miten?

Kertokaas miten jaksatte kuukaudesta toiseen pettymyksiä?
Meillä vasta yk15 menossa ja tuntuu, että jos nyt vielä joudutaan pettymään, en jaksa.
Yritän joka kierrossa kohdistaa ajatukseni ja energiani muuhun kuin tämän vauva-asian vatvomiseen, muttei siitä tule mitään.
Ja tunnetta siitä, että olen jotenkin huono nainen, kun en tule raskaaksi, pahentaa se, että jokainen ystäväni on raskaana tai juuri synnyttänyt...

Haluaisin vain tietää, miten selviätte päivästä toiseen?

 

Kai se on se "suomalainen sisu". Joka kerta ajatteli, että ehkä tällä kerralla tärppää. No mulla tärppäs poika ekasta pasista, joten siinä mielessä helppo, paitsi ennen sitä oli tosiaan 5v yritystä luomusti takana. Toinen ivf paseineen meni mönkään ja kolmennella sit tyttö tärppäs. Tulihan siinä ajateltua omaa huonoutta ja "elämän tarkoitusta", että onko mua tarkoitettu äidiksi, mutta pakko oli yrittää sinne asti kunnes olis tullu totaalinen stoppi...missä lienee olis ollu. Oli sitä yritystä sitten kuukausi tai useampi vuosi niin aina se tuntuu pahalle kun täti tulee kylään. Ja ei se muuta tilannetta suuntaan tai toiseen olla ajattelematta sitä maailman ihaninta asiaa eli vauvaa. Raskautuu jos on raskautuakseen ja jos ei niin miettii omalta osalta hoitoihin ryhtymistä ja omia ja miehen voimavaroja. Tsemppiä!

 

ei taida olla oikein vaihtoehtojakaan.. :headwall: Yrittää vaan ajatella kaikkee muuta (joo hyvin onnistuu, täällä palstalla! ) ja sitä hyvää mitä on eikä sitä mitä puuttuu.. vaikka ainahan sen oman epätoivosen tilanteen muistaa kun joku kävelee vastaan maha pystyssä nykyään niitä tilanteita koittaa vaan vältellä (ns. vauva- ja pallomaha-allergia), etukäteen on mietittävä kannattaako joutua edes tilanteeseen jossa joku saattaa ilmottaa raskaudestaan...

Aina on kuitenkin joku samassa jamassa, tai huononmmassakin.
> Itkin kun minulla ei ollut kenkiä. Sitten näin ihmisen jolla ei ollut jalkoja.. >

 

Asty, samoissa tunnelmissa mennään.

Meillä ei tosin yritystä takana niin paljon kuin monilla muilla täällä mutta vastaanpa kuitenkin.
Itse koitan ajatella niin että olemme jo nyt suunnattoman onnekkaita monessa asiassa ja että tämä lapsen saanti tulee vaan kestämään vähän kauemmin sen eteen joudutaan tekemään enemmän töitä.

Tosin mielialat heittelee paljon. Välillä uskoo ja toivoo ja seuraavana päivänä ei meinaa jaksaa yhtään. Toisaalta nyt kun meillä on tutkimukset menossa on ainakin sellainen olo että asia etenee.

Niin ja tosiaan meilläkin kaikki ystävät, tutut ja mummon kaimat sen kun raskautuu pelkästä ajatuksesta..

 

Asty, osuitpa ytimeen kysymyksinesi.

Itselläni on ollut kovin erilaisia strategioita, ajatuksia ja vaiheita tässä kolmen vuoden ja kahden keskenmenon aikana. Nyt olen saavuttamassa pisteen, jossa tuntuu, että voisi vain jäädä makaamaan paikalleen, hengittämättä, olematta, elämättä.

Töihin raahauduttua tulee mieleen joskus, että miksi ihmeessä tämä vaiva?!! Vaikka toisaalta rakastan työtäni, jos työtä nyt voi rakastaa. En ihan oikeasti osaa sanoa, onko raskaampaa pitää yllä toivoa vaiko antaa toivottomuuden vyöryä yli... Mutta sitten jostain ponkaisee välillä sellainenkin luottamus, että tämä on vain vaihe elämässä, joka loppuu joskus. Joko niin, että lapsi tulee tavalla tai toisella tai sitten niin, ettei tule, mutta voi silti olla aidosti onnellinen ja tyytyväinen.

Tämä keskustelupalsta on ollut ja on mulle aivan välttämätön henkireikä. Toivottavasti sinäkin voit purkaa esimerkiksi täällä oloasi ja ehkä myös joillekin sellaisille ystäville, jotka ovat luottamuksesi arvoisia ja pystyvät ihan oikeasti kuuntelemaan.

Ja mitä tulee huonona naisena olemiseen, et ole yksin tuon ajatuksen kanssa! Koita siltikin muistaa, että olet aivan erityinen nainen, joka on keskellä tällaista uskomattoman läpitunkevaa ja otteessaan pitävää koettelemusta ja että sinä siksi tarvitset aivan erityisen hyvää kohtelua ja huolenpitoa, itseltäsi ja muilta.

Voimia iso kasa! :hug: