella ihan konkreettisesti joitain hankiliksi kokemiani tilanteita.
 
Meillä oli aina huonot vaatteet joista joskus sai kuulla kavereilta. Ei ollu kii siitä etteikö olis ollu varaa ostaa vaan asenteesta. Omilla lapsillani on ja tulee aina olemaan,laadukkaat ajanmukaiset vaatteet
 
[QUOTE="Vieras";29154789]Miten sinne psykoterapiaan pääsee, mä olen kyllä toimintakykyinen mutta silti...[/QUOTE]

Oikeastaan kolme mahdollisuutta; kunnallinen, ilmainen psykoterapia (vaikea päästä), Kelan tukema psykoterapia (siihen tarvitsee lausunnon psykiatrilta), kokonaan itse kustannettu psykoterapia.
 

Yhteistyössä