montako hyvää ystävää sinula on? ja vietättekö aikaa yhdessä?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja normaalia vai ei
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
N

normaalia vai ei

Vieras
minulla ei ole oikein ketään, ystäviä kyllä mutta hekin vain perheystäviä. miehelläkään ei ole, työkaverit ja perhe ystävät. Me viihdymme ihan omissa oloissamma perheenä yhdessä. työkavereita on mutta en halua sen lähempää ystävyyttä hedän kanssaan , siis että kylässä kävisimme toisillamme. lasten kummit on , joskus käymme kylässä. jotenkin vaan en kaipaa ketään muutakun perheeni ympärilleni. Mietinkin että miten se näin on mennyt. ennen nuorempana oli ystäviä joista ei erossa voinut kauvaa olla. Nyt ei oikein ketään.
on vaan koti ja työ, perhe. perhe on tärkeä tukipilari, siis mies ja lapset. en edes harrasta mitään, en käy missään tilaisuuksissa tai tapahtumissa, emme kumpikaan. haluan olla vaan kotona. varsinkin viimeiset puoli vuotta on mennyt hiljais elossa. ei kiinosta edes mikään , en halua lähteä minhinkään ja en edes soittele enää kellekkään. töissä käyn ja se riittää ja kaupassa.
 
mä olen muutanut vieraalle paikkakunnalle kun mies asuu täällä, en ole hyvä tutustumaan uusiin ihmisiin eli täällä mulla ei ole yhtään hyvää ystävää, yksi hyvä ystävä on edellisellä asuinpaikalla, soitellaan ja käydään joskus kyläilemässä...jotain tuttuja on joiden kanssa juttelen jossain kerhossa...
 
Kolme hyvää ystävää on. Yhden kanssa tapaamme 2-3 kertaa viikossa, koska asumme lähes naapureina ja olemme molemmat lasten kanssa kotona. Toisen hyvän ystäväni kanssa tapaamme 1-2 kertaa kuukaudessa. Kolmas asuu Englannissa, joten tapaamme 2 kertaa vuodessa. Lisäksi on muutamia kavereita, mutta en laske heitä tähän.
 
Mulla on yksi tosi läheinen ystävä jonka kanssa nähdään 1-5 kertaa viikossa ja yks ystävä jota nään n. kerran viikossa. Muuten on sitten hyviä kavereita, joita näkee pari kertaa kuukaudessa. Mun mielestä on tervettä, että on myös omia ystäviä ja omia menoja. Jos vaikka tulee ero, on sitten todella YKSIN jos perhe on ollut ainoa elämä.
 
Ystävyyssuhteet vaati välillä huolenpitoa ja varsinkin lasten synnyttyä aktiivista asennetta, jos niitä haluaa säilyttää. Oletko ap ihan onnellinen tilanteeseen?

Mulla oli joskus sellainen olo, että kyllä noita hyvän päivän tuttuja riittää, mutta ettei yhtään ystävää olisi sen syvemmin. Mutta sitten aloin itse aktiiviseksi, soitin ihmisille, josta pidin ja sovin tapaamisia. Aina sen ei edes tarvitse olla niin aikaavievää -jos käy töissä/ opiskelee, voi sopia yhteisiä lounaita vaikka. Jos on kotona, voi vaikka ulkoilla yhdessä lasten kanssa, hoitaa puolin ja toisin toisten lapsia tms. Molemmissa tapauksissa voi mennä yhdessä lenkille tai vaikka jumppaan. Kannatan kokeilemaan, piristää mieltä kummasti!
 
Alkuperäinen kirjoittaja hei:
Ystävyyssuhteet vaati välillä huolenpitoa ja varsinkin lasten synnyttyä aktiivista asennetta, jos niitä haluaa säilyttää. Oletko ap ihan onnellinen tilanteeseen?

Mulla oli joskus sellainen olo, että kyllä noita hyvän päivän tuttuja riittää, mutta ettei yhtään ystävää olisi sen syvemmin. Mutta sitten aloin itse aktiiviseksi, soitin ihmisille, josta pidin ja sovin tapaamisia. Aina sen ei edes tarvitse olla niin aikaavievää -jos käy töissä/ opiskelee, voi sopia yhteisiä lounaita vaikka. Jos on kotona, voi vaikka ulkoilla yhdessä lasten kanssa, hoitaa puolin ja toisin toisten lapsia tms. Molemmissa tapauksissa voi mennä yhdessä lenkille tai vaikka jumppaan. Kannatan kokeilemaan, piristää mieltä kummasti!

kai minä onnellinen olen, mutta lapsetkin on jo osa aikuisia pois kotoa, kaksi koululaista kotona. asumme maalla ja luonto on minulle tärkeä asia. jotenkin en vaan kaipaa tai ainakin luulen niin ketään ystävää todella lähelle. minulla ja miehelläni on omat kuviot. pidin tai vietin isot synttärit loppuvuodesta ja vieraita oli lähes 50 henkeä, ystäviä.... kai? olen kyllä sosiaalinen ja kova puhumaan. olen tässä kyllä miettinyt että mahdanko olla jotenkin masentunut? tiedän että ystäville pitäisi soittaa, en soittele juuri koskaan. niipä itseäni saan syyttää mutta en vaan saa soitettua. en ymmärrä sitä?
 
Alkuperäinen kirjoittaja normaalia vai ei:
Alkuperäinen kirjoittaja hei:
Ystävyyssuhteet vaati välillä huolenpitoa ja varsinkin lasten synnyttyä aktiivista asennetta, jos niitä haluaa säilyttää. Oletko ap ihan onnellinen tilanteeseen?

Mulla oli joskus sellainen olo, että kyllä noita hyvän päivän tuttuja riittää, mutta ettei yhtään ystävää olisi sen syvemmin. Mutta sitten aloin itse aktiiviseksi, soitin ihmisille, josta pidin ja sovin tapaamisia. Aina sen ei edes tarvitse olla niin aikaavievää -jos käy töissä/ opiskelee, voi sopia yhteisiä lounaita vaikka. Jos on kotona, voi vaikka ulkoilla yhdessä lasten kanssa, hoitaa puolin ja toisin toisten lapsia tms. Molemmissa tapauksissa voi mennä yhdessä lenkille tai vaikka jumppaan. Kannatan kokeilemaan, piristää mieltä kummasti!

kai minä onnellinen olen, mutta lapsetkin on jo osa aikuisia pois kotoa, kaksi koululaista kotona. asumme maalla ja luonto on minulle tärkeä asia. jotenkin en vaan kaipaa tai ainakin luulen niin ketään ystävää todella lähelle. minulla ja miehelläni on omat kuviot. pidin tai vietin isot synttärit loppuvuodesta ja vieraita oli lähes 50 henkeä, ystäviä.... kai? olen kyllä sosiaalinen ja kova puhumaan. olen tässä kyllä miettinyt että mahdanko olla jotenkin masentunut? tiedän että ystäville pitäisi soittaa, en soittele juuri koskaan. niipä itseäni saan syyttää mutta en vaan saa soitettua. en ymmärrä sitä?

Kuulostaa siltä, että kaipaisit jollain tavalla yhteyttä läheisiisi. Heitä tuntuu olevan, mutta jotain puuttuu. Tietysti, ei sitä yhteydenpitoa nyt velvollisuudentunteesta voi aloittaa. Mutta ehkä uteliaisuudesta. Tiedätkö, mitä ystävillesi kuuluu? Ehkä hekin kaipaavat sinun seuraasi!

Perheelle omistautuminen on hieno asia, mutta olen sitä mieltä, että samalla tulisi huolehtia ihan omasta itsenäisestä hyvinvoinnista ja niistä ystävyyssuhteista. Lapset tosiaan muuttavat joskus pois ja mitäs sitten -tiput tyhjyyteen. Voimia ja jaksamisia!

Valitse vaikka vain yksi ihminen, jonka kanssa sovit ensi viikolle tapaamisen. Äläkä odota mitään suuria. Päätä vain tavata joku ja katso mitä tapahtuu.

 
Mulla on ystäviä ja mulla on kaltaisiasi entisiä ystäviä. Jälkimmäisellä tarkoitan niitä naisia, joiden kanssa ennen heidän parisuhdettaan oltiin ylimmät ystävät jaukon astuttua kuvaan minä sain kadota. Muutama nöistä on nyt, melkein viiskymppisinä, jääneetkin yksin, se ihanuus kun löysikin nuoremman ja timmimmän, ja ovat sen jälkeen koittaneet ottaa muhun yhteyttä. Mutta mä en ole mikään uniriepu, joka viskataan tarpeettomana 10 vuodeksi nurkkaan ja otetaan taas käyttöön, kun paha mieli tulee.
 

Yhteistyössä