Mitkä ovat aikuisen lapsen velvollisuudet? (Ammattiapua vai ei)

Vanhempani ovat varmasti yrittäneet parhaansa äitinä ja isänä, ja moni asia on ollut hyvin - esim. ruokarytmi, fyysinen turvallisuus, leikit, kannustaminen kouluun.

Teini-iässä pakka kuitenkin hajosi, ja he olivat aivan pihalla siitä miten lasten kanssa pitäisi olla. Kiukutteluun vastattiin kiukulla ja mykkäkoululla, pelkoja vähäteltiin, mopokortin hankinnasta syyllistettiin, itkuisuuteen ja koulukiusaamiseen ei puututtu jne.

Ymmärrän, että he eivät pystyneet parempaan. Olin ensimmäinen lapsi ja jouduin koekaniiniksi. Mutta, ongelmanani on se, että en tunne heitä kohtaan erityisen lämpimästi. Tiedän, että jos minulla olisi ongelmia tai surua, en saisi tukea. Ja jos kerron asioistani, en saa niin hyvää tukea kuin vaikkapa ystäviltäni.

Koska minua on kasvatettu syyllistäen, koen nyt tästä syyllisyyttä. Siis koen, että on väärin, etten erityisen vahvasti iloitse vanhemmistani. Että en kaipaa heidän seuraansa, vaan tunnen etäisyyttä ja ärtymystä. Jos lapseni keksii uuden jutun, jonka tavallisesti ihmiset haluavat jakaa muillekin tiedoksi, en ensimmäisenä tunne halua jakaa sitä vanhemmilleni.

Minulla on kaksi vaihtoehtoa: hyväksyä tilanne ja muistaa heitä asiallisesti esim. kortilla syntymäpäivinään ja jouluna. tai sitten yrittää muuttaa omaa kiintymystäni heihin tosissaan, vaikka terapian kautta. Kumpaan Sinä kannustaisit minua? Kumpi on oikea tie? Voiko kiintymystä luoda terapiassa? Voiko joku ulkopuolinen saada minut tuntemaan lämpöä, kun kuulen heidän äänensä tai näen heidät, kun nyt tunne on sellainen varovainen vieraudentunne?

 

Että ota peukalo pois suusta ja huomaa- olet aikuinen. Miten suhtautuisit vanhempiisi, no se on sinun asiasi.

 

Että ota peukalo pois suusta ja huomaa- olet aikuinen. Miten suhtautuisit vanhempiisi, no se on sinun asiasi.

Tietysti se on minun asiani, mutta syyllisyydentunteen voimakkuus tuo siihen oman vivahteensa. On vaikea tietää onko "ok" elää omaa elämää ja muistaa vanhempia vain harvakseltaan - toki hyvässä hengessä silloinkin - vai pitääkö itsensä muuttaa yhtä rakastavaksi kuin moni muukin nuori aikuinen on. Sellaiseksi, joka esim. ikävoi vanhempiaan kun ovat nähneet ja sitten eronneet. Minulla ei tätä ikävää ole, ja koen siitä syyllisyyttä.

 

ala pida yhteytta. Kylla sinua on jo murrosikaakin ennen laiminlyoty, jos olet niin hukassa nyt, etta haluat vaantaytya vakisin tunne-elamaltasi sellaisen osaan, jolla on ollut normaali lapsuus. Suosittelen terapiaa, mutta vaan siihen, etta lakkaisit laiminlyomasta tunteitasi.

 

ala pida yhteytta. Kylla sinua on jo murrosikaakin ennen laiminlyoty, jos olet niin hukassa nyt, etta haluat vaantaytya vakisin tunne-elamaltasi sellaisen osaan, jolla on ollut normaali lapsuus. Suosittelen terapiaa, mutta vaan siihen, etta lakkaisit laiminlyomasta tunteitasi.

Eli voisin ajatella, että asiallinen linja muutaman kerran vuodessa riittää? Tämä tarkoittaisi esim. joulun pyhinä näkemistä, kuulumisia silloin tällöin (esim. syntymäpäiväonnittelut). Asun siis toisella puolella Suomeakin vielä.

 

Ollaan varmaan samiksia. Ei sulle kukaan pysty millään keskustelupalstalla neuvomaan, mitä tehdä. Käy terveyskeskuksen tai työterveyshuollon mt-hoitajan kanssa juttelemassa syyllisyydentunteistasi, etenkin jo ne vaivaavat kovasti. Kaikki ihmiset tuntevat syyllisyyttä jostain, mutta jos ne tunteet haittaavat normaalia elämää, niin sitten niitä pitää jotenkin käsitellä, että ne lakkaavat vaivaamasta. Ei ole myöskään mitään yhtä oikeaa tapaa olla aikuinen lapsi, jokainen tekee omasta elämästään omannäköisensä.

 

ala pida yhteytta. Kylla sinua on jo murrosikaakin ennen laiminlyoty, jos olet niin hukassa nyt, etta haluat vaantaytya vakisin tunne-elamaltasi sellaisen osaan, jolla on ollut normaali lapsuus. Suosittelen terapiaa, mutta vaan siihen, etta lakkaisit laiminlyomasta tunteitasi.

Tähän komppi. Tunnet todnäk syyllisyyttä koska jotenkin koet että olet vanhemmillesi velkaa. Et ole, yksikään lapsi ei pyydä syntyä. Kaipaavatko vanhempasi edes yhteydenottojasi, ja jos, niin miksi? Eli siksi että heillä on ikävä sinua, vai siksi että saavat sinusta jotain?

Itselläni on samankaltainen tilanne, ja syyllisyys helpotti huomattavasti kun hoksasin että äiti haluaa pitää yhteyttä vain siksi että saisi esille jotain jota voi minussa haukkua / korottaa itseään, ja isä siksi että haluaa kehua itseään jollekulle joka kuuntelee hiljaa. Kumpikaan ei ollut koskaan kiinnostunut MINUSTA, ja siitä mitä minä teen tai tunnen jne. Siksi minulla ei ole velvollisuutta toimia heidän itsetuntonsa pönkittäjänä, enkä ole oma-aloitteisesti esim. soittanut kummallekaan yli vuoteen.

Jos meinaan tuntea siitä syyllisyyttä niin muistutan itseäni kaikesta välipitämättömyydesta mitä heiltä olen saanut, ja muistan että ei heillä ole ikävä MINUA, vaan sitä että antaisin heille jotain.

 

juu asiallinen linja riittaa. tuo on tosi yleista henkisesti jotenkin ongelmaisilla ihmisilla, etta pikkulapsen yksinkertaisista tarpeista ainakin pintapuolisesti osataan huolehtia, mutta sitten murrosikainen on uhka vanhemman epakypsalle persoonallisuudelle. lapselle jaa siita helposti syyllinen olo, koska naennaisesti ja ulospain kaikki on ollut hyvin.

 

Rauhassa ja omia tunteita kunnioittaen.

Kunt tarpeeksi paljon kuuntelee omia tunteita, kuulee ehkä myös niitä jälkiä joita ne vanhemmat ovat parhaimmillaan yrittäneet jättää.

Tsemppiä.

 

Minusta suhteesi vanhempiisi kuulostaa ihan tavalliselta. Epänormaalimmalta se minusta tuntuu, jos aikuinen ihminen vanhempiaan kovin ikävöi tai on joka päivä yhteydessä.

No minun lapsuudessani oli omat ongelmani ja ne on vaikuttaneet siihen, että varsinkin isäni kanssa olen varsin etäinen. Mutta en näe sitä minään ongelmani. Jossain vaiheessa välit oli kokonaan poikki, se oli tavallaan helpottavaa. Nykyään kuitenkin ollaan muutaman kerran vuodessa tekemisissä ja välit on ihan asiallisen kohteliaat. Menee se näinkin. Äitini kanssa olen tekemisissä melkein joka viikko kyllä, koska hän asuu ihan vieressä. Mutta en mitään erityistä lämpöä tunne, en ikävöi enkä kerro hänelle ensimmäisenä asioita.

Minut on itsenäistetty varhain, olin aika lailla omillani jo kymmenvuotiaana, vaikka toki vanhempien kanssa asuin silloin. Joten miten sitä nyt yht´äkkiä aikuisena kovin läheiseksi rupeisi. Terapian tarpeessa en koe olevani, mutta omassa vanhemmuudessani pyrin vähän toisenlaisiin ratkaisuihin, jotta en lastani etäännyttäisi.

 

Mä neuvoisin mieluummin pitämään yhteyttä silloin kun siltä tuntuu. Oli se kerran viikossa tai vuodessa. Kumpikin on ok.

Tiedän kuitenkin mitä tarkoitat tuolla velvollisuudella ja syyllisyydellä, itse myös tunnen sitä suhteessa vanhempiini. Eri tilanne kuitenkin kuin sinulla, olemme tavallaan läheisiä (lue näemme usein) mutta silti isäni ahdistaa minua suunnattomasti. Hänen huutamisensa, haukkumisensa, kiroilunsa, oikuttelunsa.. Vetää aina hiljaiseksi, koska itse ole yhtään sellainen, joten ei tule mitään sanottua sitten takaisinkaan. En halua edes tehdä niin. Mutta en enää jaksa kuunnellakaan..

Helppo tosiaan sanoa että peukalo pois suusta ja napanuora poikki, vaikka eihän tässä mistään itsenäistymisestä ole kyse. Ainoista vanhemmista vain tälle elämää, jotka kuitenkin ovat yleensä parhaansa tehneet omista lähtökohdistaan.

Suosittelen ammattiapua kuitenkin vielä, mutta vain tuosta syyllisyydestä pois pääsemiseen. Se kuluttaa paljon, varsinkin kun sitä selkeästi turhaan tuntee.

 

Minulla on melko samoja fiiliksiä vanhemiani kohtaan. Tilane koristui lapsen myötä. Huomasin etten saanut heiltä mitään apua tai tukea. Pidin heihin ja veljeeni yhteyttä velvollisuuden tunteesta. Nyt olen vähentänyt yhteydenpitoa ja ajatellut tavata heitä lähinnä juhlapyhinä. Surullista huomata, etteivät he ole juurikaan minua kaivanneet. Eli minä olen ollut se, joka on pitänyt yhteyttä velvollisuudentunnosta. Kaikkien suhteiden ylläpito mielestäni vaatii molempien osapuolten panosta. Olen yrittänyt ymmärtää heitä, heidän oman menneisyyden valossa. He ovat yrittäneet parhaansa, kai...

 

Minä suosittelisin terapiaa.
Tosin terapia ei voi luvata korjata kiintymyssuhdettanne - terapia on sinua itseäsi varten. Sitä varten, että saisit asian käsiteltyä ja saisit sitä kautta tilaa miettiä, miten haluat tilanteessa toimia.