monilapsiset perheet ilman turvaverkkoa

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja turvaverkoton
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
T

turvaverkoton

Vieras
Hei,
haluaisin kovasti useamman lapsen, mutta tilanteeni on se että minulla ei ole asuinpaikkakunnallani minkäänlaista turvaverkkoa ja sellaisen rakentaminen on yllättävän vaikeaa. Minulla ei asu täällä ketään sukulaisia omalta tai puolison puolelta, suku asuu useiden satojen kilometrien päässä ja tapaamisia on vain kerran pari vuodessa. Lastenhoitoapua ei siis ole saatavilla esim. isovanhemmilta tai sisaruksilta. Miten te muut useampilapsiset (3 tai 4 lasta tai enemmänkin) pärjäätte jos sukua ei asu lähellä? Jo nyt (yksi lapsi ja toinen tulossa) on ollut välillä tosi vaikea järjestellä menoja ja todellisia ongelmia on tullut tilanteissa joissa toinen vanhemmista on sairastunut tai lapsi on sairastunut ja joutunut sairaalaan. Kahden kanssa ongelmia tulee tuplaten, ja kolmen kanssa varmaan triplaten.

Kysyn lähinnä tätä rohkaisunhakumielessä, eli kannattaako suoraan unohtaa ison perheen haaveet :) Kaikki naapurustossa asuvat ja muut tuntemani useampilapsiset perheet ovat nimenomaan sellaisia joilla asuu parhaimmillaan 4 isovanhempaa kilometrin etäisyydellä ja hoitopaikkoja ja hoitajia on useita lähistöllä. Kuuntelisin mielelläni kokemuksianne!
 
Minulla on vasta kaksi lasta ja kolmannen joskus tahtoisin... minulla aina lapset joutuneet kulkemaan mukana koska tosiaan sukulaisia ei asu lähistöllä ja mies ei ole intoutunut lasten hoitoon (jos nyt ajatellaan kampaajia ja muita (kampaajallakaan en kyllä ole eläessäni käynyt) eli lapset kulkee lääkäreissä ja muissa mukana. Kun vanhin (3v) joutui sairaalaan viikoksi mies jäi hoitamaan nuorempaa kotiin kun minä menin pojan mukana sairaalaan. Ihan hyvin on näinkin pärjätty... tietty riippuu siitä millaisia menosi ovat, mutta siinä vaiheessa jos lapset eivät todellakaan pysty olemaan mukana niin voihan sitä miettiä onko meno edes oikeasti pakollinen...
 
Meillä sama, lähimät isovanhemmat 230 km, seuraavat 400 km. Välillä keittää, mutta onneksi mieheni ja minun työt (yksityisyrittäjiä) joustaa niin että enimmäkseen pärjäämme itseksemme. Välillä meillä käy lapsenvahti - palkallinen 9 e / h + kulut päälle. Ei aina kyllä naurata, olisi kiva välillä saada vaikka yksi ilta istua ilman hurjaa sirkusta.
 
Asian vierestä, eikö lasten kanssa tutustu muihin lapsiperheisiin? Eräs tuttavapariskunta tutustui toisen lapsiperheen kanssa ja he hoitavat lapsia "vuorotellen". Eli ottavat koko lapsikatraan hoitoon ja vuorostaan sitten toiset ottavat vastavuoroisesti lapset hoitoon. Mutta meillä on aivan eri tilanne joten olen hieman jäävi kirjoittamaan. Mutta ilmeisesti tuo tustutuminen ei ole kuitenkaan niin helppoa, kuten ap kirjoitti. Mutta itse toisalta tutustun helposti ihmisiin muutenkin, toki eri asia tutustua niin hyvin että tuollainen lapsenvahtiminen olisi luontevaa.
 
Meillä kyllä vanhempien lasten kanssa on jo sellaista ystäväpiiriä, jotka tarvittaessa jeesaavat toisiaan mm. harrastuksiin kuljettamisessa ja iltavahtimisessa, mutta pienempien kanssa ei tälläistä verkkoa ole syntynyt.

Vaikka tässähän tämä helpottuu koko ajan kun lapset kasvavat...
 
Alkuperäinen kirjoittaja '_':
Minulla on vasta kaksi lasta ja kolmannen joskus tahtoisin... minulla aina lapset joutuneet kulkemaan mukana koska tosiaan sukulaisia ei asu lähistöllä ja mies ei ole intoutunut lasten hoitoon (jos nyt ajatellaan kampaajia ja muita (kampaajallakaan en kyllä ole eläessäni käynyt) eli lapset kulkee lääkäreissä ja muissa mukana. Kun vanhin (3v) joutui sairaalaan viikoksi mies jäi hoitamaan nuorempaa kotiin kun minä menin pojan mukana sairaalaan. Ihan hyvin on näinkin pärjätty... tietty riippuu siitä millaisia menosi ovat, mutta siinä vaiheessa jos lapset eivät todellakaan pysty olemaan mukana niin voihan sitä miettiä onko meno edes oikeasti pakollinen...

No kyllä minusta tukanleikkuu on melko pakollista sillointällöin. Eikä meillä ainakaan vauva ja 2-v. pärjää keskenään jossain odotushuoneen tuoleissa sillä aikaa kun äidin tukka leikataan, joten pakko varata kampaaja-aika illaksi tai lauantaiksi, jolloin mies on kotona, toki ne on melko kysyttyjä aikoja (työssäkäyvienkin suosiossa ymmärrettävistä syistä) mutta kun ajoissa varaa niin aina joku ilta-aikakin löytyy. Meilläkin lähinnä mies hoitaa lapsia silloin, kun mulla on joku meno (en oikein tajua, miten edellisen lainauksen kirjoittajan mies edes kieltäytyä siitä!)

Meillä on kyllä ystäviä ja sukulaisiakin lähistöllä, joten olen ehkä väärä ihminen vastaamaan, mutta halusin vain kertoa ap:lle, että ei se aina ole niin ruusuista vaikka sitä verkostoa olisikin. Nimittäin kaikki meidän ystävät ja sukulaiset on päivisin töissä. Illalla sitten lastenhoitoapua voisi saadakin, mutta kun silloin on isäkin kotona, niin miksipä pyytäisin lapsenvahtia silloin... Eli nuo päiväsaikaan tapahtuvat menot on hiukka hankalia täälläkin, lääkäriin pitää tosiaan ottaa lapset mukaan jne. Sit jos on hammaslääkäri tms. jossa ei oikein voi olla lapset mukana, yritän varata sen sellaiseen aikaan, että mies voisi tulla ruokatunnilla kotiin ja vahtia lapsia (hänellä on siis liukuva työaika.) Mutta yksi iso apu on ollut meillä puistotädistä, jolle voi vanhemman lapsen viedä aamupäivällä leikkimään. Monet asiat on kyllä helpompi hoitaa, kun on vain vauva mukana (esim. gynekologille en ehkä molempien muksujen kanssa lähtisi, mutta vauvan kanssa sekin on vielä ihan ok.) Jos teilläpäin ei ole puistotätejä, niin oisko esim. seurakunnan kerhoa?

Meilläkin siis kaksi lasta ja kolmas haaveissa. Isommalla lapsella (3.v) on jo kavereita, joitten luo tarvittaessa saan hänet viedä muutamaksi tunniksi leikkimään. Itse olen myös tarjoutunut hoitamaan heidän lapsia tarvittaessa. Vauva kulkee aika helposti vielä mukana tosiaan missä vaan. Toisiin lapsiperheisiin ollaan tutustuttu puistossa, pihassa ja niissä (paljon parjatuissa) mammakerhoissa. Rohkeasti vaan juttusille!
 
Meillä on 3 lasta.
Minä haaveilen kyllä vielä 4. :stä.
Me olemme aina itse lapsemme hoitaneet, vaikeinakin aikoina
( yksi lapsista on erityislapsi )
koska sukulaiset asuu kaukana, eikä isovanhempia edes
juurikaan kiinnosta lastenhoidossa avustaa.
Itse teen vuorotyötä, mies tekee konttorityötä klo 7 - 16.

Olemme erittäin sosiaalisia kumpikin,
tunnemme monia perheitä, joissa 1, useimmissa 2 lasta.
Naapuruston lapset ovat usein meillä hoidossa kun vanhemmat
käy harrastuksissaan tai kaupassa, tms.
Itse emme kuitenkaan "kehtaa" jotenkin kysyä hoitoapua naapureilta tai tutuilta,
vaikka sitä aika kipeästi tarvitsisimmekin,
ihan vaan siksi, että pääsisimme viettämään kahdenkeskistä aikaa.
Jotenkin se tuntuu kovin itsekkäältä "vain" siitä syystä kysyä hoitoapua.
Kun me kuitenkin hoidamme monien lapsia pyyteettä, oli kiva, jos joku tarjoutuisi
samaa apua meille suomaan, anelematta.

Muuten järjestämme asiamme niin, ettei hoitoapuja tarvitse,
koska tarjolla ei niitä ole tähänkään asti ollut.
Eli kun lapset sairastaa, toinen on pois töistä.
Kun lapsia tarvitsee johonkin viedä, järjestämme kauppareissut ja muun niin,
että samalla käydään.
Itse emme harrasta mitään muuta normaali ulkoilujen lisäksi.
Lasten kanssa tulee käytyä uimahallissa joskus, museoissa ja kirjastossa
ja nyt viimeksi oltiin Tukholmassa, jännä reissu lapsillekin.

Kaikki ystävät tietenkin kyseli, että tuleeko lapsenvahdiksi joku laivalle,
että vanhemmat pääsee kaksin edes syömään hyvin....
juu ei tule, kun ei ole. Syödään ja touhutaan vain yhdessä,
ihan kuin kotosallakin.

Jos olisi varaa lapsenvahtiin, ottaisimem sellaisen joskus vaikka yhdeksi illaksi
puolen vuoden välein, tai jotain.
Varaa ei siihen kuitenkaan ole, joten näillä eväillä nyt mennään.

Onhan tää joskus hankalaakin,
esim.hammaslääkärissä 3:n pikkuviikarin kanssa ja itse olet "sidottuna" tuoliin....
Tai gynekologilla...


 
On se kyllä vähän surullista, että tämä elämä on mennyt tällaiseksi. Itse muistelin lapsena olleeni vähän siellä sun täällä, mikä oli kuitenkin älyttömän mukavaa. Naapurin tyttö oli ainoa lapsi ja minä pääsin hänen mukanaan paikkoihin, joihin meidän köyhällä perheellä ei olisi ollut varaa. Apua löytyi ja annettiin, huolimatta siitä, ollaanko sukulaisia vai ei.

Ollaanko me nykyajan vanhemmat todella niin arkoja, ettei uskalleta apua pyytää. Joku ystävä voisi olla onnellinenkin että saisi lapsia hoidettavaksi edes hetkittäin, mutta ei kehtaa apuaan tyrkyttää. Kukaan ei enää kyläile niinkuin ennen, joku perhetapaaminenkin täytyy sopia ja soitella viikkokausia etukäteen.

Ikävä on sitä aikaa kun ovet oli auki ihmisten olla ja tulla ja lapset hoidettiin, olivatpa sitten omia tai muiden.

 
Minusta nykyisin ihmiset ajetaan aika tiukoille. Moni on lapsuudestaan oppinut, että apua ei pyydetä ja pitää olla vahva ja työteliäs. Olen itse ajatellut, että kun on nuori, niin pitää jaksaa. Aikansa sitä tietysti jaksaakin. Meillä on vain kaksi lasta eikä siis tukiverkostoa ollenkaan.

Meillä oli pahimmillaan se tilanne, että omakotitaloa rakennettiin, mies päivät töissä ja illat raksalla, minä päivisin töissä 8 h, jonka jälkeen kotiin kiireesti hoitamaan "yksinhuoltaja-arkea" eli ruoat, siivoukset ja lastenhoito sekä heidän harrastuksiin kuskaaminen, iltaisin lasten mentyä nukkumaan hoidin opiskeluja etäopintona. Tätä vaihetta kesti kaksi vuotta. Kun talo valmistui ja sain opinnot pois, niin jäljellä oli "vain" normaali työ 40 h/vko + normaalit lastenhoidot, siivoukset jne tosin tietysti mies auttoi siinä vaiheessa sitten siivousten ja lastenhoitojen kanssa kiitettävästi. Minä paloin loppuun. Löysin siis rajani.

Huomaan olevani arka nykyään monessa asiassa, koska säikähdin niin kovasti sitä uupumustani. Osallistun mielelläni vanhempainiltoihin ja vien lapsia esim. kaverisynttäreille, mutta huomaan kavahtavani takajaloille heti, kun puhutaan vanhempainyhdistykseen liittymisestä tai lasten urheiluturnaukseen (= esikoinen ja hänen urheilukaverit) kimppakyydin järjestämisestä.

Tietyllä tavalla helpottaa, kun lapset kasvavat, mutta pitää myös jaksaa huolehtia lapsista edelleen, ettei tule koulukiusausta, ei syrjäydy, löytää kavereita, ei vietä liikaa aikaa tietokoneella, yrittää saada motivoitua liikuntaharrastuksiin, tsempata koulunkäyntiin, vahtia terveellisen ruoan syömistä, olla kiinnostunut hänestä, seurata missä piirissä liikkuu vapaa-aikana, pitää yhteyttä opettajaan jne. Mitä isompi lapsi, sitä isommat ongelmat.

Omalta kohdaltani päiväkodista ja erityisesti koulusta saa ystäväperheitä hyvällä tuurilla, mutta se vaatii aktiivisuutta ja juuri sitä, että jaksaa väsyneenä työpäivän jälkeen vielä lähteä sinne vanhempainiltoihin, varainkeruutilaisuuksiin esim. lasten leirikoulutoimintaan, kentän laidalle kannustamaan, vanhempainyhdistyksen tapahtumiin jne. Se on mukavaa, mutta ainakin omalla kohdallani vaatisi kyllä osa-aikaista työtä.

Omalla kohdallani on käynyt juuri niin, että esikoisen kanssa jaksoi vielä tsempata ja tuli saatua esim. päiväkodista ja koulusta kaveriperheitä, mutta nuorempien lasten kanssa olen ollut laiskempi. Niinpä en tunne juuri ollenkaan heidän kavereittensa vanhempia kuin joitakin naamalta.

Myös lapsiperheet haluavat nykyään isoja asuntoja. Omassa lapsuudessani meitä asui nelihenkinen perhe kolmiossa ja paras ystäväni (3 henkinen perhe) asui kaksiossa. En oikein enää osaa kuvitella, että kukaan suostuisi 1-2 vuotta pidempään asumaan asunnossa, jossa ei ole joka lapselle omaa huonetta. Kun halutaan isompi ja parempi asunto, niin sitten ollaan juuri siinä velkaloukussa, jolloin ei jää rahaa lastenhoitajien palkkaamiseen, ei voida tehdä tilapäisesti osa-aikaista työpäivää jne.
 
Tämä edellinen teksti voisi olla mun suusta.
Nyt 4-luokkalaiset kaksoset ja tarhalainen vaativat kyllä edelleenkin kovin paljon,
eri muodossa vaan kuin pienempinä.

Mutta todella ihmiset ajetaan aika tiukilel nykyään joka asiassa;
työssä pitää olla paras ja osaavin joka alan expertti,
kotona kodinhengetär, joka pystyy mihin vaan väsymättä ja
siihen päälle pitäisi jaksaa ravata noissa tapahtumissa viikottain,
että tapaisi lasten koulukavereiden / tarhakavereiden vanhempia ja
tutustuisi heihin....

Eipä ainakana mulal oel energia siihen riittänyt,
perheen arki vie mehut tasan ja tarkkaan.
 
Joo, kolmas haaveissa ja lastenhoitoapua ei ole. Miehen vanhemmat ja suku eivät halua hoitaa lapsia (asuisivat lähellä, mutta...) ja omat vanhemmat asuvat monen tunnin ajomatkan päässä, kuten myös sisarukseni. Onneksi vanhempani ovat valmiita tulemaan, mikäli pyydämme ja hoitavatkin lapsia mielellään, mutta tarvitsisimme joskus ihan käytännön arjessa lapsenhoitoapua pariksi tunniksi (esim. työaikojen, lääkäri tms vuoksi)

Eipä vaan saa miehen vanhemmilta edes pientä apua (enkä enää pyydäkään) Noh, sitä niittää, mitä kylvää. Näillä mennään
 
Meillä neljä lasta, ikähaarukka 4kk-8v.
Mitään tukiverkostoa ei ole, ei koskaan ole ollutkaan. Sukua kyllä asuu kohtuu lähellä mutta heitä ei voisi vähempää kiinnostaa tarjota apuaan, ja vaikka joskus on pyydettykin, ei apua ole saatu. Niinpä emme enää pyydäkään.
En toki valita, mutta paljon saa säätää ja kikkailla että vauvan neuvolat sun muut saa hoidettua. Ja jos tulee lääkärireissu jonkun sairastuttua, on vain pakattava kaikki autoon ja lääkäriin. Matkaa lääkäriin on kymmeniä kilometrejä, joten ei edes tuota esikoista voi jättää kotiin niin pitkiksi ajoiksi, eikä hän haluakaan jäädä. Joten onhan se melkoista hommaa. missään emme mieheni kanssa ole olleet kahden 8 vuoteen, jos ei lasketa parin tunnin ruokaravintolassa käyntejä ja vanhempainiltoja koululla. Yhtään yötä ei olla oltu pois.

Että näin. Mutta niinkuin sjs80 osuvasti sanoi, sitä niittää mitä kylvää, täälläkin.
 
Lisäys vielä. Minusta on uskomatonta, miten joku ei ole kiinnostunut lapsenlapsistaan, varsinkin kun lastenlapsia on vain kaksi. Kiinnostus mieheni vanhempien puolelta rajoittuu siihen, että kahvilla käydessään (n. 2 kert/v) he ottavat valokuvia, mitä voi sitten näytellä tutuille tai kysyvät, että ettekö ole viitsinyt vieläkään opettaa pienempää (7,5 kk:tta) syömään itse lusikalla (jonka perään litania, miten lapsi kyllä oppii, kun sinnikkäästi opettaa..)

Tai jos olemme kylässä mieheni vanhemmilla, ei kukaan muu (oaitsi tietysti minä tai mieheni) katso lapsien perään. Käytännössä syön siis silloinkin ruokani seisaaltaan ja vahdin, etteivät lapset satuta itseään tai riko mitään.

Kuten sanoin, olemme siinä onnekkaassa asemassa, että vanhempani ja sisarukseni, jotka asuvat muutaman tunnin matkan päässä, ovat valmiita aina hoitamaan, kun "isompi" tarve on. On myös todella mukavaa vierailla muutaman päivän reissuja kotonani, kun joku muu (äitini ja isäni) herää lastemme kanssa, syöttävät, pukevat, ulkoilevat jne. Todellista luksusta. Parasta on, että he vaativat saada hoitaa lapsia koko sen ajan, jonka olemme siellä. Mutta he eivät siis tietenkään ole käytettävänä normaali arjessa, kun matka on noin pitkä.

Huvittavinta tässä on se, että anoppini aina toteaa, että mukava kun asutte noin lähellä, kun sitten joskus tulevaisuudessa tarvitsee kauppa- ja siivousapua, niin olette hyvällä etäisyydellä käytettävissä..

Tsemppiä kaikille!
 
Meillä kolme lasta, itse teen 5h työpäivää. Minkään laista tukiverkostoa ei ole, vaikka appivanhemmat asustavat samassa kaupungissa, meillä samanlainen tilanne kuin sjs80;llä, kuvataan muksut ja se siitä.
Säätämällä, niinhän sitä pärjää. Sitten meillä on muutama tuttavaperhe, joiden kanssa harrastellaan vaihtareita!! Silloin tällöin sovitaan ketkä lapsista lähtee vaihtoon. Esim. meidän esikko menee kyläilemään vkonlopuksi ja seuraavana vkonloppuna heiltä tulee lapsi meille, näppärää ;)
Myös synnärille lähtiessäni nuorimmaiset menivät tuttavaperheelle hoitoon.
Oma työaikani on onneksi joustava, jos esim. joudun hammaslääkärissä tai gynellä käymään, nipistän sen ajan työajastani ja pääsen näin menemään ilman lapsia.

Hyvin ollaan pärjätty, joskus tosiaan kaipaisi "hiljaisen illan" puoliskon kanssa, mutta aikansa kutakin =) Jonain päivänä meillä on pelkästään hiljaisia iltoja, mitäs sitten tehdään? ....kinutaan lapsenlapsia hoitoon ;))))
 
Nimim "verkoton" kertoi vaihtareista. Se olisi kyllä tosi kivaa, jos olisi tuttavaperheitä, joiden kanssa voisi "vaihtaa" lastenhoitoapua ilman rahaa tms. Meillä tällaisia perheitä ei ole, kun tuntuu että lähipiirimme kaikki lapsiperheet ovat näitä, joilla osallistuvat isovanhemmat asuu muutaman kilometrin säteellä.

Sitten kun olen vielä todella huono pyytämään ts. "vaivaamaan" ketään, niin tässä sitä ollaan.
 
Hei!

Rohkeasti vaan perhettä kasvattamaan :)
Meillä on iso perhe. Lastenhoito- ja kotiapuja ei tule isovanhempien eikä muittenkaan sukulaisten taholta. Silti pärjäämme oikein hyvin! Itse asiassa olemme ylpeitä, että kaikki sujuu ja itse osataan! Isovanhemmat haluavat kuoria "kermat päältä" lapsenlapsistaan. Hermot menevät äkkiä, kun lapset väsyvät ja alkavat kiukutella. En pyydä hoitoapua anopilta ja apelta enkä pidä heidän kasvatusperiaatteistaan.

Tutustukaa naapureihinne ja hankkikaa perheellenne ystäviä. Äideille sanoisin, että menkää heti esikoisen saatuanne rohkeasti mukaan seurakunnan perhekerhoihin ja muskareihin. Käykää leikkikentillä ja -puistoissa, kirjaston satutunneilla jne. lastenne kanssa. Viekää lapsianne seurakunnan päiväkerhoihin jne. Hankkikaa ystäviä toisista äideistä ja isistä. Siten saatte vertaistukea lastenhoitoon ja -kasvatukseen. Saatte myös apua silloin kun sitä tarvitsette. Antakaa myös itse vastavuoroista apua.

Monella paikkakunnalla on MLL:N lastenhoitajia. Lastenhoitajan palkasta saa kotitalousvähennyksen.
 
Eikä se mitään takaa vaikka isovanhemmat asuu lähellä... eipä ole kivaa "tukiverkkoa" sellainen mamman apu, kun hoidosta sovittu monta päivää etukäteen (mamma vielä itse pyytänyt lapset hoitoon) ja sitten kun vien pienet lapseni 2 v ja 5kk niin mamma onkin ottanut alkomahoolia, sössöttää niin että 2-vuotiaskin ihmettele mikäs mammalla on!(näin aamulla klo 10!)

Olin NIIN Pettynyt!!! siis mulla ei ollut viikkoon yhtään rauhallista aikaa (mies työmatkalla minä yksin lasten kanssa) ja tämän pienen ostoskeikan aikana ajattelin rentoutua .. mutta mitäs sitten?? pieneksi aikaa uskalsin jättää vanhemman (kun isoisä myös kotona) mutta sitten kiireellä takas, kun olin huolissani mikä siellä on meininki.

Onko vastaavaa tällaisen ikävn kokemuksen kokeneita? mitä olette tehneet? jättäneet tällaisen isovanhemman pois "turvaverkosta"? eihän siinä muu auta, harmi kun ei tajua mitä menettää ja miten tyhmän kuvan itsestään antaa (ei näe totuuttaa kun ongelma jo kai niin pahana).
 
Jos isoäiti on humalassa klo 10 aamulla, HÄN tarvitsee apua, ei jeesustelua ja selän takana haukkumista.

Valitettavasti sekin on monesti tosiasia, että vaikka olisikin tuttuja tai sukulaisia lähellä, ei kauhean moni ota 3-5 lapsen katrasta (etenkin jos pieniä kaikki) kovin tiuhasti hoitoon.. Etenkin jos on omatkin lapset.
 
Kyllä vaan julma tosiasia on,
että isoäiti tai isoisä ei sitä apua huoli tosta vaan,
sen on tultava ihan omasta tahdosta selvityä elämästä ilman alkoholia.
Pakosti et voi hoitoon viedä, eivät suomessa ota asiakseen kukaan hoitaa,
jos ei itse hakeudu hoitoon.
Ja alkoholistilla on tapana kieltää juomisensa
tai siihen liittyvät / siitä johtuvat ongelmat.

Nimim. Itse Alkoholistien lapsi, jolla itsellä 3 suht`pientä lasta - eikä kiitos
ikinä mummilaan hoitoon.
( mummi on aikaisin heräävää sorttia, joten lärvit voi
olla jo ennen 8:aa aamusta hyvin , oli sovittu muiden kansas mitä vaan...)
 
Yksi vaihtoehto on hankkia nuorempana 2 lasta, jotka vielä saa hoitoon ja jättää ne loput 2 lasta hankittavaksi sitten vasta 10 vuotta myöhemmin, jolloin niitä omia lapsia voi käyttää silloin tällöin hoitoapuna. On nimittäin todella paljon helpompaa saada hoitoon 2 lasta kuin 4 lasta kerralla. Jokainen voi nimittäin ihan rehellisesti omassa mielessään miettiä, että ottaisiko kenenkään neljää lasta hoitoon edes yhdeksi yöksi...

Toisaalta jos hankkii lapsia vähän vähemmän, niin niitä maksullisia hoitajiakin raaskii hankkia ihan toisella tavalla + siivousapua jne. Kovin monivuotinen kotiäitiyskin vaatisi myös sitä, että esimerkiksi puoliso maksaa vapaaehtoista eläkettä (saa vähentää verotuksessa), ettei käy niin, että ero tulee jossakin vaiheessa ja jää vanhentuneen ammatin kanssa tulottomana, ilman tulevaa eläkettä täysin tyhjän päälle. Kukaan kun ei parisuhteestaan voi nähdä 10 vuoden päähän, että mitä silloin tapahtuu.

Meillä siis vain 2 lasta eikä enempää tule juuri siitä syystä, että tukiverkostoja ei ole. Omat lapset ovat tosi energisiä. Mieli tekisi kolmatta lasta, mutta se jää tekemättä.
 
siinä olet ihan oikeassa, ettei kukaan muu voi aikuiasta ihmistä tuossa alko-ongelmassa auttaa, muuta kuin hän itse!
Mieheni oli tuosta lauantaisesta soittanut isoisälle (tämä mamma on siis mun anoppi) niin hän oli KIELTÄNYT kaiken, on varmaan niin häpeissään koko asiasta. Ja anoppi soitteli mulle uudesta hoitopäivästä ja kun tiukasti kysyin, että "onko sitten varamsti sopiva päivä..." (vihjaten) niin teki itsensä niin tietämättömäksi mistään ongelmasta ja on siis kuin ei mitään ongelmaa oliskaan. liian pahaksi se on jokatapauksessa päässyt, mutta en näe asiakseni häntä auttaa, kun ei hänen kolme lastaankaan pysty asiassa auttamaan - ei enne kuin hän edes MYÖNTÄÄ ongelman olemassaolon! En vaan vie sinne lapsiani enää, koska en uskalla viedä, enkä siis halua ottaa minkäänlaista riskiä.
 
Meillä asuu kahdetkin isovanhemmat lähellä, mutta alkoholiongelmat ja mielenterveysongelmat ovat niin pahoja, että ei tosiaankaan voi yhtään luottaa, että selvinpäin pysyttäisiin. Tapaamisten järjestäminenkin on jo haastavaa, kun aina pitää olla tuntosarvet pystyssä sen suhteen että pitääkö jo kiireellä lähteä kotiinpäin. Hassua on, että samat isovanhemmat sitten ihmettelevät, kun näkevät lapsenlapsiaan niin harvoin, vaikka itse peruvat puolet sovituista tapaamisista. Kai siitä juomisesta tai muusta itsetuhoisesta käyttäytymisestä tulee tuohon ikään mennessä niin tavanomaista, että ei enää itse osaa muunlaista elämäntapaa ajatellakaan. Siitä ei kuitenkaan voi luistaa, että vilkkaiden pikkupoikien kanssa on oikeasti pakko olla selvinpäin ja skarppina ja ajokunnossakin. Äidilleni olen suoraan sanonutkin, että itsehän hän on taas valinnut pullon meidän sijaamme ja usein on sen jälkeen on taas vähän aikaa ollutkin useammin selvänä. Tapanani on soitella hänelle "muuten vaan" ja kun kuulen että on selvinpäin, ehdotan näkisimmekö, kun meillä sattuisi olemaan tässä parin tunnin hyvä väli. Jos sitten on selvänä, voin jättää hänet hetkeksi lasten kanssa ja käydä vaikka rauhassa suihkussa. Etukäteen ei mitään voi sopia.

Ne isovanhemmat, jotka haluaisivat ja voisivat hoitaa asuvatkin sitten monen sadan kilometrin päässä. Yksi kummiperhe auttaa tarvittaessa hoitamisessa, mutta ei sinnekään kehtaa sillä varjolla viedä, että nyt on vaan niin raskasta uhmaikäisen ja vauvan kanssa. Itse en nyt jaksanut vastavuoroista hoitoapua tarjota ja muutenkintuntuu siltä, että pitäisi olla joku hyvä syy. Kotipalvelusta voi saada kodinhoitajan muutamana päivänä viikossa eikä se ole kallistakaan. Siitä oli minulle paljon apua, kun kuopus oli ihan pieni.
 
Minulla on "vain" kaksi lasta ihan siitä syystä, että tukiverkkoja ei ole juuri ollenkaan. Enemmän olisin lapsia halunnut, mutta aika lailla on saanut keksiä keinoja, että selviää kahdenkin kanssa, joten siksi lapsiluku on jäänyt kahteen.

Meillä on se tilanne, että minä olen normaalissa kokopäivätyössä (klo 8-16 ma-pe) + työmatkoihin menee noin 1,5 h/pv. Ruokatunnin käytän pari kertaa viikossa kaupassakäyntiin (erityisesti talviaikana, kun ei tarvitse pelätä, että ruoka-aineet menee pahaksi autossa). Onneksi työnantaja on joustava ja olen voinut tehdä esim. tunteja sisään ja pitää niitä koulujen syysloma-aikaan jne.

Olen eronnut sittemmin lasteni isästä silloin, kun nuorempi oli vielä päiväkoti-ikäinen ja isompi jo koulussa. Olen varma, että yksi iso syy eroon oli se, että olimme aika lailla uupuneita lasten, kodin ja työn hoitamisesta. Parisuhteen hoitoon ei oikein jäänyt enää voimia. Nuorempi lapsi sairasteli aika paljon heti päiväkodin alettua, joten väsyneenä oli aika raskasta olla enää kiltti ja ystävällinen puolisolle. Mies perusti heti eron jälkeen uuden perheen, joten lapset ovat käytännössä melkein koko ajan luonani.

Siivoan ohimennen eli koko ajan on käytössä "vie mennessäs, tuo tullessas, tee perillä ollessas" -systeemi. Olen myös opettanut lapset omatoimiseksi (on tietysti pakkokin, kun aamuisin kouluun lähtiessä joutuvat itse selviytymään aamutoimista), joten se tietysti helpottaa, kun ei tarvitse siivota heidän jälkiään. Sisustamisessa yms. vaikuttaa hinnan lisäksi käytännöllisyys eli kaiken pitää olla helposti puhdistettavissa.

Jos haluan mennä yksin vaikkapa rintaliiviostoksille, niin se on tehtävä ruokatunnilla tai silloin harvoin, kun lapset ovat isänsä luona. Nuorempi ei vielä halua jäädä yksin kotiin, joten usein on pakko esim. omille lääkärikäynneille ottaa hänet mukaan.

Tuo on ihan totta, että kaksi lasta saattaa saada hoitoon, mutta kukaan ei ota hoitoon 3-4 lasta kerralla!!! Omassa asunnossani ei edes ole vieraille nukkumapaikkoja kuin max 3 henkilölle (2 varapatjaa + sohva). Jos isomman pesueen haluaa, niin kannattaisi tosiaan tehdä lapset kahdessa sarjassa, jotta vanhemmat voivat hoitaa nuorempia. Sillä systeemillä myös näkee, että miten ylipäätään jaksaa lasten kanssa. Yllättävän paljon puuhaa niissä isommissakin lapsissa on (koulun aloitus, harrastuksiin kuljettamista, läksyjen tarkistamista yms.).

Itse olen jaksanut sillä tavoin, että otan joka päivä pieniä hetkiä ihan itselleni. Ehdoton edellytys on esim. se, että lapset menevät ajoissa nukkumaan, jotta voin vielä sen jälkeen olla hetken itsekseni. Olen paljon lasten kanssa tekemisissä, mutta välillä menen vaikkapa sohvalle pitkäkseni, panen munakellon soimaan ja sanon lapsille, että nyt ei saa häiritä ennen kuin kello soi. Sillä tavalla saan ladattua akkuja. Myös liikunnan harrastaminen auttaa jaksamaan.

Olen ajatellut, että sinnittelen päivä kerrallaan enkä murehdi ensi viikkoa tai ensi vuotta. Aina on jotenkin pärjätty. Harmittaa hirveästi, että vanhempani eivät lapsistani välitä (veljeni lapsista kyllä senkin edestä) ja se sattuu todella paljon, kun lapset sen tajuavat, että he eivät ole niin rakkaita isovanhemmilleen kuin mitä serkkunsa ovat. Minä olen yrittänyt tukea isovanhempien ja lasteni suhdetta, mutta jos se ei kiinnosta heitä, niin mitä minä sille enää muutakaan voin tehdä. Lapseni ovat tavallisen näköisiä lapsia, on kavereita, pärjäävät koulussa, ovat saaneet Hymy-patsaat kumpikin, osaavat käytöstavat jne. Minä sitten kannustan ja tsemppaan lapsiani puuttuvien isovanhempienkin edestä, jottei kehittyisi heikkoa itsetuntoa.

Uutta miestä en ole löytänyt enkä kyllä oikein sellaista hyvää ystävääkään, josta olisi keskustelukumppania, joten lapsia ja työkavereita lukuunottamatta aika yksin tässä ollaan.
 

Yhteistyössä