Miten voisin oppia "rennommaksi" äidiksi?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Tiuhti"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
T

"Tiuhti"

Vieras
Olen huomannut, että olen aivan yli suojeleva 2 vuotiasta lastamme kohtaan. Pelottaa, että lapsesta tulee todella arka ja kömpelä kun en anna hänen rauhassa touhuta vaan olen aina vahtimassa vieressä.

Esim. Kävin yksi päivä hampurilaisella ja viereiseen pöytään tuli nainen kaverinsa ja noin 1,5 vuotiaan lapsensa kanssa. Äiti nosti lapsen leikkipaikalle jossa oli liukumäki, esteitä minkä yli piti kiivetä yms. eli perus hampurilaisravintolan leikkipaikka. Äiti jutteli kaverinsa kanssa niin, että kumpikin oli selin lapseen, selasivat tarjouskumponkeja yms. Sitten äiti vain huikkasi lapselle "äiti menee tilaamaan, ole nätisti" ja lapsi jäi yksin leikkipaikalle äidin mennessä jonottamaan kaverinsa kanssa. En voisi ikinä kuvitella jättäväni lasta edes nyt 2 vuotiaana yksin leikkipaikalle vieraaseen paikkaan. Saattaisin syödä niin, että lapsi leikkisi ja näkisin lapsen kokoajan mutta en lähtisi muualle.

Olemme käyneet lapsen kanssa uimahallissa nyt muutamia kertoja eli lapsi ei toisaalta ole kovin tottunut vielä uimalaan mutta silti mietin sielläkin omaa käytöstäni. Muut vanhemmat istuvat lastenaltaassa rentoina ja paljon nuoremmat (noin 1 vuotiaatkin) viuhtovat yksikseen pitkin isoa lasten allasta. Minä taas olen kokoajan lapseni lähellä valmiina kaappaamaan kiinni jos hän liukastuu altaassa.

Toki annan lapsen kiivetä ja kokeilla mutta olen kokoajan lähellä varmistamassa ettei mitään satu. Asumme rivitaloyhtiössä ja olen huomannut ulkona ihan saman asian. Muut lapset viuhtovat missä sattuu kun vanhemmat juttelevat keskenään tai puhelimeen, minulla iskee heti hätä jos en näe missä lapseni on ja mitä tekee.

Millä tällaisesta ylihysteerisyydestä voisi opetella eroon? En tiedä johtuuko käytökseni/ ajatteluni osittain siitäkin, että minulle oli todella kova paikka kun emme ensim meinanneet saada lasta ollenkaan. Olin todella rikki lapsettomuushoidoista ja jotenkin lapsen saaminen lähes 7 vuoden haaveilun ja odottamisem jälkeen tuntui aivan uskomattomalta onnelta. Jo raskausaikana mietin usein ettei minulla voi käydä näin hyvä tuuri, että vihdoinkin saisimme lapsen. Oli jotenkin sellainen olo, että olenko ihan oikeasti viimeinkin raskaana.
 
Miten mulle tuli tästä sellainen olo et haluat oikeesti vaan mollata muita kun eivät vahdi lapsiaan?

Ja suurin osa vanhemmista ei kyllä käyttäydy kuvailemallasi tavalla, ainakaan täälä. En todellakaan kertaakaan oon nähny jotain yksvuotiaita altaassa niin ettei aikuinen ois vieres, tai missään leikkipaikoilla jätettävä alle kaksvuotiaita oman onnensa nojaan tms.
 
Ajatteletko tavallaan, tai pelkäätkö, että se onni otetaan teiltä pois?

Me yritettiin kuopusta viisi vuotta. Sinä aikana oli kaksi keskenmenoa. Kun kuopus viimein syntyi, olin ihan varma että se onni on vain väliaikaista. Että ei mitenkään voi olla että me saataisiin tämä lapsi pitää.
Ensimmäiset kuukaudet pelko oli pahinta. Mutta sitten hoksasin, että en pysty elämää hallitsemaan. Voin yrittää parhaani, rakastaa lapsiani ja pitää heistä huolta, mutta aina tulee olemaan asioita joihin en pysty vaikuttamaan. Sen oivalluksen jälkeen elämä helpottui suuresti.
 
Niin enkä nyt tarkoita, että annan lasten päättömästi viilettää ympäriinsä tai olla uimahallissa/rannalla vahtimatta.
Vahdin kyllä.

Mutta se kaatuminen tai veden alla mulahtaminen voi tapahtua vaikka seisoisit vieressä.
 
Hipputar: ei todellakaan ollut tarkoitus mollata muita vaan esim. Näissä tilanteissa olen viikon sisällä miettinyt, että olenko kasvattamassa lapsesta arkajalkaa joka ei uskalla tehdä ilman äitiä mitään.
 
Juuri tuollainen tunne minulla on, että tämä ei voi olla pysyvää ja haluan ettei lapselle vain satu mitään pahaa.

Siis olivat vanhemmat tietysti altaassa mutta istuskelivat rennon oloisina paikoillaan kun lapset pulikoivat ympäri lasten allasta joka on suht iso (missään kohtaa ei vesi kuitenkaan syvene). Minä konttailin lapsen perässä kokoajan.
 
On tarpeellista perehtyä siihen, millainen meno on omalle lapselle helppoa ja mikä onnistuu. Ei todellakaan ole hyväksi, jos mamma roikkuu lapsen hihassa koko ajan kiinni. Silloin kun ollaan tavallista vaativammassa ympäristössä, ensin ollaan valppaana ja varmistetaan, ettei ole turhia riskejä.
 
[QUOTE="Viuhti";30782809]Hipputar: ei todellakaan ollut tarkoitus mollata muita vaan esim. Näissä tilanteissa olen viikon sisällä miettinyt, että olenko kasvattamassa lapsesta arkajalkaa joka ei uskalla tehdä ilman äitiä mitään.[/QUOTE]

Mä en nyt mitenkään usko että kuvaamasi kaltaisia vanhempia mitenkään pilvin pimein on.

Mä oon ollu esikoisen aikana liian suojeleva ja se tarkoitti kylläkin jatkuvaa: "älä kiipee, älä tee, älä mee" yms. Jossain vaiheessa tajusin mitä teen ja pakotin itseni olemaan kieltämästä lasta koko ajan. Kakkonen ny on erikoistapaus ja siksi ollutkin normaalia lasta suojeltavampi. Kolmosen kanskin vielä jonkun verran liikaa kieltelin.
Mutta ton nelosen kans oon ollu aika rento, on saanut kiipeillä ja mennä. Mutta ei se sitä tarkoita että en olisi vahtinut lasta... Ja edelleen (lapsi 3,5v.) kun kiipee korkeemmalle tai tekee temppuja tai ollaan vedessä tms. niin kyllä mä siinä vieressä olen varmistamassa että saan kiinni jos putoaa tai et saan äkkiä ylös jos pulahtaa.

Eihän rentous suinkaan tarkoita sitä että lapsi jätettäis vahtimatta.
 
Itse kyllä olen kaksvuotiasta pääosin ollu varmistamassa kiipeilytelineessä.
Tuo uintiasia on sellainen kun meillä lapset on käyneet vauvauinnissa ja osaavat sukeltaa niin se veden alle molskahtaminen ei ole mikään paha juttu, vaan lapset osaavat nousta itse ylös jos kaatuvat. Toki ennen kuin ovat sen oppineet niin on oltu lähettyvillä. Ja myöskin toki jos lastenallas on niin syvä että jossain kohtaa ei yllä pohjaan niin ollaan vahtimassa(mutta annan lapsen mennä syvään, sukeltaa ja nappaan kiinni)
 
[QUOTE="Viuhti";30782819]
Siis olivat vanhemmat tietysti altaassa mutta istuskelivat rennon oloisina paikoillaan kun lapset pulikoivat ympäri lasten allasta joka on suht iso (missään kohtaa ei vesi kuitenkaan syvene). Minä konttailin lapsen perässä kokoajan.[/QUOTE]

Meidän ei tarvinnut konttailla koskaan lapsen perässä ja murehtia pulahduksista veden alle, koska käytiin vauvauinnissa vuoden verran ja siellähän sukellutetaan vauvaa/lasta joka kerta. Lapsi tykkäsi siitä ja ominpäin uimassa käydessämmekin sukelteli ihan itse lastenaltaissa. Kun lapsi jo joskus 1,5-vuotiaana vietti niin paljon aikaa pää veden alla, mietin kyllä välillä että pelästyyköhän muut, että lapsi on hukkumassa. :) No ei kukaan ainakaan rynnännyt sukeltelevaa lasta pelastamaan.

En oikeastaan edes tiedä, miten pitäisi toimia niiden taaperoiden kanssa, jotka ei ole vauvauinnissa käyneet. Tietystihän taapero voi kaatua altaassa, mutta vetääkö sitten heti vettä henkeen jos ei ole veden alla oloon tottunut, en tiedä. Kerran olin sellaisen 2-vuotiaan, joka ei ollut käynyt vauvauinnissa ja äitinsä kanssa uimahallissa ja äiti kyllä aika kärppänä vahti lasta, silti lapsen pää kävi muutaman kerran veden alla, mutta ei hän kyllä vetänyt vettä henkeen.

Mutta et sinä aloituksen perusteella kamalan ylisuojelevalta tunnu, varsinkaan esikoisen äidiksi. Valvontatarve eri tilanteissa on yksilöllistä, ei pelkästään iästä kiinni, joten yleispäteviä sääntöjä ei ole.
 
Laitat silmät kiinni välillä ???? Tuota vahtaamista tapahtuu yleensä ensimmäisen lapsen kohdalla. Jos saatte vielä toisen niin huomaat, että osaat olla rennompi.
 
[QUOTE="äitee";30783094]Tee toinen lapsi, ei ole aikaa vahdata koko aikaa[/QUOTE]

Jäikö sinulta huomaamatta, että tätäkin lasta oli tehty 7 vuotta? Ei niitä lapsia niin vaan tehdä, melko ajattelematon "ohje".
 

Yhteistyössä