Alkuperäinen kirjoittaja Näin:
Valitettavasti yläasteen opena olen huomannut, että ne lapset, jotka ovat "rikkinäisestä" perheestä, ovat erityisopetusta kaipaavia ja huomionhakuisia, vilkkaita, keskittymisongelmaisia yms. Esim. samalla luokalla on kaksi lasta, joilla on yhteinen isä, mut erit äidit. Molemmat lapset eivät selviydy koulussa juuri mitenkään, toisella näistä on samassa koulussa veli, jolla on sama äiti, mut eri isä, hänelläkään ei ole tiedossa kovin valoisa tulevaisuus. Parhaiten koulussa menestyy sellaiset lapset, joilla on ehyt tausta, he eivät joudu miettimään selviytymistä elämässä, heillä on turvallinen koti, missä olla. Eniten säälittää lapset, jotka miettivät kenenhän luokse hänen tänään piti mennä ja minkä vanhemman luona on seuraavan viikonlopun. Heillä ei yksinkertaisesti ole lähtökohdat sellaiset, että selviytyisivät hyvin täsää maailmassa.
Yläasteen opena muuten varmaan tiedät, että ei ole kovinkaan korrektia puida minkään perheen asioita julkisesti netissä, vaikka ei olekaan nimiä mainittu.
Toinen mikä särähti korvaan on tuo yleistäminen.
Meillä oli tuollainen kuvailemasi "rikkinäinen" perhe.
Minulla oli puolisisaruksia (sama äiti, mutta eri isä ja eri äiti, mutta sama isä).
Meitä lapsia oli monta. Suurin osa menestyneitä elämässään, mutta suuri katras kun on kyseessä, niin löytyy myöskin sellainen vähän vähemmän menestynyt.
Itse olen aina ajatellut, että meidän perhe on ollut rikkaus.
Perheessä on riitoja ollut, mutta aina ne on selvitetty.
Perusturvakin on aina tyydytetty.
Voisin sanoa että olin todellakin onnellisempi, kuin monet kaverit, joilla oli kokonainen perhe. Niitä "ydinperheitäkin" on katsokaas monenlaisia. Jos vaikka vanhemmilla riittäisikin rakkautta ja rahatilanne olisi hyvä, niin sitten saattaa isä matkustella jatkuvasti. Mikä perhe sitten sekään on, jota voisi verrata yh-perheeseen? Pääasia, että vanhemmat ovat naimisissa ja ei ole lapsia kenenkään muun kanssa? Sekö tosiaan riittää takaamaan, että lapset menestyisivät paremmin ja että heillä olisi ylipäänsäkään paremmat lähtökohdat elämään, kuin lapsilla, joilla on ns. monta kotia?
Miksi täytyy ajatella, että lapsi ei olisi onnellinen siitä mitä sillä on? Miksi täytyy "kilpailla" siitä kenen lapsi on onnellisin?