Sienimetsä
Vanhempani ovat varmasti yrittäneet parhaansa äitinä ja isänä, ja moni asia on ollut hyvin - esim. ruokarytmi, fyysinen turvallisuus, leikit, kannustaminen kouluun.
Teini-iässä pakka kuitenkin hajosi, ja he olivat aivan pihalla siitä miten lasten kanssa pitäisi olla. Kiukutteluun vastattiin kiukulla ja mykkäkoululla, pelkoja vähäteltiin, mopokortin hankinnasta syyllistettiin, itkuisuuteen ja koulukiusaamiseen ei puututtu jne.
Ymmärrän, että he eivät pystyneet parempaan. Olin ensimmäinen lapsi ja jouduin koekaniiniksi. Mutta, ongelmanani on se, että en tunne heitä kohtaan erityisen lämpimästi. Tiedän, että jos minulla olisi ongelmia tai surua, en saisi tukea. Ja jos kerron asioistani, en saa niin hyvää tukea kuin vaikkapa ystäviltäni.
Koska minua on kasvatettu syyllistäen, koen nyt tästä syyllisyyttä. Siis koen, että on väärin, etten erityisen vahvasti iloitse vanhemmistani. Että en kaipaa heidän seuraansa, vaan tunnen etäisyyttä ja ärtymystä. Jos lapseni keksii uuden jutun, jonka tavallisesti ihmiset haluavat jakaa muillekin tiedoksi, en ensimmäisenä tunne halua jakaa sitä vanhemmilleni.
Minulla on kaksi vaihtoehtoa: hyväksyä tilanne ja muistaa heitä asiallisesti esim. kortilla syntymäpäivinään ja jouluna. tai sitten yrittää muuttaa omaa kiintymystäni heihin tosissaan, vaikka terapian kautta. Kumpaan Sinä kannustaisit minua? Kumpi on oikea tie? Voiko kiintymystä luoda terapiassa? Voiko joku ulkopuolinen saada minut tuntemaan lämpöä, kun kuulen heidän äänensä tai näen heidät, kun nyt tunne on sellainen varovainen vieraudentunne?
Teini-iässä pakka kuitenkin hajosi, ja he olivat aivan pihalla siitä miten lasten kanssa pitäisi olla. Kiukutteluun vastattiin kiukulla ja mykkäkoululla, pelkoja vähäteltiin, mopokortin hankinnasta syyllistettiin, itkuisuuteen ja koulukiusaamiseen ei puututtu jne.
Ymmärrän, että he eivät pystyneet parempaan. Olin ensimmäinen lapsi ja jouduin koekaniiniksi. Mutta, ongelmanani on se, että en tunne heitä kohtaan erityisen lämpimästi. Tiedän, että jos minulla olisi ongelmia tai surua, en saisi tukea. Ja jos kerron asioistani, en saa niin hyvää tukea kuin vaikkapa ystäviltäni.
Koska minua on kasvatettu syyllistäen, koen nyt tästä syyllisyyttä. Siis koen, että on väärin, etten erityisen vahvasti iloitse vanhemmistani. Että en kaipaa heidän seuraansa, vaan tunnen etäisyyttä ja ärtymystä. Jos lapseni keksii uuden jutun, jonka tavallisesti ihmiset haluavat jakaa muillekin tiedoksi, en ensimmäisenä tunne halua jakaa sitä vanhemmilleni.
Minulla on kaksi vaihtoehtoa: hyväksyä tilanne ja muistaa heitä asiallisesti esim. kortilla syntymäpäivinään ja jouluna. tai sitten yrittää muuttaa omaa kiintymystäni heihin tosissaan, vaikka terapian kautta. Kumpaan Sinä kannustaisit minua? Kumpi on oikea tie? Voiko kiintymystä luoda terapiassa? Voiko joku ulkopuolinen saada minut tuntemaan lämpöä, kun kuulen heidän äänensä tai näen heidät, kun nyt tunne on sellainen varovainen vieraudentunne?