H
Hmh
Vieras
-Ei voi puhua, koska jos mainitsee jonkin puutteellisen asian, tulee sellainen olo että pakotti toisen siihen jos homma korjaantuu
-Seksiä on aivan liian harvoin
-Mies ei suostu koskemaan enää "sinne" käsillään. Ei kerro syytä miksi.
-Puheyhteys on minimissä.
-Mieheen ei pysty luottamaan.
-Mies ei osallistu kotitöihin tai lasten hoitoon käytännössä mitenkään.
Ylimpään mainittakoon, että olen koittanut puhua mua kaivelevista asioista, mutta keskustelu on niin yksipuolista tai mua syyttävää, että keskustelu loppuu aina siihen.
Olo on kuin jotenkin vangittu, mies puhuu kovasti omista jutuistaan mutta mun jutut on aina alimmaisena, eikä niistä puhuta niinkuin miehen töistä yms.
Lähtemään en pysty, tiedä sitten miksi. Mikä hitto siinä pois lähdössä on niin vaikeaa? Haaveilen monesti asumisesta synnyinpaikallani ja kuinka voisin kaiken aloittaa alusta.
Suhde jumittaa muutenkin paikallaan. Mies ei halua naimisiin kanssani ja musersipa unelmani kolmannesta lapsestakin. Ei halua sitäkään.
Seksi on sitä ainaista samaa rataa menevää: minä herättelen miehen ja sit hoidetaan homma alta pois. Molemmat kyllä saa tarpeensa tyydytettyä (orkku)
Mutta esileikkiä mun kohdalla ei ole ollenkaan. Siksipä en enää jaksa olla innostunut koko touhusta.
Mies ei myöskään huomioi minua oikein mitenkään. En jaksa itsekään enää yrittää. Eilen illalla kysyi minulta mitä mietin ja vastasin jotain ihan muuta kun sitä, mitä oikeasti ajattelin. Sen jälkeen pitkä hiljaisuus ja kysyin mieheltä saman ja hän vastasi myös jotain muuta. Tiedän, että ajatteli meitä tai mitä mä oikeasti mietin ja tunnen sen, että molemmat valehtelee ajatuksistaan koko ajan.
Ollaan ihan umpisolmussa, enkä enää tiedä minkä solmun avaisi ensin.
Tulipahan jaettua tämäkin turha asia.
-Seksiä on aivan liian harvoin
-Mies ei suostu koskemaan enää "sinne" käsillään. Ei kerro syytä miksi.
-Puheyhteys on minimissä.
-Mieheen ei pysty luottamaan.
-Mies ei osallistu kotitöihin tai lasten hoitoon käytännössä mitenkään.
Ylimpään mainittakoon, että olen koittanut puhua mua kaivelevista asioista, mutta keskustelu on niin yksipuolista tai mua syyttävää, että keskustelu loppuu aina siihen.
Olo on kuin jotenkin vangittu, mies puhuu kovasti omista jutuistaan mutta mun jutut on aina alimmaisena, eikä niistä puhuta niinkuin miehen töistä yms.
Lähtemään en pysty, tiedä sitten miksi. Mikä hitto siinä pois lähdössä on niin vaikeaa? Haaveilen monesti asumisesta synnyinpaikallani ja kuinka voisin kaiken aloittaa alusta.
Suhde jumittaa muutenkin paikallaan. Mies ei halua naimisiin kanssani ja musersipa unelmani kolmannesta lapsestakin. Ei halua sitäkään.
Seksi on sitä ainaista samaa rataa menevää: minä herättelen miehen ja sit hoidetaan homma alta pois. Molemmat kyllä saa tarpeensa tyydytettyä (orkku)
Mutta esileikkiä mun kohdalla ei ole ollenkaan. Siksipä en enää jaksa olla innostunut koko touhusta.
Mies ei myöskään huomioi minua oikein mitenkään. En jaksa itsekään enää yrittää. Eilen illalla kysyi minulta mitä mietin ja vastasin jotain ihan muuta kun sitä, mitä oikeasti ajattelin. Sen jälkeen pitkä hiljaisuus ja kysyin mieheltä saman ja hän vastasi myös jotain muuta. Tiedän, että ajatteli meitä tai mitä mä oikeasti mietin ja tunnen sen, että molemmat valehtelee ajatuksistaan koko ajan.
Ollaan ihan umpisolmussa, enkä enää tiedä minkä solmun avaisi ensin.
Tulipahan jaettua tämäkin turha asia.
