Miten voisin hillitä itseni paremmin lapsen kanssa?

Siinäpä se otsikossa kysymys jo tulikin... Meillä on pian 3v täyttävä todella tempperamenttinen ja vilkas tyttö ja 8kk poika. Tän tytön kanssa on aina saanut olla todella pitkäpinnainen,hän osaa olla aivan yli suloinen ja ihana mutta tulistuu nollasta sataan sekunnissa. On itsellä niin äärettömän huono omatunto, kun välillä huudan lapselle ihan hirveesti jos lapsi saa kauheen raivarin. Hän siis raivoaa,heittelee tavaroita,potkii jos oikeen paha kiukku iskee. Ja saattaa pahimmillaan raivota tunninkin...tämä tosin tapahtunu vaan kerran,yleensä laantuu nopeemmin.

Joskus jaksan näitä kiukkukohtauksia hyvinkin, mutta välillä tuntuu et pinna palaa samantien. Kerran-pari jaksan sanoa ihan nätisti mutta sitten jo muutan äänensävyä ja jos ei tehoo niin ärähdän.
Oon huomannu et ollaan tytön kanssa aika samanlaisia,tulistutaan nopeesti,sanotaan ja tehdään pikaistuksissa asioita joita ei tarkoteta ja sit kaduttaa ja kovasti...

Tyttö tuntuu tietävän tasantarkkaan mistä narusta vetää jotta saa äipän suuttumaan ja välillä tuntuu oikeen kerjäävän sitä. Tottakai on myös mustasukkasuutta pikkuveikasta. Tänäänkin taas kun raivos siitä kun ei saanu huivia kaulasta ja en heti päässy auttamaan,siitä tuli kauhee riita ja menin sanomaan että hän on ihan idiootti ja tyhmä... :'( Välillä tekis mieli jopa lyödä, mutta sitä en oo tehny,enkä tee.Siinä menee mun raja. Tuntuu vaan niin kamalalta et miten voi lapsestaan ajatella niin,kuinka jotain voi vihata ja rakastaa yhtäaikaa niin paljon??? Joskus oon ottanu kyl tosi tiukasti käsistä kiinni jos on ihan holtittomasti raivonnu.

Me kyllä puhutaan sit näistä riidoista aina ja pyydetään anteeks ja sylitellään ja kerron lapselle kuinka häntä rakastan ja joka ilta luetaan satuja ja maataan yhdessä sängyssä,kunnes hän nukahtaa ja pusutellaan ja hellitään. Eli hellyyttä ja huomioo saa kyllä kans.
Päivälläkin huomioin ja kehun mutta tottakai toi pikkuveikkakin oman aikansa välillä vie. Omia yhteisiä juttuja tehdään myös ja jokapäivä kun puistoillaan,on pikkuveikka sillon nukkumassa vaunuissa.

Tuntuu vaan et oon aivan järjettömän huono äiti kun tulistun ja meen lapsellisesti siihen lapsen raivoon mukaan,mun pitäis kestää ja olla fiksu ja rauhallinen mut aina en vaan siihen pysty... Oisko kellään neuvoa miten saisin itseni rauhoittumaan tiukassa paikassa? Tuntuu et se on niin helppo sanoa et laske kymmeneen yms... joskus se ärsytys vaan tulee niin nopeeta et siinä ei kymmeneen laskut tuu mieleen.

 

Keittiönoita antoi täällä kerran vinkin näihin ongelmiin.

Hän otti aikanaan käyttöönsä hiiltymisuhan aktualisoituessa surullisimman mielikuvan, minkä tiesi. Se oli oman lapsen hautajaiset, se, että kantoi oman lapsen arkkua. Sen mielikuvan kanssa itsensä hillitseminen ja lapselle raivostuminen kilpistyi omaan mahdottomuuteensa.

Tiedän mielikuvaharjoitteen auttaneen muitakin, esimerkiksi itseäni.

 

Toi vois kyllä auttaa! Taidanpa kokeilla sitä seuraavalla kerralla.

 

Mä en tiedä mitään sen kamalampaa kuin se, että aikuinen huutaa lapselle. Se on jotain aivan käsittämätöntä. Itselleni ei ole lapsena koskaan huudettu vanhempieni taholta saati käytetty ruumiillista kuritusta, joten itselleni ei tulisi mieleenkään tehdä kumpaakaan. Olen ollut vieressä, kun ystäväni on huutanut lapselleen ja se on jopa minulle aikuiselle ollut pelottavaa.

Minusta on tosi hyvä, että tiedostaa oman ongelmansa ja sitä kautta halunsa kehittyä ja muuttua.
Kenen tahansa meistä on ihan paikallaan aina silloin tällöin miettiä vanhempana omaa käytöstään ja pyrkiä muuttamaan sitä tarvittaessa. Kolmevuotias on vielä kuitenkin pieni, ja hänen elämänkokemuksensa vähäistä ja itsehallinta olematonta. Aikuisen ei pitäisi peilata lapsen tunnetiloja, vaan yrittää jaksaa olla kärsivällinen eikä se todellakaan ole helppoa.

Jokaisella ihmisellä on oikeus olla omalainen persoonansa. Reagoida iloon, suruun, vihaan ja kiukustumiseen omalla tavallaan. Lapsella on oikeus kiukkuun kuten myös aikuisella. On hyvä, että lapsi tutustuu erilaisiin tunteisiin. Pelkkä huutaminen ei tosin riitä opettamaan lapselle tunteiden käsittelyä. Aikuisen täytyy osata myös vastaanottaa lapsen suuttumusta ja kiukkua, niin että lapsi pääsee ilmaisemaan omia tunteitaan. Huutaminen on inhimillistä eikä se tee sinusta todellakaan huonoa äitiä, vaikka minusta se pelottavaa olisikin ja toivoisin sinun löytävän muun tavan kiukustua. Lapsen tulisi nähdä myös aikuisen suuttuminen, sillä jos lapsi kasvaa ympäristössä, jossa ei koskaan näe pinnan palamista, voi hänellä tulla isona ongelmia oman suuttumisen kanssa.

Lapselle ei koskaan saisi sanoa hänen olevan tyhmä tai idiootti. Lapsi luo kuvan itsestään niiden asenteiden ja mielipiteiden kautta, joita muut viestivät hänelle. Jos vanhempi sanoo usein lapsen olevan tyhmä, niin tämä käsitys tulee vähitellen pysyväksi mielen rakenteeksi.

En usko, että lapsesi on traumatisoitunut ja varmasti tietää olevansa rakastettu, vaikka äiti joskus huutaisikin. Eikä sinun todellakaan tarvitse tuntea oloasi huonoksi äidiksi, vaikka minä koen huutamisen lapselle kamalana.

Itse pyrin tiedostamaan jo ennakolta ne tilanteet, joissa oma kontrollini pettää ja voisin peilata lapsen tunteita. Huokaisen ja lasken kymmeneen. Kärsivällisyyttä voi myös opetella. Hienoa on kuitenkin, että tiedostat oman kehittymisen tarpeesi, sillä se on jo askel eteenpäin